fi

5. Päivitä pääsi, elvytä elämäsi

Päähämme on ohjelmoitu liian monta yhteistyötä estävää ajatusta. Latistavat ja repivät mielikuvat pitää saada ulos ennen kuin aito yhteishenki voi syntyä. Johtovetoisesta pitää siirtyä tarkoituslähtöiseen, yksilökeskeisen suorittamisen sijasta painottaa yhdistäviä tavoitteita ja valtaan alistaminen pitää korvata vastuun jakamisella.

Syksyllä 2006 minua pyydettiin Huomenta Suomi -lähetykseen pohjustamaan viikon nettikeskustelua, jonka aiheena oli: tekevätkö suomalaiset liikaa ylitöitä?

En tuntenut asiaa kovin hyvin ja yritin kieltäytyä kutsusta sanoen, että minusta tärkeämpää kuin se, tekevätkö ihmiset ylitöitä on se, millä ajatuksella he ylipäätään töitä tekevät. Soittajaa lähestymiskulmani kiehtoi ja hän pyysikin minua esittämään sen lähetyksessä. Vähän vastahakoisesti suostuin.

Ajellessani pimeässä lokakuun aamussa kohti Pasilaa mieleeni tuli MTV:n esiintymistaidon kurssilla kuulemani ohje, että ennen suoraa tv-esiintymistä kannattaa aina miettiä jokin asia, jonka sanoo riippumatta siitä, mitä kysytään. Tärkeää on siis alkaa vakuuttavasti vastata, tärkeämpää kuin vastata juuri siihen mitä kysytään.

Hetken mietittyäni päätin aloittaa toteamalla, että "tänäkin lokakuun aamuna kaksi miljoonaa suomalaista menee kohti työpaikkaa ja tutkimusten mukaan puolet heistä kokee saavansa tehdä töitä ja toinen miljoona kokee joutuvansa sitä tekemään".

Halusin erityisesti korostaa, että työn kasvaneet paineet eivät tule ahneilta työnantajilta, vaan hyvään tottuneilta ja nirsoilta asiakkailta. Olin luennoillani puhunut työsuhteen huoltamisesta, mutta sana "huoltaa" tuntui turhan tekniseltä ja lattealta ilmaisulta kun puhutaan mielestä. Päähäni pälkähti verbi "päivittää" ja sähköistyin itsekin siitä. Heti tuli mieleen kuva nyrpeästä ihmisestä, jonka hapan asenne työhön johtuu päässä olevasta vanhentuneesta virusturvasta.

Sanoin lähetyksessä, että liian moni tekee työtään vanhoilla päivityksillä ja oma työsuhde pitää päivittää mieluummin monta kertaa päivässä kuin kerran vuodessa kehityskeskustelussa - tai kehityskuulustelussa, jota ne monien mielestä hengeltään ovat. On hyvä jokaisen hankkeen kohdalla kirkastaa itselleen, miksi sen tekee, mitä asiakas tai työystävät minulta odottavat ja mitä se itselleen saa.

Uudella sanalla onnistuin sytyttämään itseni lisäksi haastattelijan, juontajakonkari Lauri Karhuvaaran. Lähetyksen jälkeen hän kertoi, että jokainen aamu on hänen työssään arvaamaton ja alkaa selvittämällä, mitä maailmassa on illan ja yön aikana tapahtunut. Meidän nukkuessamme Kiinassa ja Amerikassa on täysi tohina päällä ja mitä tahansa voi sattua.

Karhuvaara sanoi kokevansa itsensä etuoikeutetuksi saadessaan tehdä työtä, joka lähes pakottaa päivittämään omat tiedot. Ajankohtaislähetykseen ei voi mennä tietämättä mitä maailmalle kuuluu. Pitkän uransa aikana hän ei muista yhtenäkään aamuna kokeneensa, että joutuu tulemaan töihin.

