30. Ihmiskunnan tulevaisuus

Krishnamurti ja Bohm keskustelivat kaksi kertaa kesäkuussa 1983 Englannissa. Aiheena oli ihmiskunnan tulevaisuus, ja tällä kertaa Bohm oli kyselijän roolissa.

Keskustelut videoitiin, ja ne esitettiin psykoanalyytikkojen konferenssissa Sveitsissä kesällä 1983. Pieni kirjanen The Future of Humanity julkaistiin kuitenkin vasta kolme vuotta Krishnamurtin kuoleman jälkeen, vuonna 1986. Paljon myöhemmin, vuonna 2014, keskustelut julkaistiin vihdoin luontevana osana The Ending of Time -teoksen (suom. Ajan päättyminen) uutta laitosta.

Kirjan esipuheessa Bohm kirjoittaa, että näihin kahteen keskusteluun vaikutti syvällisesti kolme vuotta aiemmin käyty viidentoista keskustelun sarja. Nyt nousee esiin tarkentavia oivalluksia ihmisen ongelmiin, mutta näitä kahta keskustelua on Bohmin mukaan helpompi seurata, ja siksikin ne voivat toimia myös hyvänä johdantona Ajan päättymiseen.

Lähtökohtana keskusteluille oli huoli ihmiskunnan tulevaisuudesta, josta Bohmin mukaan on tullut elintärkeä huolenaihe siksi, että "nykytiede ja teknologia ovat avanneet mahdollisuuksia valtavan tuhon tuottamiseen".

Hän katsoo, että huolen perimmäinen syy on hämmennyksessä, joka hallitsee ihmisen mieltä. Tässä suhteessa koko tuntemamme historian aikana ei ole tapahtunut oleellista muutosta.

Bohm toteaakin, että "oli oleellisen tärkeä tutkia syvästi tämän vaikeuden syntyjuuria ja sitä, onko mahdollista muuttaa tätä vaarallista nykykurssia".

Taas kerran miehet toteavat, että ongelma ei ole maailmassa, vaan ehdollistuneissa aivoissamme. Emme ole olleet valmiita emmekä kykeneviä "muuttamaan irrationaalista ja itsetuhoista ohjelmaa, jonka vangeiksi aivot näyttävät avuttomina jääneen".

Ajan kyseenalaistaminen tarkoittaa tiedon ja ajattelun riittävyyden kyseenalaistamista keinona käsitellä tätä ongelmaa. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko mieli rajoittunut ihmiskunnan aivoihin aikojen saatossa kertyneine tietoineen. Tieto on ehdollistanut meidät syvästi ja tuottanut irrationaalisen ja itsetuhoisen ohjelman, jossa aivot näyttävät olevan avuttomasti mukana.

Bohm korostaa, että "Krishnamurti ei pidä näitä rajoitteita väistämättöminä. Hän pikemminkin tähdentää, että mielessä ei pohjimmiltaan ole aivojen sidonnaisuuden aiheuttamia vääristymiä. Suora näkeminen voi muuttaa aivosolut ja poistaa tuhoisan ehdollistumisen. Siksi on todella tärkeää antaa tälle kysymykselle sama energialataus kuin minkä annamme kaikille elintärkeille toimillemme."

Bohm on optimistinen, että suoran näkemisen avulla on mahdollista saada aikaan syvällinen muutos ihmisissä.

"Aivoja ja hermostoa tutkiva nykytiede antaa huomattavaa tukea Krishnamurtin väitteelle, että suora näkeminen voi muuttaa aivosoluja. On hyvin tiedossa, että kehossa on aineita, hormoneja ja hermoston välittäjäaineita, jotka vaikuttavat oleellisesti aivojen ja hermoston toimintaan. Nämä aineet reagoivat joka hetki siihen, mitä ihminen tietää, ajattelee ja mitä kaikki hänelle merkitsee. Aivosoluihin ja niiden toimintaan vaikuttavat ratkaisevasti tieto ja ajatukset, varsinkin kun ne herättävät voimakkaita tunteita ja intohimoja. On täten täysin mahdollista, että suora näkeminen, joka herää suuren henkisen energian ja tunnevoiman tilassa, voisi muuttaa aivosoluja vieläkin perusteellisemmalla tavalla."

