fi

8. Mielen mahti mahtava


David Bohm ja David Shainberg järjestivät useita tilaisuuksia, joissa Krishnamurti keskusteli tiedemiesten kanssa. Jotkut niistä onnistuivat mutta kaikki eivät.

Bohm oli paikalla, mutta ei erityisen aktiivinen kesäkuussa 1978 pidetyssä keskustelussa Krishnamurtin ja buddhalaisten oppineiden Walpola Rahulan ja Irmgard Schloeglin kanssa. Jälleen kerran hän joutui selventämään erimielisyyksiä.

Miksi pitää verrata?

1. keskustelu Brockwood Parkissa 22. kesäkuuta 1978

Tohtori Rahula aloittaa sanomalla, että Krishnamurti opettaa ihan samaa kuin Buddha opetti 2500 vuotta sitten, joskin eri termein. Hän luettelee useita kohtia, joissa opetukset ovat identtiset: jumalan olemassaolo, kärsimys, pyyde, todellisuus, auktoriteetit ja tietoisuus. Rahula ei löydä K:n opetuksista mitään, mikä olisi vastoin Buddhan oppeja.

K vastaa suoraan, mutta ei ärtyneesti, kysymällä: "Saanko kysyä, miksi vertaatte, miksi ylipäätään on tarpeen verrata? Auttavatko nk. pyhät kirjat ihmistä ollenkaan? Onko tiedolla mielen vapauttavaa ominaisuutta?"

Rahulan mielestä tieto ehdollistaa ihmisen, mutta se ei ole täysin tarpeetonta, koska ihminen tarvitsee "venettä virran ylittämiseen", mutta:

"Kaikki tieto katoaa, kun ymmärtää totuuden."

Voiko tieto kuitenkaan koskaan vapauttaa mieltä, vai vahvistaako se itseä ja estää näin vapautumisen?

"Voiko tiedon kuormaa kuljettava mieli nähdä totuutta? Useimpien mieli on tiedon täyttämää ja raskauttamaa. Miksi pitää ensin kerätä tietoa ja sitten hylätä se?" K kysyy.

Kaikki uskonnolliset perinteet ja asenteet perustuvat itsen kehittymiseen ja ne siis vain vahvistavat minää, eivät vapauta sitä. Ne ehdollistavat meidät elämään ideoiden ja illuusioiden parissa.

Bohm kysyy, hyväksyykö Rahula sen, että hän on ehdollistunut. Hän vastaa myöntävästi. Bohm kysyy, mistä hän tietää tämän. On kaksi vaihtoehtoa: voi joko havainnoimalla ihmisiä ulkoisesti tulla siihen johtopäätökseen, että kaikki ihmiset ovat sidonnaisia, tai nähdä ehdollistuminen itsessään.

Jos havainto perustuu ulkoisen tarkkailemiseen, se on pelkkä johtopäätös eikä tosiasia. Jos taas suoraan näkee oman ehdollistumisensa, voi tajuta, ettei ole erillinen siitä.

Seuraa sekavaa sanailua käsitteistä ja niiden sisällöstä, pompitaan teemasta toiseen. Rahulan mielestä Krishnamurtin puheetkin ehdollistavat ihmiset, mutta K ei usko niin tapahtuvan. Vilpitön tutkiminen ei voi ehdollistaa mieltä, vain käsitteellistäminen tekee niin. Miksi teemme kaikesta käsitteen? Siksi, että emme pysy tosiasioissa.

Dualistisesti ajatteleminen on K:lle filosofien ja älykköjen kehno idea. Kun olemme kykenemättömiä käsittelemään tosiasioita, keksimme käsitteen. Se on eräs tapa paeta paikalta. Mielemme on niin täynnä sanoja, ja sanojen kautta katselemme kaikkea. Jos pystyy näkemään ilman muistikuvia, ei tarvitse joksikin muuksi tulemisen ideaa.

Uskontojen omaksuma ajatus kehittymisestä pahasta hyväksi vie meidät "vastakohtien valikkoon", kauemmaksi tosiasioista. Zeniin perehtyneelle Schloeglille tämä on "inhimillistävä tekijä". K ei tietenkään allekirjoita tätä ja valaisee asiaa tutuksi tulleella esimerkillä:

Huomatessamme olevamme ahneita haluamme eroon ahneudestamme. Muuttuminen vie aikaa. Tästä seuraa, että kaikesta tulee suhteellista, koska keksimme mielessämme vastakohdan sille, mitä todella tapahtuu.

