12. Sitä ihmisen on saatava olla

12. Sitä ihmisen on saatava olla

Huonosta johtamisesta ei voi aina syyttää johtajia, sillä hekin ovat uhreja. Monet johtajat joutuvat työssään tekemään sellaista, mitä eivät halua. Kolmannessa kirjassani päätin tarttua toiseen tärkeään teemaan: miten johdamme itseämme.

Tuumasta toimeen. Kokosin kolme ryhmää, jotka kutsuin kuuteen kahden tunnin dialogiin toimistollemme. Istuntojen teemana olivat työn haasteet ja niiden kohtaaminen. Osallistujat olivat fiksuja päättäjiä erilaisista työyhteisöistä, ja teemat heille tuiki tuttuja.

Kahden tunnin aikana ehdimme keskustella 3-4 kysymystä läpi. Saadakseni ajatukset talteen pyysin jokaista ensin hetken pohtimaan omaa vastaustaan ja kirjoittamaan sen paperille. Käynnistimme keskustelun vasta, kun kaikilla oli oma vastaus.

Ällistyin, miten hienoja keskusteluja syntyi, kun jokainen oli ensin kiteyttänyt omat ajatuksensa. Säästimme aikaa ja saimme erilaisia mielipiteitä, kun jokainen mietti hetken keskittyneesti omaa vastaustaan. Pääsimme todella nopeasti todella syvälle. Kaksi tuntia ihmiset jaksoivat intensiivisesti keskustella. Jokaisen istunnon jälkeen väki poistui intoa puhkuvana.

Kokosin ryhmissä kiteytyneet ajatukset kirjaksi, joka julkaistiin marraskuussa 2002. Kirjasta tuli tiivis paketti ehkä tärkeimmästä johtamisen muodosta. Moni pitää sitä parhaana kirjanani, mutta itse en halua laittaa kirjojani järjestykseen.

Kirja sai nimekseen Jokaisella on Juttunsa. Sen motoksi otin hienon sitaatin Abraham Maslow'lta:

Muusikon on saatava soittaa, taiteilijan täytyy maalata,
runoilijan pitää kirjoittaa, että hän voisi elää itsenään.
Mitä ihminen voi olla, sitä hänen on saatava olla.

Takakannen tekstissä kuvasin kirjan ydinviestiä:

Ihmisen on saatava tehdä sitä, mistä hänen sydämensä syttyy. Liian monelle työ on pakkopaita, joka päivästä toiseen puetaan päälle raskain mielin. Mihin katosi tekemisen riemu, miksi työstä on alettu puhua kuin taudista, josta pitää parantua?

Työ on ajateltava uudelleen. Työstä pitää syttyä, sitä pitää rakastaa - itsesi tähden. On tyhmää tuhlata elämäänsä tekemällä sellaista, mistä ei pidä. Jos ei osaa, on opeteltava. On luovuttava kaikesta siitä, mikä ei sytytä ja mitä ei tarvita.

Jokaisella on Juttunsa rohkaisee etsimään sitä, mikä saa sielusi laulamaan. Kirja esittelee kymmeniä koeteltuja keinoja oman Juttusi oivaltamiseksi, tekemisen liekin sytyttämiseksi ja säilyttämiseksi. Lähtökohtana on, että ihmistä nostaa se, mistä hän syttyy.

Selvitä siis oma Juttusi. Kiteytä kirkkaaksi, mitä tahdot olla ja tehdä. Lakkaa kutistamasta itseäsi, kaiva rohkeasti esiin erinomaisuutesi ja käytä oikeuttasi tehdä sitä, mikä sytyttää.

Toisen painoksen esipuheessa sanon kirjoittaneeni kirjan "sydänverellä", haluten "innostaa työnsä kanssa tuskailevia tekemään arjestaan enemmän elävän ja vähemmän työlään". Kirjan monista ohjeista suosittelen kokeilemaan kolmea:

  1. Kokeile kiteytystekniikka, se organisoi aivosolusi uudelleen ja auttaa oivaltamaan oleellisen.
  2. Pysy hereillä ja uteliaana hetkestä hetkeen, ihmettele, havahdu, hätkähdä, tutki omia oletuksiasi ja odotuksiasi, etsi maailmasta katveita.
  3. Kevennä tietoisesti henkistä kuormaasi. Karsi tai kärsit, koska keräämällä uuvutat itsesi.