Elämä on suora lähetys

Krishnamurti aloittaa ensimmäisen keskustelun toteamalla, että maailmasta on tullut valtavan vaarallinen. Terroristit, sodat, kansalliset ja rodulliset jakautumat, uskontojen eriytyminen, talouden ongelmat ja ekologinen kriisi saavat tulevaisuuden näyttämään todella synkältä, masentavalta, vaaralliselta ja epävarmalta sekä nykyisen sukupolven että tulevien sukupolvien kannalta.

Löytääkseen ratkaisun on otettava etäisyyttä omiin erityisongelmiin ja välittömiin tarpeisiin ja katsottava asioita laajemmin.

Ensin on ymmärrettävä, että tulevaisuutemme on nyt ja että se ilmenee tavassa, jolla elämme. Teemme suuren virheen, kun annamme kehityksen idean ohjata ajatteluamme.

Aineen maailmassa tapahtuu tietysti kasvua ja tulemista, kehitystä ja taantumista. Lajit ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat, ja esimerkiksi tammenterhosta tulee ennen pitkää tammi. Fyysisesti liike ajassa on pätevä ja luonnollinen prosessi.

Psykologinen kehitys on ikiomaa keksintöämme. Se on todellista vain, koska pidämme sitä totena. Psyykemme on menneisyytemme, kokoelma koettua ja omaksuttua.

Tulevaisuutemme määrittyy menneestä. Vaikka voimme muovata sitä ja valita toisin, kaikki tapahtuu menneen rajoissa. Voimme oppia lisää ja jotakin uusia asioita, mutta emme voi koskaan tietää kaikkea.

Tarvitsemme tietoa käytännön asioissa, mutta psyyken asioissa se on jakavaa ja erottavaa. Ajatus pysyy omassa pikku pilttuussaan ja luo sinne oman pikku maailmansa. Ajatus pilkkoo maailman palasiin ja kuvittelee nuo palaset erillisiksi.

Aineen maailmassa jakaminen on tarpeen ja yleensä vaaratonta. Olemmehan toki erillisiä puusta ja pöydästä. Kehomme ovat erilaisia, muuten emme tunnistaisi itseämme.

Vaikeudet alkavat, kun samaistumme ideoihimme ja kokemuksiimme ja niistä tulee meille tärkeitä. Kun tunnemme olevamme parempia – tai huonompia – kuin toiset, käynnistämme prosessin, jolla on usein ei-toivottuja seurauksia.

Ajatuksella on paikkansa

Ajatus on tuiki tarpeen tieteessä, taiteessa, kulttuurissa, teknologiassa, kommunikoinnissa, matkailussa, lääketieteessä ja kirurgiassa, mutta tunteemme erillisyydestämme on aiheuttanut aikamoisen kaaoksen maailmaan.

"Mestarimme on tämä rajallinen psyyke, ei teknologian rationaalinen rakenne", Bohm kommentoi. "Itse asiassa teknologiasta tulee silloin vaarallinen väline. Jos psyyke ei ole kunnossa, kaikki muu on hyödytöntä."

Psyyken perushäiriöt ovat meille kaikille yhteisiä, mutta meissä voi olla potentiaalia johonkin muuhunkin.

Kehomme ovat eri kokonaisuuksia ja eri paikoissa, mutta Krishnamurtin mukaan on harhaa ajatella, että tietoisuus olisi yksilöllistä.

"Pidämme kiinni jostain, mikä ei ole totta. Erillisyyden tunne on hulluutta."

Ajattelu on liikettä ajassa. Tunnemme fyysisen liikkeen ja oletamme, että psykologinen liike on samanlaista.

"Aika on toivoa. Tuleminen on aikaa. Saavuttaminen on aikaa. Jos olen väkivaltainen mutta haluan tulla väkivallattomaksi, kyse on harhaluulosta", K sanoo.

Ajatus itsensä parantamisesta on siis kohtalokkaan väärä, Krishnamurtille se on "äärimmäisen ruma". Ajatus siitä, että tarvitsen aikaa "valaistumiseen", jakaa psyyken ja luo siten ristiriidan.