"Kysymys on lopulta siitä, miten ahneudesta vapautuu nyt, ei lopulta. Minua ei kiinnosta, mitä tapahtuu seuraavassa elämässä tai huomenna. Haluan vapaaksi surusta ja tuskasta nyt. Voinko katsoa niitä tuomitsematta, ilman sanoja?" K kysyy.

"Voinko katsoa puuta, naista, miestä tai taivasta ilman sanaa? Jos joku tulee tarjoamaan apua katsomiseen, olen hukassa."

Mieli ilman minää

2. keskustelu Brockwood Parkissa 23. kesäkuuta 1978

Toisessa keskustelussa Rahula haluaa esittää kolme kysymystä Krishnamurtille, mutta vain yhtä ehditään käsitellä. Se koskee sitä, mitä vapautuneelle tapahtuu hänen kuoltuaan. Kun tätä kysyttiin Buddhalta, hän vastasi, että asiaan ei voi vastata dualistisin termein.

K vastaa kysymällä, mitä on elämä ja missä tilassa on sellainen mieli, joka on kuollut tai kuolemassa.

Ensin K haluaa selvittää, mitä on minuus, itse. Se koostuu kaikesta, mihin ihminen samastuu: nimestä, kehosta, kokemuksista, peloista, tuskista, luonteenpiirteistä, iloista, inspiraatiosta, huolista, huonekaluista, omistuksista ja uskomuksista.

"Voiko samastuminen päättyä? Samastuminen on ajatuksen liikettä ja kuolema tuon liikkeen päättymistä tai sen jatkumista seuraavassa elämässä."

Vapautunut ihminen ei odota kunnes kuolema korjaa, vaan kuolee jo eläessään kaikelle turhalle. On aivan turhaa pohtia, mitä ihmiselle tapahtuu kuolemassa. Oleellista on se, mitä hän tekee eläessään, elämällään. Haluaako hän luopua sidonnaisuudestaan vai ei, ja pitääkö sitä mahdollisena tai edes toivottavana? Onko sellaista mielen tilaa, jossa minää ei ollenkaan ole?

Bohm kysyy, miten kuulemme tuon kysymyksen: omaksumiemme käsitysten ja tietomme läpi vai avoimesti?

"Ihmisillä on taipumus kuulla sanojen läpi. Kuvittelemme kuuntelevamme, mutta samastumme sanoihin."

Samastuminen saa ihmisen toimimaan harkitsemattomasti. Kun ei samastu mihinkään, silloin ei ole minää. Tämä merkitsee kuolemista jo eläessään. On kyllä edelleen tuntemuksia, veri kiertää, ihminen hengittää, aivot toimivat, mutta ei ole minää.

"Onko se rakkautta? Rakastammeko naista tai miestä, lasta, taivasta, kiviä tai kulkukissaa silloin, kun emme samastu? Kysyn tätä ihmisenä toiselta ihmiseltä."

Pitää nähdä, että minä syntyy samastumisesta. Se pitää nähdä niin kuin näkee vaarallisen eläimen. Silloin toimii heti eikä jää ainakaan kovin pitkäksi aikaa pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja.

Meidät on opetettu samastumaan perheeseemme, ystäviin, maahan, jumalaan, kokemuksiin, loukkauksiin, unelmiin, kuninkaisiin ja kuningattariin. Kaikkea tuota kutsumme minäksi. Tuolle kuoltuaan mieli on täysin erilaisessa tilassa.

Vapaa tahto vai vaikeita valintoja?

3. keskustelu Brockwood Parkissa 23. kesäkuuta 1978

Kolmas keskustelu alkaa pohdiskelulla vapaasta tahdosta ja valinnasta. Onko olemassa vapaata tahtoa? Miksi sitä pidetään niin tärkeänä? Miksi ylipäätään pitäisi tehdä valintoja mistään muusta kuin aineellisen todellisuuden asioista?