Hauska muotoilu on sekin, että "oikeilla ajatuksilla isoa koneistoa voi kääntää ihan pikkuisen oikeaan suuntaan".

Nerosta normaaliksi

Kirjassa on neljä osaa: Kiteytä. Kevennä. Kohenna. Kukoista.

Liikkeelle lähden kohtauksella Turun junassa. Avaan kirjan, jota piirrostaiteilija Annika Varjonen on minulle suositellut. Hän oli ostanut Amerikasta Gordon McKenzien kirjan Orbiting the Giant Hairball pelkän ulkoasun takia, mutta ihastui myös sisältöön.

Neljännen sivun lause tömähtää tajuntaani tykinkuulan tavoin. Se kuuluu: "Every school I visited, was participating in the suppression of creative genius" eli jokaisessa vierailemassani koulussa tukahdutettiin oppilaiden luovaa neroutta.

McKenzie kuvaa tuskaisen terävästi, miten ihmisiltä otetaan henki pois heitä tappamatta. Mackenzie puhuu työpaikoista, joissa ihmisten luovuus tukahdutetaan ja he joutuvat päivästä toiseen sanomaan ja tekemään sellaista, mihin eivät oikeasti usko ja mitä eivät tahdo.

Tajunnan typistäminen aloitetaan kotona, sitä jatketaan koulussa ja se huipentuu työpaikoilla. Kirjoitin: "Alistamista, auktoriteetteja, kuria, pakottamista, tunteiden tukahduttamista, mielikuvituksen patoamista. Kun ihmisen lasta kasvatetaan sellaiseksi, mitä yhteiskunnassa pidetään ihanteena, sanotaan normaaliksi ja kutsutaan aikuisena olemiseksi, hiipuvat tai katoavat kokonaan luovuus, aitous, spontaani ilo, innostus, ihmeiden ihmettely, kauneudesta mykistyminen, hurmoksen kokeminen."

Kuudennella luokalla oppilaista vain kaikkein oudoimmilla on MacKenzien mukaan enää jäljellä sitä alkuvoimaista neroutta, sitä luovaa ja rohkeaa taiteilijaa, joka jokainen lapsi luonnostaan on.

Tämä tuhotyö on tahatonta. Se ei ole ilkeiden ihmisten julma juoni, vaan seurausta siitä sitkeästä uskomuksesta, jonka mukaan erilaisuus on uhka ihmisten yhteistyölle ja joka on siksi kitkettävä ihmisistä.

Me kaikki kutistamme itseämme ja toisiamme, mutta emme me tajua niin tekevämme. Tottelemme ja alistumme, koska omilla aivoilla ajatteleminen merkitsee asettumista maalitauluksi ihmisille, jotka eivät uskalla poiketa laumasta.

Jos päättää lakata olemasta kiltti alistuja, elämästä ei tule helppoa. Helpompaa on kulkea virran mukana, mutta ei se ole sellaista elämää, jota me sydämessämme tahdomme elää.

Kun tuo taiteilija, luova ja leikkivä lapsi sisällämme menehtyy, menetämme ison osan siitä, mitä ihmisinä olemme. Elämästä tulee selviytymistä, suoriutumista, mukautumista, hyväksytyksi tulemisen tavoittelua, hallittua ja hillittyä, mutta hengetöntä ja tarkoituksettoman tuntuista.

On totaalista ajan ja energian hukkaa syyttää toisia omasta huonosta olosta. Kaikki voimat kannattaa keskittää siihen, että onnistuu pelastamaan itsensä henkiseltä nuutumiselta.

Työssä kitumisen lopettamiseksi on kaksi vaihtoehtoa: pitää vaihtaa joko työtä tai omia ajatuksiaan. Jos ei uskalla sanoa itseään irti, vaihtoehtoja jää vain yksi: on sukellettava päänsä sisään.

Ihmisten työhön liittyvät ongelmat kohdistuvat kolmeen kohtaan: omaan työhön, pomoon ja työystäviin. Valtavasti voimia tuhraantuu asioihin, jotka paitsi hidastavat työn tekemistä ja heikentävät tuloksia myös estävät heitä kokemasta hyviä fiiliksiä.

Olen tavannut monia, jotka inhoavat ja suorastaan vihaavat työtään. Siitä kärsivät asiakkaat ja työystävät, mutta ennen kaikkea ihminen itse. Tylsä suhde omaan työhön ajaa ihmisen apatiaan, saastuttaa mielen ja usein kehonkin.