Olemme niin tottuneet elämään konfliktien kanssa, ettemme edes harkitse elämää ilman niitä. Onko edes mahdollista ylittää ajatukset ja elää ilman konflikteja?

On, Krishnamurti vakuuttaa, silloin kun ei ole mielikuvia eikä psykologisia itsen määreitä. Ristiriidattomassa tilassa emme arvioi itseämme, johtopäätöksiämme, mielipiteitämme. Silloin on vain tuon liikkeen havaitsemista ilman sanoja ja ilman reaktioita, eikä muisti sekaannu havaintoon.

Silloin vallitsee rauha. Ajatuksen voimin rauhaa ei saada koskaan aikaan. Kun operoimme muistiperustaisesti, emme juurikaan eroa tietokoneesta.

Oivalluskyky ei ole ohjelmoitavissa, se on täysin riippumatonta muistista ja kokemuksesta. Tämän ymmärtääksemme meidän on vapauduttava kärsimisestä. Niin kauan kuin on surua, pelkoa ja nautinnon tavoittelua, ei ole rakkautta eikä oivalluskykyä.

Meistä saattaa vaikuttaa siltä, että kärsimys ei ole osa minää, koska se tulee ja menee minusta riippumatta, mutta K korostaa, että se tulee ajatuksesta ja että minäkin on ajatus.

Kärsimisestä vapautuminen tarkoittaa minän päättymistä. Kyseessä ei ole minun kärsimiseni, vaan koko ihmiskunnan yhteinen asia.

Emme ole lopettaneet kärsimistä, koska pidämme sitä henkilökohtaisena. Kärsiminen on osa yhteistä tajuntaa.

Monet uskonnot ovat julistaneet: olen veljeni vartija. Noiden uskontojen tunnustajat eivät kuitenkaan toimi näin sydämessään. Uskonnot ovat estäneet meitä todella ymmärtämästä lausetta "Minä olen maailma", koska niillä kaikilla on ikiomat uskomuksensa, jumalansa ja organisaationsa.

"Kärsimisen lopettaminen merkitsee rakkautta. Ilman rakkautta ja myötätuntoa ei ole oivalluskykyä. Ei voi olla myötätuntoinen, jos on kiintynyt uskontoon."

Mikä siis on ihmiskunnan tulevaisuus? Onko kukaan huolissaan siitä? Vai onko jokainen ihminen ja jokainen ryhmä huolissaan vain omasta selviytymisestään, ja siksi sodat vain jatkuvat?

"Vallassa olevat eivät edes kuuntele teitä. He luovat yhä enemmän kurjuutta, maailmasta tulee yhä vaarallisempi."

Ihmiset elävät tavallaan unessa, illuusion vallassa, tilassa, joka ei liity todelliseen maailmaan.

"Miten saa muut näkemään tämän kaiken?" K kysyy. "Ihmisillä ei ole aikaa, heillä ei ole energiaa, heillä ei ole edes halua. He haluavat, että heitä viihdytetään. Miten saa X:n näkemään tämän koko asian niin, että hän kantaa vastuunsa? Mielestäni tämä on niiden tragedia, jotka näkevät ja niiden, jotka eivät näe."

Tainnuta tajunnan tyrannia!

Krishnamurti aloittaa toisen keskustelun kysymällä, ovatko psykologit aidosti huolissaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. Heidän kiinnostuksensa näyttää kohdistuvan yksilöiden sopeuttamiseen nykyiseen yhteiskuntaan eikä ihmisen perusongelman syyn eli psykologisen ehdollistumisen poistamiseen.

K lähtee siitä, että psykologinen kehittyminen on ajattelun luoma ja ylläpitämä harhaluulo, eikä sitä voi muuttaa ajan ja ajatuksen avulla. Kyse on joksikin tulemisen harhasta. Fyysinen evoluutio ei tietenkään ole harha.

Bohm toteaa, että ihmiskunnan tulevaisuus riippuu psyykestä, mutta tulevaa ei voi määritellä ajassa tapahtuvien toimintojen avulla. Se olisi vain kuvitelma.