Jokaisella tulee olla päiväntasaiset tiedot maailmasta, mutta oma maailma näyttää päivästä toiseen melkein samalta. Ammatillista päivitystarvetta on enemmän kuin tajuaa. Joskus pitäisi vaihtaa kokonaan uusi ohjelma vanhan tilalle.

Useimmat hyväksyvät ajatuksen oman pään päivittämisestä, mutta kokevat, että heidän työarkeaan kohentaisi enemmän, jos heidän happamat työystävänsä päivittäisivät kovalevynsä. Monet jämähtävät henkisiin poteroihinsa ja vastustavat varmuuden vuoksi hyviäkin muutoksia.

Vaihda elämänvalhettasi: aikaa on!

Päivittäminen voi tarkoittaa pinnallista ja pientä muutosta arkirutiineihin tai syväsukellusta oman mielen oletuksiin. Se voi tarkoittaa uuden termin omaksumista tai suoranaista elämänvalheen vaihtamista, jota ilmaisua ruotsalainen professori Bodil Jönsson käyttää kirjassaan "Kymmenen ajatusta ajasta" kuvaamaan tilannetta, jossa hän itse päätti lakata valittamasta ajanpuutetta.

"Voin ajatella, ettei minulla ole aikaa, mutta yhtä hyvin voin kuvitella, että minulla on paljon aikaa. Päätin, että minulla on paljon aikaa. Kun aloin kuvitella, että minulla on paljon aikaa, ja kun lisäksi sanoin sen ääneen itsekseni, minä myös sain paljon aikaa."

Suosittelen kokeilemaan tätä ja itse kokemaan, millainen taika omalla hokemalla on. Ihminen uskoo omaan sisäiseen puheeseensa silloinkin, kun siinä ei ole mitään järkeä.

Monet yrittävät tehdä itsestään marttyyrin valittamalla kiireitään, mutta tosiasiassa koko kiireen käsite kuuluu amatöörin ajattelumaailmaan. Mestari ottaa jostakin ajan, jonka tehtävän tekeminen erinomaisen hyvin edellyttää.

Kiireen tuntu tekee ihmisistä tehottomia toheloita. Sinkoillaan sinne tänne sen sijaan, että ammattilaisen ottein päätetään mitä pitää tehdä ja tehdään se.

Yleisemminkin kannattaa selvittää, millaisia itsepetoksilla itseään harhauttaa. Vaihtamalla valheitaan asiat saa näyttämään toisenlaisilta. Kun Esa Saarinen käyttää naisista sanaa leidit ja kutsuu vaimoaan Kuningattareksi, hän sekä luo että saa elää erilaista todellisuutta kuin miehet, jotka puhuvat eukoistaan.

Tai aina kun esimies puhuu alaisista, hän vahvistaa tunnetta oman asemansa ylemmyydestään. Myös sana johtaminen antaa monille tunteen - eikä aina pelkkää tunnetta vaan kasan karua todistusaineistoa omasta arjesta, että kyse on enemmän oikeudesta toisten alistamiseen kuin vastuusta tuloksista ja muistakin seurauksista.

On liikaa johtajia, jotka eivät huomaa asemassaan omaksumiaan alistamiselkeitä. Röyhkeä päättäväisyys voi hämätä muut ihmiset niin, että he sietävät moukkamaista käytöstä, mutta rajansa kaikella: etuilu jonossa tai öykkäröinti nakkikioskilla voi herättää ei-toivottuja intohimoja toisissa.

Jos pomo lakkaa kokonaan käyttämästä sanaa alainen ja korvaa sen sanalla työystävä, hänen suhteensa työpaikan ihmisiin muuttuu heti, ja hän alkaa lähettää ympäristöönsä vahvaa tasa-arvon signaalia.

Jorma Ollila kertoo jopa yrittäneensä olla pari vuotta käyttämättä julkisesti sanaa minä ja havainneensa, miten vaikeaa se on. Tiukassa ja syvällä ovat itsen juuret ja useimmille ei koskaan ole tullut mieleen ajatusta minä-sanasta luopumista saati että päättäisi sitä yrittää.