Oloaan voi kohentaa kirjoittamalla paperille asioita, joista on tullut hyvä mieli. Itse olen joka vuodenvaihteessa listannut tapahtumat ja ihmiset, jotka ovat minua kohottaneet ja kolahduttaneet. Tämä Kovien Juttujen kimara palauttaa mieleen vuoden kohokohdat. Arvioidessaan omaa roolia niissä voi pohtia, mitä vuosi opetti.

Jos mitään hohdokasta ei tunnu tapahtuvan, pitää huolestua. Silloin oma mieli on väsynyt tai vajaakäytössä.

Silloin pitää aloittaa kuorman keventäminen. Taudin syyn paikallistaminen pään sisään auttaa valitsemaan sopivan lääkityksen. Hampaan ollessa kipeä aspiriini saattaa helpottaa, mutta joskus ei auta muu kuin juurihoito. Mielen ollessa uupunut pitää aloittaa henkinen elvytys.

Paljon näkemättä jää

Toisen osan aluksi pohdin päätöksenteon ehkä kiehtovinta muotoa: päätöksiä, jotka jätämme tekemättä. Idean sain professori Ralph Keeneyn luennolta Otaniemen Polilla.

Keeneyn teema oli Smart Choices, fiksut valinnat. Puhe oli aika teoreettinen näkemys päätöksenteosta, mutta Keeney sähköisti minut piirtämällä fläpille haarautuvan tien ja haarojen päähän valkoisen ja punaisen talon. Hän totesi ihmisten kuvittelevan, että he tekevät päätöksiä vain silloin, kun valitsevat eri vaihtoehdoista. Kävellessämme tietä valitsemme tien, joka johtaa haluamaamme taloon.

Keeney korosti, että ennen risteystä olemme ehtineet tehdä tuhansia päätöksiä sulkemalla pois erilaisia vaihtoehtoja. Olisimme voineet mennä paikalle kiertotietä tai päättää pysähtyä ja mennä metsään. Voisimme ihailla taivasta tai kilauttaa kaverille, mutta emme tehneet kumpaakaan.

"Todellista fiksuutta on kyky tehdä päätös silloin, kun ei ole mitään painetta tai pakkoa tehdä päätöstä", Keeney kiteytti.

Auts. Mitähän kaikkea onkaan jäänyt päättämättä! Pohtiessani asiaa ei tullut mieleen mitään, mikä olisi jäänyt näkemättä, koska en ole katsonut, tai tekemättä, koska en ole tohtinut. Silti tiedän, että molempia on paljon.

Tuo Keeneyn ajatus johti pohtimaan ajattelun olemusta ja osuutta päätöksissä. Ajattelumme määrittää todellisuutemme, mutta vain pieni osa todellisuudesta piirtyy tajunnassamme tietoiseksi ajatukseksi.

Yksi suurimmista idoleistani, fyysikko David Bohm, on tutkinut mieltä ja ajattelua kvanttifysiikan todellisuuskäsityksen pohjalta. Bohmin näkemys on vaikuttanut valtavasti omaan ajatteluuni, kuten myöhemmin käy ilmi.

Bohmin mukaan meidän on lähes mahdotonta ymmärtää oikein omaa osuuttamme ongelmien synnyssä. Mielemme tavassa tulkita maailmaa on eräänlainen valuvika, jonka takia hahmotamme asioiden yhteydet toisiinsa väärin.

Suuren osan omista ongelmistamme luomme ihan itse ja pidämme yllä ajattelemalla. Kirjassaan Thought as a System Bohm toteaa, että omien ajatusten pitäminen tarkkana kuvana todellisuudesta on virhe. Ajatuksemme ovat vain heijasteita omaksumistamme oletuksista. Oletusten sisältö riippuu siitä, missä olemme sattuneet kasvamaan ja mitä uskomuksia päähämme on tuossa maankolkassa pumpattu.

Toisten ihmisten uskomuksia on helppo pitää tyhminä, mutta olemme ällistyttävän sokeita omille harhoillemme. Ihmettelemme, miten joku voi ajatella niin oudosti ja väärin, olla piittaamatta ilmeisistä faktoista, mutta ihan samaa muut ajattelevat meistä.

Työpaikkojen huono henki on aina toisten syytä. Muut ovat hankalia, en minä. Muut "puhuvat potaskaa selkäni takana", pois se minusta! Pomo on tyhmä, kun "ei se koskaan kiitä minua".