K korostaa, että ensin on tehtävä ero aivojen ja mielen välillä. Tästä on Bohmin mukaan monia näkemyksiä. Materialistien mukaan mieli on pelkästään aivojen toiminto. Toisen näkemyksen mukaan ne ovat kaksi eri asiaa.

Krishnamurtille aivot ja mieli ovat eri asioita, mutta niiden välillä on yhteys. Kuka tahansa voi omia aivojaan seuraamalla havaita, että aivot ovat kuin tietokone, joka on ohjelmoitu ja joka muistaa.

Aivoja ovat ehdollistaneet aiemmat sukupolvet, yhteiskunta, lehdet ja kaikki ulkoinen toiminta ja paineet. Aivot elävät täysin menneen varassa, muokkaavat itseään nykyhetkessä ja jatkavat eteenpäin kohti kuviteltua tulevaisuutta.

Jotkut ehdollistumat ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia, mutta itseä tai psyykettä määrittävät ehdollistumat voivat olla paitsi tarpeettomia, myös haitallisia. Itsen korostaminen voi olla vahingollista ja aiheuttaa vakavia ristiriitoja ihmisten välille ja myös vääristää luontosuhteemme.

Missä mieli on?

Ajatuksen liike on harhaa. Bohm kysyy, millaisesta liikkeestä oikeastaan on kyse. Se on kuin projektorista heijastettu liike valkokankaalla. Esineet eivät liiku valkokankaalla, ainoa todellinen liike on projektorin toiminta.

Aivoissa tapahtuu jotakin fyysisesti ja kemiallisesti, kun ajattelemme itseämme. Aivot projisoivat minän. Emme kuitenkaan ymmärrä, että minä on ehdollistumisen tulos.

"Aivojen ehdollistuminen liittyy harhaan, jota kutsumme itseksi. Aika kietoo meidät joksikin tulemisen harhaan", Bohm muotoilee.

Kun vakuutamme jatkuvasti, että minä on todellinen, aivot alkavat uskoa, että se onkin. Tämän harhan seurausten näkeminen voisi herättää meissä kysymyksen: voiko tämän neurofysiologisen ehdollistumisen hajottaa?

Ensi silmäyksellä tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Meissä itsessämme ei näytä paljon tässä suhteessa muuttuneen. Jotkut tutkijat uskovat, että voisimme löytää lääkkeitä, uusia geneettisiä muutoksia tai syvällistä tietoa aivojen rakenteesta, jotka johtaisivat muutokseen.

K sanoo suoraan: "Ehkä tulevaisuudessa, mutta sitä odotellessa ihminen tuhoaa itsensä."

Bohm kysyy Krishnamurtilta, mitä järkeä on puhua muutoksesta, jos se ei vaikuta keneenkään, eikä varsinkaan ajoissa. K vastaa:

"Koska näin toimiminen on oikein, tuloksesta riippumatta. Tätä ei tehdä palkkion ja rangaistuksen tähden."

Jotkut psykologit ovat sitä mieltä, että syventymällä tällaiseen voisi saada aikaan evolutiivisen muutoksen tajunnassa. K ei usko tähän. Ratkaiseva muutos ei tapahdu ajassa; sellainen käsitys johtaa vain harhaan ja itsepetokseen.

Aivot ovat ajassa toimiva, fyysinen, kemiallinen prosessi, mutta mieli ei ole. Aivot ovat ehdollistuneet, eivätkä ne ole vapaat tutkimaan asiaa puolueettomasti. Niiden on oltava vapaat, muuten ne jäävät kiinni omiin uskomuksiinsa.

Mieli taas ei ole aivojen ehdollistamisesta riippuvainen. Mieli ei sijaitse kehon tai aivojen sisällä.

Aivosolujen muuttamiseksi tarvitaan suoraa näkemistä, tilaa ja hiljaisuutta. Suora näkeminen on aina mielen toimintaa, ei aivojen.

Suora näkeminen muuttaa aivosoluja. Suorassa näkemisessä aivot ovat mielen instrumentti.

Ehdollistuminen vie kaiken aivojen kapasiteetin ja estää niitä toimimasta laajemmalla alueella. Aivot käyttävät omaa ohjelmaansa tietokoneen tavoin. Ihannetapauksessa aivot reagoivat mieleen, mutta ne eivät voi tehdä niin, elleivät ne ole vapaat ajatuksista.

