fi

11. "Se päättyy"

Ihmiskunnan tulevaisuus sopi mainiosti viimeiseksi aiheeksi pitkään dialogien sarjaan. Arkistoista löytyy seitsemän pienryhmän pöytäkeskustelua Ojaissa vuodelta 1984, joista ensimmäinen oli 24. helmikuuta ja viimeinen 3. maaliskuuta. Niitä ei ole julkaistu.

Mary Cadogan, joka toimi pitkään Krishnamurti Foundationin pääsihteerinä ja editoi kirjan Ajan päättyminen, on sanonut ehdottaneensa Krishnamurtille ja Bohmille, että vielä yksi dialogisarja järjestettäisiin. Bohm oli suostunut, mutta Krishnamurti oli kieltäytynyt vedoten Bohmin terveyteen.

On erilaisia arvailuja ja juoruja siitä, mitä todella oli tapahtunut, mutta kukaan ei tiedä koko totuutta. Krishnamurti oli perustellut kieltäytymisestä pettyneelle Cadoganille lyhyesti: "Tiedättehän, mitä tapahtui Ojaissa."

"Tiedän, David oli sairas", Cadogan kertoo vastanneensa. Aiheeseen ei sen koommin palattu.

Bohmin elämäkerrassa kerrotaan, että keväällä 1984 Bohm lensi Ojaihin tapaamaan Krishnamurtia ja osallistui seitsemään pöytäkeskusteluun monien muiden mukana, mutta tunsi itsensä hyvin heikoksi ja stressaantuneeksi.

Se siitä. Ei enää dialogeja. On todella vaikea edes kuvitella, että olisi jotakin, mikä olisi vielä jäänyt käsittelemättä heidän vuoropuheluissaan. Näin Krishnamurtikin asian koki.

Mary Zimbalistin kirjoittamissa muistelmissa tarjoillaan tiukka dokumentaatio ystävyydestä ja syvästä kunnioituksesta Krishnamurtin ja Bohmin välillä. Zimbalist vietti kaksi vuosikymmentä elämästään lähempänä Krishnamurtia kuin kukaan. Hän kertoo, kuinka valtavasti K arvosti mahdollisuutta puhua rakkaista aiheista sellaisen kanssa, joka pystyi intohimoisesti jakamaan kiinnostuksen.

Monet Krishnamurtin lähellä olevista tajusivat Bohmin merkityksen, mutta eivät kaikki. Joidenkin mielestä hänen "pedantti niuhottamisensa ei edesauttanut muutoksen aikaansaamista".

Bohmin lähellä olevat puolestaan saattoivat kokea, että poikkeuksellisen lahjakas tiedemies tuhlasi arvokasta aikaa aasialaisen mystikon kanssa.

Kaksi miestä olivat tulleet täysin erilaisesta maailmasta ja heidän elämänsä olivat lähes vastakohtia. Heidän polkunsa yhtyivät, ja he jättivät jälkeensä perinnön, jolla on monumentaalisen suuri merkitys kaikille, jotka ovat käsittäneet vanhojen teiden johtavan umpikujaan.

Professori Renée Weber tapasi molemmat miehet monta kertaa. Kirjassaan Dialogues with Scientists and Sages - the Search for Unity Weber kertoo näistä tapaamisista.

Yksi neljästä keskustelusta David Bohmin kanssa antaa valaisevan näkemyksen sillasta mielen ja aineen välillä. Reagoimme merkitykseen, jonka asioille annamme, emmekä siihen, mitä asiat oikeasti ovat.

Aineella sellaisenaan ei ole merkitystä, mutta se, miten katsoo, tekee siitä tärkeän tai merkityksettömän. Niinpä lopulta asiayhteys ratkaisee.

Jos näemme aineen ja merkityksen olevan saman systeemin osasia ja erottamattomasti yhteydessä, niin silloin niitä ei voi erottaa, ja joko kaikki on merkityksellistä tai millään ei ole mitään merkitystä. Merkitys ei siis liity kohteeseen, vaan enemmänkin siihen, miten sitä katsoo.

Kaiken olevaisen todellinen merkitys on siis yhteydessä, joka meillä on siihen. Tämä tuo meidät takaisin oivallukseen, josta yhteistyö alun perin alkoi: tarkkailija on tarkkailtava.

Muutamia kuukausia myöhemmin Weber tapasi Krishnamurtin Sveitsissä. Oli kesäkuu 1985 ja Saanenin kokoontumisen viimeinen vuosi. Weber kuvasi Krishnamurtia "huomattavan hyvinvoivaksi vaikka hän oli yli 90-vuotias. Hänen kasvoissaan, jotka olivat joskus olleet melkein luonnottoman kauniit, näkyy ikä, mutta ne ovat tyynet. Hänellä on älykkäät silmät, hopeinen silkkitukka ja veistoksellinen pään muoto".

Kuunneltuaan Weberin kirjahankkeen teeman ja sisällön Krishnamurti kohteliaasti mutta ehdottomasti kieltäytyi antamasta haastattelua ja vastaamasta Weberin kysymyksiin.