K haluaa tutkia, onko olemassa toimintaa, joka ei perustu ihanteisiin, haluun eikä tahtoon. Useimmilla teoillamme on motiivi. Motiivin taustalla on yleensä samastuminen. Bohm haluaa tietää, miksi ihminen samastuu. K ottaa yksinkertaisen esimerkin:

Näemme kauniin järven. Näkemisen ilo saa ajatukset liikkeelle. Samastumme tuohon tuntemukseen. Haluamme ehkä rakentaa talon tuon järven rannalle. Mukava tuntemus on muuttunut muistoksi eikä hellitä, vaikka haluamme. Petymme, jos emme saakaan taloa.

"Ajatus on pudonnut ansaan muuttaessaan viattoman nautinnon muistoksi ja tehdessään siitä tärkeän. Näin tehdessään se saa aivot toimimaan irrationaalisesti", Bohm selvittää.

Voiko tämän samastumisen prosessin pysäyttää? Miten voi katsoa itseään ilman minkäänlaista motiivia? Vain niin, että näkee tosiasiat ilman aikaa ja ajatusta.

Kolmessa keskustelussa tulee selväksi, miten vaikea on puhua asioista silloin, kun ne kuvittelee tietävänsä. Tosiasioiden sijaan aletaan puhua sanoista ja käsitteistä, merkityksistä irrallaan asiayhteyksistä. K yrittää sitkeästi pitää Buddhan poissa, mutta ei onnistu. Lopulta ratkaisee kuitenkin se, mitä oikeasti olemme. Sen näkemiseen, mitä on, ei tarvita välittäjiä, vaan suora havainto.

Aivot ovat enemmän kuin tietokone

Keskustelu Ojaissa 1. huhtikuuta 1981

Krishnamurti puhui usein tietokoneiden uhkasta ihmismielelle. Hän mainitsi keskustelleensa siitä asiantuntijoiden kanssa ja oli joltisenkin varma, että ennen pitkää tietokone voisi tehdä samat toiminnot kuin ajatus ja lopulta se voisi "päihittää ihmisen".

Bohm liittyi seuraan, kun K ja tietokone-ekspertti Asit Chandmal puhuivat aiheesta huhtikuussa 1981 Ojaissa. Keskustelu on julkaistu kirjassa Questioning Krishnamurti vuonna 1996.

K aloittaa kysymällä, mitä tapahtuu, kun tietokoneet oppivat ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, korjaavat itse itsensä ja ehkä luovat uutta.

Bohm ei usko, että tietokoneet voivat koskaan ratkaista taloudellisia tai poliittisia ongelmia yksinkertaisesti siksi, että kaikki ne ovat niin tiukasti yhteydessä psykologisiin ongelmiin. Tietokone on ohjelmoitu toimimaan tiettyjen oletusten mukaan, ja se voi tehdä monia asioita, mutta ei kaikkea sitä, mitä ajatus voi.

"Ihmisen aivot pystyvät muuttamaan oletuksia, kun ne huomaavat, että homma ei toimi."

Chandmal myöntää ihmisaivojen rajoitukset, mutta Bohm näkee tämänkin hiukan toisin. Ihmiset saattavat työskennellä kiinteiden oletusten ehdoilla, mutta ei ole mitään muuta syytä tehdä niin kuin tavat ja perinne. Kun jokin oletus ei toimi, ihminen voi havaita ristiriidan ja muuttaa oletusta, mutta tietokoneelta tämä ei onnistu.

Tietokoneet ovat tehokkaita mekaanisissa ja puhdasta logiikkaa edellyttävissä tehtävissä, mutta aina on uusia tilanteita, joissa mitkään oletukset eivät päde.

"Tietokone on tavallaan valtava yksinkertaistus ihmisaivoista. Ihmisen aivot ovat äärettömät, tietokone on äärellinen", Bohm toteaa.

K tuo keskusteluun käsitteet oivallus ja oivalluskyky. Kumpikaan niistä ei ole mekaanista. Chandmal sanoo, että molemmat ovat harvinaisia: Einsteineja ja Beethoveneja on kovin vähän maailmassa.