Kukaan ei kuuntele

Myötätuntoa ei voi olla niin kauan kuin ehdollistunut ohjelma hallitsee aivoja. Myötätunto ja oivalluskyky ovat peräisin aivojen ulkopuolelta. Ne voivat olla olemassa vain silloin, kun aivot ovat hiljaa.

Tuo hiljaisuus on luonnollinen seuraus ehdollistumisen ymmärtämisestä. Silloin mieli voi toimia aivojen kautta.

"Ajatukseni on luonut uskomuksen, että olen erilainen kuin te, koska kehoni on erilainen kuin teidän, kasvoni ovat erilaiset kuin teidän. Sovellamme tätä havaintoa psykologiselle alueelle. Tuo jako on harha."

On siis tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole mielestä vaan omasta ehdollistumisesta. Ja viime kädessä kyse on siitä, voiko erillisyyden tunnetta koskaan hajottaa.

Mieli on universaali, ajatus ei ole sitä keksinyt. Meditaatio on välttämätöntä, jotta aivot voivat olla tietoisia mielestä. Vaikka sana yleensä viittaa siihen, että meditoija meditoi, aito meditaatio tapahtuu silloin, kun aivot ovat hiljaa. Se on siis tiedostamaton prosessi, ei tietoinen.

Kaikki tietoinen tekeminen on ajattelun toimintaa. Jos meditoimme tietoisesti, pakotamme aivot mukautumaan sarjaan kaavoja. Ajattelun hallitseminen ei ole vapautta. On oltava tarkkaavuutta ilman yritystä olla tarkkana. Silloin ei ole minää. Tarkkaavuus on ohjaamatonta.

Ohjelmoituneissa aivoissa ei ole tilaa eikä hiljaisuutta, koska ne ovat keskittyneet itseensä. Kun ne kuitenkin ovat hiljaa, niissä ilmenee suoraa näkemistä ja oivalluskykyä.

Käytännöllisesti katsoen kaikki, mitä ihmiskunta tekee tai on yrittänyt tehdä, perustuu ajatukseen. Ajatus ei kuitenkaan voi koskaan muuttaa aivosoluja tai lopettaa kärsimystä. Toimimisen instrumentti on kulunut loppuun. Itse asiassa se ei ole koskaan ollut riittävä.

"Mutaatio aivosoluissa pyyhkii pois koko rakenteen, joka saa aikaan kärsimisen."

Kun tajuaa, että ajatus on aiheuttanut niin ulkoisen kuin sisäinenkin sotkun, herää kysymys: voiko ajattelu päättyä? Jos ajatus ei voi lopettaa sitä, mikä voisi? Mikä voisi olla uusi väline, joka tekisi lopun kaikesta kurjuudesta?

Onko olemassa keinoa selittää tätä hienovaraista ja monimutkaista asiaa ihmiselle, joka on jämähtänyt perinteisiin käsityksiin?

Tiedemiehet ja poliitikot eivät kuuntele tällaista puhetta, puhumattakaan idealisteista, totalitaristeista tai syvästi dogmaattisista uskonnollisista ihmisistä. Rikkaat eivät kuuntele, ja köyhälle on tärkeämpää leipä. He kaikki ovat päätyneet omiin johtopäätöksiinsä.

Uusi väline on oivalluskyky. Se toimii mielessä ja vaikuttaa aivoihin.

"Kun itseä ei ole, on kauneutta, hiljaisuutta ja tilaa. Silloin tuo myötätunnosta syntyvä oivaltavuus toimii aivojen kautta", Krishnamurti kiteyttää.

Tarkkaavuus yhdistää mielen ja aivot. Aivojen energiatason on oltava korkea, jotta tuo yhteys syntyisi. Sidonnaisuus vie meiltä energiamme, ja siksi siitä on vapauduttava.

Kolmas päiväkirja

Krishnamurti's Journalin saaman hyvän vastaanoton jälkeen Krishnamurtia pyydettiin jatkamaan päiväkirjan kirjoittamista. Hänen kätensä oli kuitenkin 87-vuotiaana jo niin tärisevä, ettei hän enää pystynyt juurikaan kirjoittamaan. Ehdotettiin, että hän sanelisi tekstit.