Olemme sanojen ehdollistamia, ja aivot joutuvat joustamaan kutsuessaan tuttuja asioita uusilla sanoilla. Disney-yhtiöissä puhutaan asiakkaista vieraina eikä siellä ole työpaikkoja vaan rooleja esityksessä. Työn tarkoituksena on luoda taikaa arjen keskelle.

Käyttämämme ilmaisut viestivät tapaamme hahmottaa todellisuus, mutta ne myös ohjaavat tekemiämme valintoja. Tähän mainonta ja muu mielenmuokkaus perustuu. Mieleen syötetään mukavia sanoja ja niiden luomien tunteiden halutaan yhdistyvän tuotteeseen, joka meidän halutaan ostavan. Kun ruskean sokeriliemen nauttimiseen liittää vahvan ystävyyden ja kohonneen elämäntunteen, mainos on tehnyt tehtävänsä ja antaa kolajuoman litkimiselle uuden ulottuvuuden.

Keith Johnstone esittää kirjassaan "Impro" hauskan ja nopean tavan herkistää mieli ja lisätä kokemisen intensiteettiä. Ryhmää ihmisiä pyydetään kävelemään ympäri huonetta ja huutamaan vääriä nimiä näkemilleen esineille. Monet ällistyvät, miten iso muutos tapahtuu jo 15 sekunnissa: esineet tuntuvat pienemmiltä, värit kirkkaammilta ja jopa huoneen muoto tuntuu muuttuneen.

Helpompi valittaa kuin valita

Elämme kapeaa ja kutistettua todellisuutta. Aistimme todellisuudesta vain ohuen kaistaleen, mutta useimpia se ei mitenkään häiritse. Tyydymme latteaan olemiseen, koska emme pysty kuvittelemaan parempaa, emmekä usko voivamme omin voimin vaikuttaa syihin, joiden seurausta tyly todellisuus on.

Päätöksentekoa tutkinut amerikkalainen professori Ralph Keeney osoitti Otaniemessä keväällä 2001 pitämässään luennossa, että meillä on rajoittunut käsitys päättämisestä. Kuvittelemme sen olevan vain valinnan tekemistä erilaisten vaihtoehtojen välillä.

Hän havainnollisti asiaa piirtämällä fläppitaululle tien, joka haarautui ja johti kahteen taloon. Valitsemme risteyksessä sen tien, joka johtaa taloon, johon haluamme mennä. Teemme tämän päätöksen automaattisesti, sitä ei tarvitse tietoisesti pohtia. Eikä meidän tarvitse päättää jokaisesta askeleestakaan päästäksemme perille. Riittää kun tavoite on tiedossa.

Arjen valintoihin liittyy kuitenkin päätöksiä, joita emme tee tai ota edes harkittavaksi. Kulkiessaan kohti risteystä voisi pysähtyä ihailemaan tienvieren kukkia tai kiviä, mutta ei pysähdy. Voisi mennä metsän kautta, mutta ei mene. Voisi viheltää Chim chim chereetä, mutta ei vihellä.

Keeney korosti, että fiksu ihminen kykenee tekemään päätöksiä myös tilanteessa, jossa ei ole mitään sisäistä tarvetta tai ulkoista painetta tehdä päätöstä. Hän vain päättää toimia toisin.

Ihminen on vastuussa tekemiensä valintojen seurauksista, mutta viisas ihminen kokee vastuuta myös kaikesta siitä hyvästä, jonka hän jättää tekemättä siksi, että ei ajattele koko asiaa.

Elämä kääntyy lupaa kysymättä

Kun jälkeen päin katselee elämänsä suuria käännekohtia, niissä on enemmän sattumaa ja kohtalon oikkuja kuin harkintaa ja omaa päättäväisyyttä. Päädymme moniin paikkoihin ja tilanteisiin, jonne emme ole aikoneet tai tahdo.