Ajattelu on kaapannut mielemme panttivangikseen ja luo sisäisen maailman, jonka aitoutta meillä ei ole mitään syytä epäillä. Pelkkiä heijasteita ajatukset ovat, mutta meille totisinta totta. Sanat ja omat mielikuvamme saavat meidät pois tolaltamme eikä se, mitä todella tapahtuu.

Fiksukin menee vipuun

Ajattelun luomiin ongelmiin löytyy ratkaisu vasta, kun ymmärtää, mitkä ongelmat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja. Totta on kaikki se, mitä todella tapahtuu, kaikki muu on mielikuvitusta.

Tämän tajuaminen mullistaisi maailmankuvamme ja paljastaisi sitkeän, syvän ja laajalle levinneen itsepetoksen, joka saattaa johtaa koko lajimme tuhoutumiseen. Ajattelun roolia arvioidessaan fiksukin menee vipuun ja fiktio muuttuu mielessämme faktaksi.

Itsepetos ilmenee tuhansin tavoin, mutta sen keskeinen voimanlähde on kiero ja virheellinen käsitys minuudesta.

Käsitys yksilön erillisyydestä on ollut länsimaisen yhteiskunnan kivijalka. Omaa etuaan, onnellisuuttaan ja onnistumistaan saa tavoitella melkein millä hyvänsä hinnalla. Saa käyttää kyynärpäitä, olla ahne ja venyttää hyvän maun rajoja, jos siltä sattuu tuntumaan ja omatunto siihen venyy.

Työyhteisöissä itsekkyyttä ei vain hiljaa hyväksytä, vaan sitä pönkitetään luomalla järjestelmiä, jotka usuttavat ihmiset kilpailemaan keskenään. Itsekkyys on kyllä kautta aikojen tuomittu moraalisin perustein ja sitä on yritetty pelottelemalla (joudut kadotukseen) ja palkkioin (pääset taivaaseen tai nouset nirvanaan) karsia ihmisistä, mutta samalla sitä on edistetty syistä, joita on vaikea käsittää.

Oman onnen tavoittelu tuo korkeintaan hetkellisen hurman. Narsistinen nautinto on huumetta, joka ruokkii mutta ei ravitse. Kerta kerralta sitä tarvitsee isomman annoksen, ja lopulta elämä on yhtä krapulaa.

Itsekkyys voi auttaa ihmistä pääsemään sinne, minne hän haluaa mennä, mutta elämä ei ole toivekonsertti, jossa lantilla saa kuulla haluamansa laulun. Eikä kaikkea haluamaansa voi saada kukaan. Ei vaan voi.

Jos haluaa sitä, mitä onneksi sanomme, pitää osata ottaa oikein se, mitä eteen tulee. Kun tämän tajuaa, elämä muuttuu samassa hetkessä hyväksi ja murheiden kuorma murenee.

Kaksi tapaa tarkkailla

On kaksi tapaa tarkkailla itseään. Toinen tapa korostaa sitä minuuden osaa, joka elää ajassa ja kerää kokemuksia kasvaakseen ihmisenä, tullakseen paremmaksi. Tuo minä on itse luomamme mielikuva, totta itsellemme ja hiukan toisenlaisena totta myös toisille.

Toisessa tavassa tarkkailla huomio kohdistetaan elävään vuorovaikutukseen, siihen, mitä kunakin hetkenä todella tapahtuu. Siinä tutkimme sitä, miten toimimme juuri nyt, miten reagoimme asioihin.

Näiden lähestymistapojen välillä on valovuosien ero. Toinen minä on kaiken aikaa matkalla menneestä tulevaan, toinen on läsnä tässä hetkessä. Toinen syntyy ja kuolee, toinen ei määrity ajan avulla. Toinen ei ole vapaa, toinen on.

Bohm muotoilee, että tajunta on nauhoite, mutta elämä suoraa lähetystä. Jos haluaa kosketuksiin toden kanssa, on herättävä ajatusten unesta ja annettava asioiden puhutella reaaliaikaisesti.

Ahtaasti määritelty minäkuva kutistaa henkisen liikkumatilan ja johtaa itsemme vähättelyyn ja itsesääliin, mutta myös hyväksymisen hakemiseen. Itseensä käpertynyt hakee muilta hyväksyntää, jota ei saa itseltään. Hän yrittää olla mieliksi, mutta ei onnistu. Kukaan ei voi tanssia kaikkien pillien tahdissa. Jos yrittää tehdä niin, menettää otteen itsestään.