Palattuaan Intiasta helmikuussa 1983 K tallensi Brockwood Parkissa ensimmäisen sanelunsa uuteen Sonyn nauhuriin. Hän saneli yleensä aamuisin, heti aamiaisen jälkeen ja vielä sängyssä ollessaan, jolloin häntä ei häiritty.

Julkaistun kirjan esipuheessa Mary Lutyens kirjoittaa, että "hänen sanelunsa eivät olleet yhtä viimeisteltyjä kuin hänen kirjoituksensa, ja joitakin pieniä muokkauksia oli tarpeen tehdä selkeyden vuoksi".

Luonnossa parantunut

Krishnamurti aloittaa kuvaamalla joen rannalla olevaa puuta, jota hän oli tarkkaillut useiden viikkojen ajan. Iltaisin puu oli kullanvärinen, ja päivisin sen lehdet tanssahtelivat auringon valossa. Keskipäivään mennessä puun varjo oli syventynyt ja antoi suojaa auringolta. Puu oli Krishnamurtin seuralainen.

"Jos solmit suhteen siihen, sinulla on suhde ihmiskuntaan. Silloin olet vastuussa tuosta puusta ja kaikista maailman puista. Jos ei ole suhdetta tämän maan eläviin olentoihin, voi menettää suhteen ihmiskuntaan, ihmisiin."

Puulla on oma äänensä, mutta se on niin hienovarainen, että sen kuuleminen vaatii erityistä herkkyyttä. Se ei ole tuulen ääni lehtien läpi, vaan rungon ja juurien ääni.

"Mielen parantuminen tapahtuu, jos olet luonnon kanssa, tuon appelsiinin kanssa tai ruohon kanssa, joka työntyy sementin läpi, tai kukkuloiden kanssa, joita pilvet peittävät."

Ihmiset tappavat valaita, lintuja – ja toisiaan. Teurastus ei ole loppunut. Krishnamurtille sota on organisoitua murhaamista.

Maa hymyilee

Kolme päivää myöhemmin Krishnamurti on Ojaissa ja muistelee lentomatkaa, jossa oltiin 12 kilometrin korkeudessa. Hän tuntee "outoa etäisyyttä, syvää hiljaisuutta ja hitaan ajan valtavaa levittäytymistä".

Hän astuu taloon, jossa hän on asunut kuusikymmentä vuotta, ja hän voi melkein koskettaa sen pyhää ilmaa.

"Maa hymyilee hiljaisen ymmärryksen vallitessa sen olemassaolosta."

Aivojen on oltava hiljaa ja tyhjät kaikesta tiedosta, jotta ne voivat ymmärtää jotakin, mikä ei ole ajasta. Mieli näyttää kuitenkin vaativan, että aivot toimivat, liikkuvat asiasta toiseen, toiminnasta toiseen.

Maaliskuun 11. päivänä K ihmettelee, miksi ihmiset eivät ymmärrä, että he voivat elää rauhanomaisesti, ilman sotia ja väkivaltaa. Kauanko meiltä kestää tajuta, että voisimme elää niinkin? Tuhannen eilisen aikanakaan emme ole sitä vielä oppineet. Se, mitä ihminen on nyt, on oleva myös ihmisen tulevaisuus.

Parempi minä on valhe

Maaliskuun 17. päivänä Krishnamurti toteaa: "Haluamme, että psyyke kehittyy, kasvaa, laajenee, kokee täyttymyksen. Mitään psykologista evoluutiota ei tosiasiassa ole olemassa. Omahyväisyys, ylimielisyys ja itsekkyys eivät voi kasvaa paremmiksi. Tämä liike on illuusio, se on valhe. Minästä ei voi koskaan tulla parempaa minää. Minäksi tulemista ei ole, on vain itsekkyyden, ahdistuksen, kivun ja surun loppuminen."

Uskottelemme, että tarvitsemme aikaa muuttuaksemme. Aika on ajatus; menneisyys on motiivimme. Kun on motiivi, mitään muutosta ei tapahdu. Loppuminen ei tapahdu ajassa.

