fi

6. Kovien Juttujen kimara

Niin kauan kun olen kalenteria käyttänyt, olen vuoden vaihtuessa kelannut edellisen vuoden pikakelauksella läpi ja katsonut mitä tuli tehtyä. Olen kirjoittanut myös - tietenkin - kiteytyskortin, jonka otsikko on Kovat Jutut.

Kovien juttujen listalle pääsevät tapahtumat, jotka ovat saaneet elämän tuntumaan isolta ja saavutukset, joista olen erityisen ylpeä. Lista ei ole järin pitkä, sillä olen pitänyt rimaa korkealla, mutta aina se on mielenkiintoinen ja innostavakin tiivistelmä vuoden huippuhetkistä.

Monissa listallani olevista asioista oma roolini ei ole ollut iso, mutta todella makeilta ovat maistuneet sellaiset saavutukset, joiden eteen on joutunut huhkimaan ja hikoilemaan.

Kovan Jutun huipennus voi olla kestoltaan lyhyt, mutta sen vaikutus mieleen on iso.

Listaa katsellessa näkee, että suurin osa elämästä on sellaista, josta ei jää jälkeä mieleen. Silti se osa ei tunnu mitättömältä, päinvastoin.

Huippuhetket ovat osa elämää, mutta jos rakentaa elämäänsä niiden varaan, takuuvarmasti turhautuu ja menettää otteensa elämästä.

Suurimmatkin tähdet ovat lavalla vain pienen osan ajastaan ja esiintymisajastakin pieni osa on aplodeja.

Tai otetaan monille meistä läheisempi esimerkki. Jokaisen äidin ja isän elämän huippuhetkiä on oman lapsen syntymä. Mutta paljon enemmän vanhempien ajasta ja energiasta menee lapsesta huolehtimiseen.

Ja vielä sama työpaikoilla: isoista kihoista isoimman päivästä leijonanosa on tylsien rutiinien täyttämää; paperien lukemista, puhelimessa puhumista, kirjoittamista, ihmisten kuuntelemista, matkustamista, ruokailua.

Arkemme hohto ei riipu niinkään siitä mitä teemme, vaan siitä, missä koemme olevamme mukana. Ja jos elää vain täyttymyksen tähden, saa varautua pitkiin odotusaikoihin...

Helppo haukotuttaa, hankala herättää henkiin

Jos haluaa olla onnellinen työssään, kannattaa asettaa tavoitteeksi se, että hallitsee oman työn mahdollisimman täydellisesti, on mestari siinä mitä tekee.

Mestaruus ajatellaan helposti maalina, tien päänä, paikkana tai tilana, johon kerran päädymme. Todellinen mestaruus on paremminkin asenne, jolla teemme työtä hetkestä hetkeen. Se on herkkä yhdistelmä rohkeutta ja nöyryyttä, loputonta itseensä tutustumista, tekemällä oppimista ja rajojensa siirtämistä. Se on työn rauhallisen varmaa tekemistä tietoisena sekä omasta osaamisesta että osaamisen rajoista.

Mestaruus ei ole mahdollista, jos rämpii päivästä toiseen pikkuhuolien suossa. Ei voi olla mestarillinen, jos voimat tuhlaantuvat tyhmään touhotukseen.

Ensimmäinen askel mestaruuteen on havahtua omaan tilanteeseen, tulla tietoiseksi tosiasioista ja luopua oman taituruuden ja ylivertaisuuden miellyttävistä myyteistä, harhoista, jotka tuovat valheellista turvaa ja saavat meidät pysähtymään paikoilleen.

Toinen askel mestaruuteen on ottaa elämä omiin käsiin. Tätä voi kutsua myös oman elämän johtajuudeksi, kypsyydeksi tai vaikka aikuisuudeksi. Sen tärkeä kulmakivi on vastuun ymmärtäminen.

Toisin kuin usein ajatellaan, johtajuus ei ala vallan saamisesta, se alkaa oman vastuun sisäistämisestä. Vasta kun ihminen on syvästi sisäistänyt vastuunsa, hän on kypsä käyttämään valtaa, jota työn tekemisessä tarvitaan.

Epäkypsät ihmiset tekevät kaikkensa välttääkseen vastuutaan. Taustalla on epävarmuus, pelko epäonnistumisesta ja osaamattomuuden paljastumisesta.