Itsekeskeinen suorastaan imee ongelmia, koska hän näkee itsensä kaiken keskuksena. Työpaikoilla itseensä keskittyneet vetävät muidenkin huomion pois työn todellisesta tarkoituksesta. Asiakkaiden auttamisen sijasta voimia tuhlataan keskinäisten välien selvittelyyn ja keksityn hirviön kukistamiseen.

Tämä on helppo havaita, kun ulkopuolisena kuuntelee ihmisten kuvauksia työpaikkojen ongelmista. Ihan samaan itsekin syyllistyin ollessani osa työyhteisöä. Inhoni tiettyjä tyyppejä kohtaan oli aitoa, syvää ja omasta mielestäni oikeutettua. Ihan samoja tunteita moni tunsi minua kohtaan.

Roolipelleilyä työpaikkateatterissa

On asioita, joita ei huomaa ennen kuin joku antaa ilmiölle nimen. Keith Johnstone kuvaa kirjassaan Impro sisäsyntyistä tapaamme omaksua erilaisissa tilanteissa jokin asema suhteessa toisiin ihmisiin.

Kohdatessamme toisen ihmisen koemme helposti joko ylemmyyttä tai alemmuutta, Johnstonen sanoin omaksumme ylästatuksen tai alastatuksen. Ylästatuksen omaksunut ihminen asettuu muiden yläpuolelle ja alastatuksen omaksunut toisten alapuolelle.

Meillä on oletus omasta statuksestamme, ja sen mukaan toimimme eri tilanteissa. Valitsemme käyttämämme statuksen tiedostamattomasti ja saatamme vaihtaa sitä monta kertaa lyhyenkin keskustelun aikana.

Jokainen liikkeemme, jokainen eleemme, jokainen äänensävymme ilmaisee statustamme ja sitä tulkitaan.

Valta-asema ja korskea käytös eivät takaa, että ihmistä arvostetaan tai kuunnellaan. Ihmiset vetävät maton niiden kukkojen alta, jotka ylentävät itse itsensä kukkulan kuninkaaksi.

Kyse on valtataistelusta. Ihmiset yrittävät vaikuttaa toisiinsa, puolin ja toisin. Vahva ihminen ottaa tilan haltuun ja sopeuttaa käytöstään tilanteen mukaan. Heikko vetäytyy ja suojautuu huomiolta.

Johnstone uskoo, että ihmiset yleensä käyttävät haluamaansa statusta. Me tahdomme olla alhaisia tai ylhäisiä ja hakeudumme asemiin, jossa tämä toteutuu. Ehdollistumme käyttämään sitä statusta, jonka olemme huomanneet antavan meille haluamamme tilan.

Menemällä samassa roolikaavussa kaikkiin tilanteisiin törmää takuuvarmasti seinään. Vika ei kuitenkaan ole seinässä. Jos oman lapsensa kasvattamisessa omaksuu vain viisaan vanhemman roolin, saa viimeistään murrosiässä kuulla, miten hyvin on tehtävässään onnistunut.

Pikatie on puppua

Kirjan Jokaisella on Juttunsa kolmas osa alkaa pohdinnoilla mestaruudesta George Leonardin kirjan Mastery innoittamana. Ajassa, jossa unelmoidaan pikavoitoista ja nopeista nousuista huipulle, sivuutetaan liian helposti se tosiasia, että mestaruuteen ei ole pikatietä. Leonardin mielestä on turhaa edes haaveilla mestaruudesta, jos ei ole valmis näkemään sitä vaivaa, jonka asian kuin asian oppiminen edellyttää.

Mestariksi kasvaa vain, jos oppii rakastamaan harjoittelua. Kehittyminen tapahtuu usein niin pienin askelin, että etenemistään ei juuri edes huomaa. Ensiaskeleet opimme nopeasti, mutta sen jälkeen tallommekin tasankoa. Maisema ei vaihdu eikä meno häikäise.

Leonard luettelee pitkän listan ansoja mestaruuden tiellä: kohtuuton tavoite, väärien neuvojen sokea noudattaminen, liika tai liian vähäinen kilpailuhenkisyys, laiskuus, vammautuminen, huumeet, palkintojen tuleminen tärkeäksi, turhamaisuus, liika totisuus, epäjohdonmukaisuus ja monta hyvää ihmistä tuhonnut täydellisyyden tavoittelu.