"Harvinaisuus on ihan epäoleellista", Bohm toteaa. "Ihmisillä on taipumus toimia mekaanisesti. Se tosiasia, että jokin on harvinaista, ei vähennä sen merkitystä."

Ihmiset ovat tehneet maailmasta oletuksia, jotka eivät pidä paikkaansa. Jos olisimme oivalluskykyisiä, pystyisimme lukemaan rivien välit. Silloin keräisimme tietoa, mutta emme panisi sitä tiukkoihin lokeroihin niin kuin ajatus ja tietokone tekevät.

"Minusta näyttää, että ensin ihmisestä tuli tietokone, ja sitten hän keksi tietokoneen", Bohm väläyttää.

Tietokone on rajoittuneen ihmismielen ohjelmoima, mutta ihmisillä on kyky oivaltaa. On todella tärkeää saada tuo oivaltamisen kapasiteetti käyttöön.

Väärä kysymys on pohtia, onko meillä henkilökohtaista suoraa näkemistä vai ei. Oikea kysymys on: voiko ajattelun mekaaninen prosessi pysähtyä? Se voi pysähtyä, kun on väsynyt tai hapenpuutteesta, mutta sellainen ei tietenkään tuota suoraa näkemistä.

Oivalluksen löytämiseksi on oleellista tarkkailla mielen liikettä silloin, kun tuon kysymyksen asettaa.

Jos suoran näkemisen motiivina on vain ratkaista jokin tietty ongelma, on aivan hakoteillä. Pitää olla ei-tietämisen, ei-haluamisen ja ei-odottamisen tilassa ja keskittyä pelkkään ymmärtämiseen.

Haluamme ymmärtää ja tuntea oivalluskyvyn ääriviivat ja tuoksun. Mielemme voi vapautua mekaanisuudesta, mutta tietokone ei voi.

Oivallus on havaitsemista, johon ei sisälly analyyttistä prosessia.

Logiikka ei auta meitä oivallukseen. Jos aloitamme loogisesti, aloitamme kiinteän oletuksen pohjalta ja olemme ihan väärässä. Kun aloitamme näkemisestä, aloitamme uudesta.

Oivallus muuttaa perustan, jolla järkeilemme.

Oman ajan haltijaksi

Keskustelu Brockwood Parkissa 12. helmikuuta 1982

Englantilainen biologi, professori Maurice Wilkins oli monissa tiedemiesten tapaamisissa, ja osallistui myös helmikuussa 1982 yhteen keskusteluun Krishnamurtin ja Bohmin kanssa. Teemana oli yhdessä ajatteleminen ja sisäisen ajan hallinta. Wilkins oli Bohmin kollega Lontoon yliopistosta, ja sai Nobelin palkinnon 1962 työstään DNA:n rakenteen tutkimisessa.

Krishnamurti aloittaa toteamalla, että ihmisten on todella vaikea ajatella yhdessä, ei vain puhua jostakin tietystä aiheesta, vaan meiltä puuttuu taito paneutua yhdessä asioihin.

Ihmiset juuttuvat ikiomiin mielipiteisiinsä, ja se estää tehokkaasti yhteisen näkemyksen syntymisen ja yhteistyön. On vaikea tutkia vapaasti, kun jokainen on varma omasta kannastaan.

"Jos haluamme rauhaa, molempien osapuolien pitää olla valmiita keskustelemaan ilman vakaita mielipiteitä", Bohm sanoo.

Eivät vain poliitikot ole kykenemättömiä ajattelemaan yhdessä. Wilkins toteaa, että kaikkien kansalaisten on voitettava avuttomuuden tunteensa ja lakattava syyttämästä johtajiaan. Hierarkkinen yhteiskunta saa meidät tuntemaan itsemme avuttomiksi.

Bohm katsoo, että ei ole oikein aloittaa muista. K on samaa mieltä ja ihmettelee, miksi ihmisiltä puuttuu intohimo. Miksi olemme niin haaleita? Haluamme valtaa ja nautintoa, mutta miksi meillä ei ole intohimoa tehdä asioita oikein ja tehdä hyviä asioita?

K kertoo tulleensa Intiasta. Ihmiset etsivät kiihkeästi ratkaisuja mutta eivät löydä niitä, koska etsiminen ei ratkaise ongelmia. Lähtökohta on äärimmäisen tärkeä. Ensin on nähtävä, että ongelmat eivät ole tuolla, vaan että me olemme maailman ongelma.