Sen sijaan hän käytti yli kaksi tuntia kuvaten intohimoisesti surua, jossa jokainen ihminen elää. Hän piirsi näyn lajista, joka käyttää kykyjään tutkiakseen kaukaista menneisyyttään samalla, kun koko lajityypin jatkuvuus ja tulevaisuus on epävarma ja vaakalaudalla.

Tätä taistelua ihmiskunta käy yhdessä, mutta jokainen tuntee olevansa erillinen. Krishnamurti pitää tiedemiehiä vastuullisina "sotakoneen ravitsemisesta ja yhteistyöstä korruptoituneiden hallitusten kanssa". Kuvaillessaan ihmisen hätää hän vertaa sitä syöpään.

"Jos poikani tai veljeni on juuri kuollut, en halua keskustella alkuräjähdyksestä. Olen tuskissani ja kiinnostunut siitä enkä tästä."

Siksi Krishnamurtilla ei ole mitään kiinnostusta keskustella tieteestä tai tiedosta. Ne ovat jääneet jumiin menneeseen, mutta totuus on elävässä nykyhetkessä, tässä ikuisessa nyt-hetkessä.

Krishnamurti piti yli tuhat puhetta eri puolilla maailmaa. Viimeinen oli Madrasissa tammikuussa 1986 kuusi viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Se päätti yli 60 vuotta kestäneen uran kahteen sanaan, joiden sanomiseen ei liittynyt minkäänlaista itseä korostavaa emotionaalisuutta: "Se päättyy."

Krishnamurti kuoli Kaliforniassa 17. helmikuuta 90 vuoden ikäisenä.

David Bohm jäi eläkkeelle 1987 mutta jatkoi työtään yliopistossa, vaikka hänellä oli vakavia terveysongelmia. Tuona vuonna hän julkaisi F. David Peatin kanssa kirjan Tiede, järjestys ja luovuus. Postuumisti 1993 julkaistiin hänen kollegansa professori B. J. Hileyn kanssa kirjoittama tieteellinen teos The Undivided Universe.

Bohm piti myös kuusi seminaaria Ojaissa vuosina 1986-92. Vuoden 1991 seminaari piti peruuttaa hänen huonon terveydentilansa takia. Kyse oli viikonloppuseminaareista, joihin osallistui noin 50 ihmistä. Vuoden 1990 seminaari on julkaistu kirjana Thought as a System.

Mainitsemisen arvoinen on myös kirja Unfolding Meaning. Se sisältää viikonlopun kestävän dialogin 44 ihmisen kanssa Cotswold Hillsissa Englannissa.

Myös valokuvaaja Mark Edwardsin kanssa julkaistu Changing Consciousness on upea todiste Bohmin syvästä ymmärryksestä ja huolesta ihmisen kohtaloa kohtaan.

Lokakuun 27. päivänä 1992 Bohm soitti yliopiston työhuoneeltaan vaimolleen ja kertoi tulevansa taksilla kotiin. Lähellä kotiaan hän sai sydänkohtauksen ja kuoli. Ei ole tiedossa, mitä hän taksinkuljettajan kanssa puhui, mutta hänen viimeiset sanansa vaimolleen olivat: "Minusta tuntuu, että olen jonkin kynnyksellä."

Kuolema on teemana ja viimeisen sanelun aiheena kirjassa Krishnamurti to Himself - his last Journal maaliskuussa 1984. Nähtyään kuolleen lehden hän ihmetteli, miksi ihmiset eivät osaa kuolla yhtä luonnollisesti ja kauniisti kuin lehti.

"Kun katsoi kuollutta lehteä kaikessa kauneudessaan ja väriloistossaan, saattoi ehkä syvästi tajuta, olla tietoinen, millainen oma kuolema on, ei lopussa vaan alussa. Kuolema ei ole mitään kauheata, vältettävää, siirrettävissä, vaan jotakin, jonka kanssa pitää olla joka päivä. Siitä viriää ainutlaatuinen äärettömyyden tunne."

Pidämme kuolemaa maallisen elämämme loppuna, mutta sen voi myös nähdä alkuna elämän valtavuudelle. Ihmiskunnan surun näkeminen voi herättää pakottavan tarpeen toimia.

On kaksi tapaa suhtautua: reagoida tai toimia. Ensimmäisessä annetaan ajatusten terrorin jatkua. Toinen tapa on, että egon liike lakkaa ja mieli on vapaa elämään ja rakastamaan niin, että ajatus ei sitä rajoita. Reaktioenergia on osittaista ja sillä on keskus, joka on ikuisessa ristiriidassa toisten keskusten kanssa, mutta toiminnan energia on kokonaista.

Oikea toiminta ei ole valinta kahden vaihtoehdon välillä. Näemme maailman joko sellaisena, kuin se on tai sellaisena, millaiseksi sen kuvittelemme. Kun todella näkee, on vapaa ja mielen tuolla puolen.