Takapakkeja tulee ja välillä taannutaankin. Niihinkin pitää varautua. Tällöin voi vaikka perustaa henkilökohtaisen Viisasten kerhon, johon listaa kymmenkunta omaa oppimestariaan. Tiukassa paikassa voi kuvitella virtuaalisen keskustelun viisaan kanssa, kysyä häneltä neuvoa. Aika hassua on, miten hyviä neuvoja näin voi saada.

Sinä ansaitset kultaa

Mestarin tuntee kolmesta asiasta: hän ei tyydy keskinkertaiseen, hän heittäytyy tekemiseen täysillä, eikä hän pelkää virheitä. Oleellista on, että oman riman asettaa itse ja että tykkää tekemisestä, koska muuten ei jaksa.

Tekeminen on hyvä ajatella hankkeina. Revi toimenkuvasi tai arkistoi se muinaismuistoksi työkarsinoihin uskovasta keskiajasta. Kirjoita itsellesi uusi tehtäväsi, jossa lähestyt työtäsi toisin.

Kerro ensin, miksi työtäsi tarvitaan, mitä tärkeätä maailmasta puuttuisi, jos sinua ei olisi. Kirjoita tämän jälkeen nimeltä 20 asiakastasi. On todella tärkeätä lähestyä asiakkaita yksilöinä, ei massana.

Seuraavaksi tee lista hankkeista, joita sinulla on nyt työn alla tai tulossa tehtäväksi. Rajaa pois liian pienet jutut, toistuvat arkirutiinit ja ikuisuusprojektit, joihin et todella aio paneutua. Ota käsittelyyn hanke kerrallaan ja mieti, kenelle (ole konkreettinen, ajattele oikeita ihmisiä) ja miksi teet sitä, mitä on tarkoitus saada aikaan ja miten aiot arvioida onnistumistasi.

Jokaisen hankkeen kohdalla pohdi hetki, miten sytytät itsesi! Vaihtoehtoja on ainakin kolme:

  1. nostamallarimaa, haastamalla itsesi tekemään parempaa työtä,
  2. aivotyöllä, eli järkeistämällä työvaiheita ja karsimalla tylsiä rutiineja, keskittymällä oleelliseen eli siihen, mitä on tarkoitus saada aikaan (usein ihastuksesta ällistynyt asiakas)
  3. heittäytymällä tekemiseen koko tunnevoimallasi, intohimollasi.

Ennen kuin säntäät patteripupun perään, testaa hankkeen toimivuus esittelemällä se jollekin luottohenkilölle. Kysy häneltä, onko hankkeessasi mieltä, miten sitä voisi terästää, mikä siinä ei ehkä toimi.

Kun uusi tehtäväkuvasi on valmis, näet itsesi ja tehtäväsi uudella tavalla. Samalla määrität itsesi uudelleen: et enää asemasi, työkarsinasi, kykyjesi, luonteenpiirteidesi tai velvoitteidesi kautta, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omasta Tehtävästään.

Näin määritelty Tehtäväsi eroaa kolmella tavalla perinteisesti tehdystä toimenkuvasta:

  1. Toimenkuvassa sinulle ylhäältä ilmoitetaan paikkasi poterossa ja tehtäväsi. Tehtäväsi määrittää, ketkä työtäsi tarvitsevat ja miten haluat onnistua.
  2. Toimenkuva määrittelee työnjaon sotilaallisen käskevästi, nuivasti ja nihilistisesti. Tehtäväsi muistuttaa, missä olet mukana ja auttaa jakamaan aikasi eri tehtäville järkevästi.
  3. Toimenkuva on tehty ihmisille, joiden ei oleteta osaavan ajatella ilman ohjesääntöä. Tehtävä sytyttää, koska se on ladattu täyteen tunnetta ja luovaa voimaa, jättää vapauksia oivaltaa.

Puhu sille pomollesi!

Työpaikoilla monista asioista puhutaan kahdella tavalla: edessä toista ja takana jotain ihan muuta. Kahden kesken jutellessa kuulee ihan eri version asioista kuin palaverissa.

Olen satoja kertoja toiminut esimiesten korvina ja jutellut ihmisten kanssa heidän työhönsä liittyvistä asioista. Aina, siis ihan aina ja kaikilla esimiehillä, on väärät luulot ihmisten näkemyksistä. Tämä ei johdu heidän hingustaan elää omissa luuloissaan, vaan siitä, että ihmiset eivät uskalla kertoa pomolleen todellisia tuntemuksiaan.