Kolmas askel mestaruuteen on jatkuva "jalostuminen", onnistumisistaan ja virheistään oppiminen. Tämä edellyttää toisaalta henkistä vireyttä ja valppautta, toisaalta rohkeutta kohdata asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Oppimisen tilassa oleva ihminen ei juutu, ei jämähdä edes omiin uskomuksiinsa. Hän on valmis hylkäämään kaiken sen mikä ei toimi, ihan KAIKEN!

Miksi me emme vapauta itseämme turhasta työn kuormasta?

Esteenä eivät ole tieto, tahto eikä taito. Tiedämme kyllä, mistä homma kiikastaa ja mitä pitäisi tehdä. Jokainen osaa sanoa, mikä sattuu ja miksi. Hän toki myös tahtoisi, että asiat olisivat paremmin ja osaisi muuttaakin asiat, mutta...

Meteli peittää sisäisen kuiskauksen

Mestaruuden tiellä on kolme isoa estettä.

Ensimmäinen on se, että emme todella näe omaa tilaamme. Elämme myyttien, haaveiden, unelmien, uskomusten, oletusten, kuvitelmien ja ristiriitaisten käsitysten maailmassa. Elämme toisen käden todellisuudessa. Meiltä puuttuu suora näkö-, kuulo- ja tuntoyhteys itseemme, henkemme syvimpiin syövereihin. Maailman meteli peittää tehokkaasti sisäisen äänemme kainot kuiskaukset.

Suoraa yhteyttä itseen on vaikea saada siksi, että sisäinen kuvamme maailmasta on niin vahva ja valmiin oloinen, että toisenlaisen totuuden on vaikea sinne tunkeutua. Toistelemme omia uskomuksiamme itsellemme niin kauan, että niistä muotoutuu oma pikku maailmamme. Samalla osittain tiedostamattamme torjumme toisenlaisen tiedon, koska se ei tunnu sopivan yhteen omien käsitystemme kanssa.

Valtavasti valtaa

Toinen este on se, että aliarvioimme räikeästi valtamme ja voimamme vaikuttaa omiin asioihimme. Pienestä pitäen meitä on opetettu kiltisti alistumaan, uskomaan mitä vanhemmat ja viisaammat meille vakuuttavat, kulkemaan lauhkeana lauman mukana.

Älä erotu muista. Älä poikkea polulta. Älä tee toisin kuin muut. Älä turhaan ajattele omilla aivoillasi, sinua viisaammilla ovat tämän puolestasi valmiiksi ajatelleet. Olemalla hiljaa ja tekemällä kuuliaisesti niin kuin käsketään olet kunnon kansalainen.

Tämän kurssin käytyään ihminen on vähemmän ihminen. Hän on antanut pois tärkeän osan itseään, osan, joka tekee hänestä ihmisen.

Jos ihminen antaa toisille vallan päättää elämästään, hän kutistaa itsensä ja alistuu elämään orjan elämää. Kun annat toisten päättää omista teoistasi, otteesi elämästä kirpoaa.

Koska tämä tapahtuu hitaasti, sitä voi olla vaikea havaita. Kun ihmiselle vuodesta toiseen uskotellaan, että hän ei itse kykene päättämään omasta elämästään, hän lopulta alkaa uskoa siihen. Mutta ei hän silti huomaa, mitä tuli tehneeksi. Hän ajattelee, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Ja hän teki vallanluovutuksen vapaaehtoisesti ja hyvin perustein.

Toisten ehdoilla eläminen ei ihmistä tyydytä. Ihminen voi olla kaikin tavoin tyytyväinen elämäänsä toisten orjana, mutta silti ääni sisältä ilmoittaa tyytymättömyytensä: tämä ei riitä! Vankilassa olemisessa voi pitkäaikaisvangin mielestä olla paljon hyviä puolia ja hän voi nauttia elämästään monin tavoin, mutta ei se silti ole vapaan ihmisen elämää.

Tyytyminen kohtaloon on opittu prosessi. Alussa ja aina välillä me yritämme tosissamme muuttaa elämäämme parempaan suuntaan, epäonnistumme, koska yritämme muuttaa olosuhteita emmekä ajatuksiamme.