Lokakuussa 1997 ajellessani töistä kotiin soitin Esa Saariselle. Se puhelu muutti elämäni suunnan. Kerroin, että minulle oli tarjottu uutta tehtävää firman sisällä. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Ylennys etuineen kiehtoi, mutta tehtävä ei kuitenkaan sytyttänyt.

Filosofi kysyi minulta kysymyksen, jota kukaan ei ollut koskaan minulle esittänyt: "Millainen Heikki Peltola haluat olla kymmenen vuoden päästä, 54-vuotiaana?"

Ennen kuin ehdin vastata, Esa esitti kaksi vaihtoehtoa: voisin olla johtajana Keskossa, takana 30 vuoden hieno ura ja alkaa valmistautua eläkkeelle siirtymiseen. Tai voisin sanoa itseni irti ja perustaa hänen kanssaan yhtiön, jonka tarkoituksena olisi tehdä suomalaiset onnellisiksi työpaikalla. Huvittuneena kuuntelin filosofin kieli- ja mielikuvaa ja myönsin mielessäni, että tarvetta sellaiselle kyllä olisi, mutta pelotti, saisiko siitä itselleen elannon.

Kahden päivän pohtimisen jälkeen sanoin itseni irti. Aloitimme yhteistyön ja aloin puhua ja kirjoittaa teemasta, joka oli kuumottanut minua 20 vuotta. Esa käytti sanaa kukoistus kuvaamaan sitä, mitä tahdoimme synnyttää.

Asetimme tavoitteeksi saada ihmiset tuntemaan tavalliset työtiistait vähän vähemmän työltä ja vähän enemmän elämältä. Halusimme uudistaa työajattelua ja johtamisen käytäntöjä niin, että tekeminen tuntuisi mielekkäämmältä, ihmisten arjessa olisi hohtoa ja nostetta.

Toisten ihmisten päätöksiin voi vaikuttaa, mutta jokainen viime kädessä istuu omien päätöstensä päällä. Ketään ei voi innostaa, jos hän ei suostu syttymään. Samat sanat lumoavat yhden ja lamauttavat toisen.

Jokaisen elämäntilanne ja vaihe on erilainen. Siitä pitää aina lähteä liikkeelle ja tehdä realistinen arvio omasta tilanteestaan. Kolme oleellista kysymystä ovat: mikä on nyt hyvin, mihin en ole tyytyväinen, mitä voisi tehdä paremmin.

Useimmat tuijottavat itseään pintapuolisesti ja peruutuspeilistä, kuvittelevat olevansa oikeassa ja näkevät vaihtoehtoja vähän - jos ollenkaan. Kannattaa myös miettiä, mitä todella haluaa olla ja tehdä: elänkö niin kuin haluan elää ja jos en, miksi en.

Elämänlaatua voi kohottaa kohdistamalla katseensa hankkeisiin ja ihmisiin. On paljon sellaista tekemistä, jossa ei kannata kaikkeansa antaa, mutta myös monia sydämen hankkeita, joissa ei halua epäonnistua. Ennen jokaista hanketta olisi hyvä pohtia, millä latauksella siihen ryhtyy ja paljonko sille itsestään tai aikaansa antaa.

Pino pöydällä painona päässä

Aivoja käyttämällä säästää hikeä. Hyvin suunniteltu on edelleen puoliksi tehty, mutta sen toisen puolen kanssa ratkaisevaa on, missä hengessä tehtävää tekee: hyvällä mielellä vai hampaat irvessä.

Oleellista on virittyä hankkeeseen oikein ja keskittyä siihen silloin, kun sitä on tekemässä. Tämän opin keväällä 1996, kun työystäväni tilasivat työpaikallemme PEP-konsultti Marianne Carlsonin. Minulle sanottiin, että kyse olisi työhuoneen paperien järjestämisestä. Niin oli, mutta itse asiassa järjestykseen laitettiin minun pääni, sillä se aiheutti läjät ja muistilaput pöydällä.