19. huhtikuuta K kysyy: Voiko aika pysähtyä? Jos voi, mitä tapahtuu, mikä on palkintomme? Ja kuka on se, joka tätä kysyy?

"Meditaatio on liikettä ilman motiivia, ilman sanoja ja ajattelun liikettä. Meditaation tila on toimintaa, joka on kaikkein jalointa, kaikkein pyhintä."

Ihmistä pitää pelätä

Huhtikuun 26. päivänä Krishnamurti näki linnun kuolevan sen jälkeen, kun muuan mies oli ampunut sitä.

"Ihminen on ainoa eläin, jota on syytä pelätä", hän sanoo. Sitten K kertoo taas vanhan tarinansa tiikerin kohtaamisesta. Hän pääsi niin lähelle, että pystyi tuntemaan tuon villieläimen energian, elinvoiman.

K pohtii, voivatko ihmiset koskaan elää rauhanomaisesti. Ristiriita on aina ollut osa elämäntapaamme, niin psyykessä kuin sen luomassa yhteiskunnassakin.

"Rakkaus on luultavasti kokonaan kadonnut tästä maailmasta. Rakkaus merkitsee anteliaisuutta, välittämistä, sitä, ettei toista satuteta, sitä, että ollaan anteliaita."

Kieli ei ehdollista aivoja

Toukokuun 9. päivänä Krishnamurti toteaa: "Näyttää siltä, että kieli ei ehdollista aivoja, meidät ehdollistaa kielen teoria, jonkin tunteen käsitteellistäminen. Kohde muuttuu mielessä ideaksi, symboliksi, käsitteeksi, mielikuvaksi ja se ehdollistaa aivot, ei todellinen henkilö tai puu vaan aivojen muodostama käsitys."

Maaliskuun 27. päivänä Krishnamurti ajaa Los Angelesin lentokentältä Ojain laaksoon rannikkotietä pitkin. Hän kirjoittaa uskonnosta ja koulutuksesta ja siitä, miten niiden pitäisi opettaa lapsia elämään rauhassa.

"On äärimmäisen tärkeää, että kasvaa uusi sukupolvi. Puolikin tusinaa ihmistä voisi saada aikaan merkittävän muutoksen maailmassa. Toisten kasvattajakin tarvitsee koulutusta – hänellä on hienoin mahdollinen ammatillinen kutsumus."

Kuole arvokkaasti

Viimeisessä sanelussaan 30. maaliskuuta 1984, vajaat kaksi vuotta ennen omaa kuolemaansa, K kirjoittaa kuolemasta.

"Miksi ihmiset kuolevat surkeina ja onnettomina joko sairauteen, vanhuuteen, seniliteettiin tai elimistön raihnastumiseen? Miksi he eivät voi kuolla luonnollisesti ja yhtä kauniisti kuin tämä lehti? Mikä meitä vaivaa? Kaikista lääkäreistä, lääkkeistä ja sairaaloista, leikkauksista ja kaikesta elämän tuskasta ja myös nautinnoista huolimatta emme osaa kuolla arvokkaasti, yksinkertaisesti, hymyillen."

Krishnamurti uskoo, että aivan kuten opetamme lapsille matematiikkaa tai lukemista, meidän pitäisi opettaa heille myös kuoleman arvokkuus.

"Vanhat miehet ja naiset ovat tuhlanneet oman elämänsä jatkuvaan riitelyyn, joka vain vahvistaa itseä. Lasta voi auttaa ymmärtämään, mitä kuolema on."

Kaikki maan päällä oleva syntyy ja aikanaan katoaa. Tämän syvä ymmärtäminen edellyttää älykkyyttä, joka on mahdollinen vain rakkauden ja myötätunnon piirissä.

"Kun katsoi tuota kuollutta lehteä kaikessa kauneudessaan ja värikkyydessään, saattoi hyvin syvällisesti ymmärtää, olla tietoinen, mitä oman kuoleman tulee olla. Kuolema ei ole jotakin, jota voi välttää tai lykätä, se on pikemminkin jotakin, jonka kanssa on elettävä päivästä toiseen. Siitä kumpuaa tuo erityislaatuisen äärettömyyden tunne."