Kun asiat eivät muutu, johtopäätös on: meillä ei ole valtaa, ei voimia.

Tämä on virhe. Meillä on valtaa ja voimia enemmän kuin uskomme. On asioita, joihin meillä on vain välillistä valtaa. Maailmassa on enemmän asioita, joita emme voi muuttaa kuin niitä jotka ovat vallassamme, mutta on elämänkokemisen kannalta oleelliset asiat ovat omassa vallassamme.

Oleellista on valta tehdä valintoja omista liikkeistämme, ajatuksistamme, tunteistamme, uskomuksistamme. Meillä on kaikki se valta, jonka tarvitsemme muuttaaksemme asioita, joista määrittävät työtämme ja elämäämme.

Yksi ihminen ei tietenkään voi yksin muuttaa maailmaa, mutta miksi ihmeessä hänen pitäisi. Olisi ihan hyvä alku, jos oppisi edes elämään vapaana, mieleltään terveenä ja tasapainoisena, pysyisi päivästä toiseen joltisenkin järjissään.

Tasapaino ja mielen terveys järkkyvät takuuvarmasti, jos elämäänsä yrittää elää toisten antamilla reunaehdoilla. Antamalla valtasi pois menetät sen, antamalla valtasi kokonaan pois menetät sen kokonaan.

Meillä on valtaa itseemme, mutta ei lopullista valtaa toisiimme. Ketään emme voi muuttaa mieleiseksemme. Voimme asemamme tai vaikuttavuutemme avulla yrittää ja onnistua saada toiset tekemään jotain hyväksemme, mutta kenelläkään ei ole valtaa muuttaa toisen arvoja, ajatuksia, syviä tuntoja.

Me kyllä hyvin tiedämme tämän, mutta tämä tieto ei estä meitä koko ajan toimimasta toisin. Halu hallita ja ohjata toisia on todella syvällä mielemme syövereissä.

Viime kädessä valtaa ei oteta, se saadaan toisilta ihmisiltä - jos saadaan. Ihmiset antavat valtaa niille, joihin he luottavat, jotka he kokevat pystyvän valtaa käyttämään.

Ihmisen tekee ihmiseksi juuri se, että hänellä on mahdollisuus päättää omista tekemisistään ja tunnoistaan, valta käyttää valtaa tai olla sitä käyttämättä.

Aivot kutistuvat, jos niitä ei käytä

Kolmas este muutoksen tiellä on vajavainen kykymme nähdä vaihtoehtoja ja pelkomme kokeilla niitä käytännössä. Nökötämme poteromme pohjalla, jumissa nykyisten ajatustemme ja tapojemme kanssa, ja meidän on vaikea kuvitella mitään muuta.

Kyse ei ole niinkään siitä, että vastustamme muutoksia, vaan siitä, että pidämme nykyistä olotilaa sen verran siedettävänä, että emme halua ottaa turhaa riskiä ja lähteä toteuttamaan epävakaata, epävarmaa ja epäselvää suunnitelmaa.

Rohkeus muutokseen löytyy, jos löydämme hyviä vaihtoehtoja, joista voimme valita mieluisimman. Ongelmamme on, että mieluummin odotamme passiivisesti pääsevämme valitsemaan hyvistä parhaan kuin aktiivisen omatoimisesti hakisimme erilaisia mahdollisia ajatus- ja toimintamalleja.

Käytön puutteessa aivot kutistuvat. Ne menettävät kykynsä ihmetellä, epäillä, leikkiä ja luoda uutta. Samalla alenee tai kokonaan katoaa kyky nähdä asioiden yhteydet, kyky oivaltaa ja iloita, kyky oppia uutta, kyky syvästi ymmärtää itseään ja muita.

Rappeutuneet aivot rapauttavat mielen ja tekevät ihmisestä itseään toistavan olennon. Luovuuttaan pelkäävä ihminen käpertyy omaan koloonsa kieriskelemään omissa kuvitelmissaan. Kaikki uusi on hänelle uhka, jota pitää pelätä ja yrittää kaikin keinoin torjua. Mitä enemmän hän pelkää, sitä enemmän muutos sattuu. Mitä enemmän sattuu, sitä enemmän hän pakenee.

Pakenee, kunnes katoaa itseltään kokonaan tai havahtuu hereille.