Tavoitteena oli eliminoida turha työ, joka menee papereiden etsimiseen. Tutkimusten mukaan jopa neljä tuntia viikossa kuluu papereiden hakemiseen ja läjien penkomiseen. Samalla saamme muistutuksen tekemättömistä töistä, ja mieli kuormittuu ja ahdistuu.

Kurssilla opeteltiin noudattamaan periaatetta "Toimi heti!". Se tarkoittaa, että ei lykkää tekemistä, vaan tekee asiat pois sitä mukaa, kun ne tulevat eteen. Jos työtä ei voi tehdä heti, pitää vähintään päättää milloin sen tekee.

Töiden tekeminen vie kellosta katsoen paljon vähemmän aikaa kuin kuvittelemme, mutta tekemisen pähkäileminen moneen kertaan vie aikaa ja voimat. Useimmat työt olisi tehty siinä ajassa ja niillä voimilla, jonka käyttää tekemisen siirtämiseen.

Opin myös, että jokaisella paperilla on myös oikea paikka ja se pitää panna juuri sinne. Mikä on paperin oikea paikka? Jos paperia ei tarvitse, se pitää heittää pois. Jos sitä tarvitsee, oikea paikka on siellä, mistä sitä etsii, kun tarvitsee.

Useimmilla on niin monta rinnakkaista arkistointijärjestelmää, että ei mitenkään voi muistaa mihin niistä tavaran pani. Konsultti neuvoi meitä panemaan paperit riippukansioihin hankkeittain ja piiloon katseelta. Kansio otetaan esiin silloin kun sitä tarvitsee.

Voiko latausta oppia?

Omien töiden organisoimisesta on helppo jatkaa yhdessä tekemisen järjestämiseen. Kaikkien on tiedettävä, mitä toiset tekevät niin, ettei asioita tehdä kahteen kertaan ja kaikki oleellinen tulee tehdyksi. Kuinka paljon kaikkien voimia säästyykään, kun on sovittu selkeät "oikeat paikat" asioille ja tavaroille. Tätä ei usein ehditä tekemään, kun kaikkien aika menee omien papereiden etsimiseen ja sen pohtimiseen ja vahtimiseen, kuka mitä tekee.

Huonot tavat ovat opittuja, mutta niin ovat hyvätkin. Voiko latautuneesti tekemistä oppia?

Avaintekijä on se, mihin kohdistaa huomion. Mitä me katsomme, mikä meitä kiehtoo, minkä huomaamme? Sen, mitä pidämme arvossa tai mikä meitä uhkaa.

Entä kumpaan on tärkeää kohdistaa huomio: tekemiseen vai tuloksiin? Jos kohdistaa huomion tuloksiin, tekemisestä tulee vain keino. Tämä johtaa siihen, että alamme elää odotuksissa, emmekä tässä hetkessä. Käytämme toisiamme hyväksi tänään saadaksemme sen, mitä haluamme huomenna.

Jos huomion kohdistaa tekemiseen, on pakko tukeutua toisiin ihmisiin, niihin joiden kanssa elämme ja joille kaiken teemme.

Jos ei syty, toivoa ei ole

Tom Peters lienee ensimmäisenä esittänyt käsitteen Minä Oy (englanniksi Me Inc), ensin Fast Company -lehdessä 1997 ja sitten kirjassaan "The Brand you 50". Ideana oli alun perin osoittaa, että uudessa uljaassa työn maailmassa ei voi ripustaa uraansa toisten varaan. Työnantaja ei voi taata työpaikkaa, ainoa turva epävarmassa maailmassa on oma osaaminen, koska huippuosaajista taistellaan joka alalla.

Petersin tarkoitus oli saada ihmiset tajuamaan, että pomon ohjeiden odottaminen on karhunpalvelus sekä ihmiselle että yhtiölle. Työ on pirstoutumassa hankkeiksi, joiden onnistumista arvioi asiakas ja jos hän ei syty, firmalla ei ole toivoa markkinoilla, joilla kaikkea on tarjolla vähintään kymmentä sorttia.