En kuvittele saavani selville koko totuutta, mutta kuulen aina jotain sellaista, jota esimiehelle ei haluta tai voida kertoa. Ihmisillä tuntuu olevan tarve purkaa tuntojaan sellaiselle, joka voisi auttaa saamaan kipeät asiat kuntoon.

Kuuntelin kerran pallokentän laidalla kahden ihmisen keskustelua. Toinen kertoi osallistuneensa vihanhallintakurssille. Toisen ihmetellessä tarvetta moiseen vastaus oli: "Yritän opetella sietämään pomoani."

Jotenkin surkuhupaisa oli lauseen jatko: "Kaikki muutkin olivat kurssilla samasta syystä."

En ole ketään esimiehistäni inhonnut ja kaikille uskalsin sanoa, jos olin eri mieltä. Joillekin kirjoitin vihaisia kirjeitä. En todellakaan ole ollut helppo alainen - ja olen siitä kyllä ylpeä.

Luettuani Microsoftin johtajan Julie Bickin yhdeksän hienoa ohjetta oman pomon johtamisesta minussa kuitenkin heräsi tunne, että olisin voinut toisinkin toimia ja ajatella asioita myös pomoni näkökulmasta. Näin toimimalla olisin säästänyt molempien hermoja.

  • Yritä tehdä pomostasi tähti, niin hän tekee saman sinulle. Kerro pomolle kaikki mahdollinen, anna hänelle palautetta ja ehdoton tukesi. Liittoudu hänen kanssaan, älä häntä vastaan.
  • Älä tuhlaa pomosi aikaa. Älä pyöri pomon huoneessa turhan takia, äläkä odota hänen olevan kaikissa pikku palavereissa mukana. Valmistele asiat etukäteen, niin valtava määrä molempien aikaa ja voimia säästyy.
  • Vie ratkaisuja, älä ongelmia. Jos olet käynyt vaihtoehdot läpi ja esität ne pomollesi, olet ehkä jo löytänyt ratkaisun, eikä pomoa tarvitse ollenkaan vaivata.
  • Valmistele pomosi huonojen uutisten varalle. Jos kerrot ennen kuin hätä on housussa, pomo voi ehkä auttaa eikä ainakaan ylläty niin ikävästi uutisen kuultuaan.
  • Selvitä, miten pomosi toimii ja mitä hän tarvitsee. Auta pomoasi silloin, kun hän tarvitsee apua. Ole tietoinen hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Kysy tarvittaessa suoraan, miten hän haluaa asiat tehtävän.
  • Kerro pomolle, miten hän selviää työstään. Hän ei ehkä ole ajatustenlukija. Sano, mikä sinua ärsyttää hänen toiminnassaan ja miksi ja miten toivoisit hänen muuttavan pahoja tapojaan. Ole suora mutta rakentava, älä tyly (ja tyhmä).
  • Anna pomolle kaksi mahdollisuutta. Kun hän mokaa, puhukaa kahden kesken ennen kuin menet hänen esimiehensä luo tai alat tehdä muuta myyräntyötä hänen päänsä menoksi. Jos kantelet hänestä, kerro etukäteen.
  • Älä vajoa suonsilmäkkeeseen. Jos pomosi on parantumattoman surkea ja estää kasvusi, irtaudu ennen kuin vajoat. Ilmoita myös pomollesi, että haluat siirron toisiin tehtäviin.
  • Älä polta siltoja. Kohtele pomoasi ja kollegojasi aina asiallisesti, et tiedä missä ja milloin tapaat heidät taas.

Moni uuvuttaa itsensä taistelemalla pomoaan vastaan. Ketään meistä ei ole palkattu vain pönkittämään omaa uraamme, vaan tekemään jotakin tähdellistä, josta pomomme vastaa omalla päällään ylös- ja ulospäin. Pomo pelkää epäonnistumista yhtä paljon kuin me kaikki ja hän voi joskus johtaa keinoilla, jotka eivät toimi edes rottakokeissa.

Fiksu ihminen ei koskaan unohda, miksi hänet on töihin palkattu. Hän haluaa tehdä työnsä erinomaisesti ja tietää onnistuvansa paremmin, jos liittoutuu oman pomonsa kanssa. As simple as that...