Jokaisen korporaation ja instituution tulevaisuus on siinä, että ihmiset toimivat kuin omistaisivat yrityksen. Silloin he panevat itsensä peliin. Tämä edellyttää, että heillä on myös valtuuksia päättää asioista.

Tällaisessa talouden todellisuudessa pitää oppia katsomaan itseään nimenomaan asiakkaan ja työystävien laseilla eikä peilistä. Se mitä meistä puhutaan on arvomme työmarkkinoilla. Jos ei pysty vaikuttamaan ihmisiä osaamisestaan, osaamista ei ole.

Jotkut ymmärsivät, että Minä Oy tarkoittaa oikeutta olla itsekäs ja sanella ehdot tai etsiä häikäilemättömästi omaa onnen oksaa. Siitä ei todellakaan ole kyse, vaan nimenomaan vastuun kantamisesta kaikesta tekemisestään ja tavastaan olla.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että tehdessään työtään ymmärtää ja kantaa tekojensa seuraukset. Itsekästä ihmistä kiinnostaa vain se, mitä teoista seuraa hänelle itselleen. Tämä on vastuuton ja vastenmielinen asenne. Vastuullisuus edellyttää kykyä hahmottaa tekojensa seuraukset sekä lyhyellä että pitkällä tähtäyksellä ja toimimaan niin, että syntyy sitä, mitä on tarkoitus synnyttää.

Virus kiertää palomuurin

Jos näkee itsensä Minä Oy:nä, millainen olisi sen organisaatio? Onko se hierarkkinen lokerikko, jossa pääjohtaja päättää kaikesta ja vahtii käskyjensä toteuttamista vai eläväinen verkosto, jossa ihminen seikkailee systeemistä toiseen erilaisissa rooleissa yrittäen elää arvoladattua ja merkityksellistä elämää?

Ympärillämme on ainakin kolme erilaista verkostoa: työystävien, rakkaiden ja asiakkaiden. Rakkaat ovat elämämme ankkurit ja tukijalka, ihmisiä, jotka haluavat meille hyvää ja pitävät peukkuja, että onnistuisimme elämässä. Työystävien kanssa vietämme työaikaa ja asiakkaita palvelemalla ansaitsemme elantomme.

Pitkään kuvittelin, että nämä kolme verkostoa ovat erillään ja etäällä toisistaan, kunnes tajusin, että näin ei tietenkään ole.

Oivalsin tämän kantapään kautta. Kannoin kotiin työn ilot ja murheet ja perheeni ja ystäväni jakoivat työonnistumiseni, mutta olivat myös ukkosenjohdattimia silloin kun työ murjoi miestä.

Olin kuvitellut, että työystävien ja rakkaiden välissä on palomuuri, joka estää mieltäni nakertavien virusten leviämisen. Näin ei ole, vaan kuljetan happamat tunteet mukanani ryhmästä toiseen ja tartutan viattomiin.

Työpaineet eivät jää työpaikalle, vaan purkautuvat kaikkeen mitä teemme. Ne vaikuttavat siihen, millaisia vanhempia olemme lapsillemme tai miten jaksamme muistaa omia vanhempiamme.

Tämän takia on äärettömän tärkeää, että työpaikan ihmissuhteita ja henkeä vaalitaan. Jos ihmiset kituvat työssään, ahdistus leviää kaikkeen, mitä he tekevät. Sama toimii myös toisin päin: terve suhde työhön toimii kuin terapia. Työssä pääsee palvelemaan toisia osaamisellaan ja ihminen voi oikeutetusti tuntea hyvää oloa.

Yhteiskunnan nousu ja rappio voi alkaa työpaikoilta. Niissä tuotetaan palvelusten lisäksi hyvin- tai pahoinvointia ihmisille.