Ihmiskunnan suuri enemmistö on huolissaan välittömästä. He haluavat leipää ensin. Ja vapaa luokka käyttää aikansa itsensä viihdyttämiseen ja huvittamiseen.

"Ovi on auki ja voisin paeta tätä kauhua - ei paeta, vaan ymmärtää koko jutun. Miten autat minua?" K kysyy.

Tarvitaan syvää ymmärrystä ajasta. Voisimmeko hallita omaa sisäistä aikaamme, tarkoittaen aikaväliä ajattelemisen ja tekemisen välissä?

Jos voisimme lyhentää sitä ja ehkä kadottaa sen kokonaan, se, mikä on, olisi kaikkein tärkeintä, ja antaisimme kaiken energiamme sille.

K kyseenalaistaa ajatuksen roolin elämän hallitsijana.

"Kun rakastaa, ei tarvitse ajatella. Rakkaus on kokonaisvaltaista. Ajatus tuhoaa suhteen laadun ja kauneuden."

Kaikki uskonnot ovat katsoneet rakkauden kohdistuvan johonkin kohteeseen, ideaan tai symboliin. Mutta se ei ole oikeaa rakkautta, se on pelkkää tunnetta. Kun minä on, rakkautta ei ole.

On mahtavaa, kun rakastaa toista niin, että ei halua häneltä mitään. Silloin on vapautta.

Ollakseen vapaa on kuoltava kaikelle, mitä on kerännyt. Ellei tähän pysty, on oman aikansa orja eikä isäntä.

Itsekkyyden säätövara

1. keskustelu Ojaissa 16. huhtikuuta 1982

Huhtikuussa 1982 K ja Bohm istuivat neljä kertaa biologi Rupert Sheldraken ja psykiatri John Hidleyn seuraan puhumaan mielen olemuksesta. K polkaisee istunnon käyntiin raskaalla kalustolla:

"Itsekeskeinen toiminta on epäjärjestyksen aiheuttaja. Egoistinen asenne elämään, yksilöllisyyden tunne sekä yksilöllisen onnellisuuden ja pelastuksen korostaminen ovat sisäisen ja ulkoisen sekasorron aiheuttajia."

Hidley epäröi. Hän myöntää itsekeskeisyyden aiheuttavan ongelmia, mutta onko perusteltua pitää sitä kaikkien ongelmien aiheuttajina?

"Psykiatrit ja psykologit pitävät tavoitteena riittävän hyvän minän saavuttamista . Normaalius tarkoittaa, että minä toimii riittävän hyvin."

K:lle tämä tarkoittaa, että kärsimystä pitkitetään, koska siitä ei yritetä päästä. Bohm katsoo, että tavoitteena on luoda järjestynyt yhteiskunta niin, että ihmiset ovat sen verran järjestyksessä, että voivat toimia organisoidusti yhdessä.

Biologi Sheldrake pitää viitekehystä laajempana. Luonnossakin on epäjärjestystä. Eläimet kärsivät ja luonnonvoimien, eläinten ja jopa kasvien välillä on ristiriitaa, kun ne taistelevat valosta.

Bohm ei allekirjoita tätä ajatusta. Nuo Sheldraken kuvaamat ilmiöt eivät ole ristiriitaa, tai ainakin ne poikkeavat tajunnassa vallitsevasta ristiriidasta. Hidleyn mielestä kaikki ihmiset kärsivät enemmän tai vähemmän, mutta hän ei ole varma, onko se tarpeen.

K haastaa kaikki pohtimaan, onko ihmisen väistämättä kärsittävä. Fyysistä kipua kyllä on, mutta sen voi unohtaa helposti, jos ajatus ei anna sille jatkuvuutta.

Sheldrake on vakuuttunut, että nokkimisjärjestys ja itsekäs toiminta peritään eläimiltä.

"Sotia ja konflikteja on aina ollut ja tulee olemaan. Voimme korkeintaan yrittää minimoida niiden vaikutuksia ja tehdä niistä siedettävämpiä."

K haluaa tutkia, voiko ehdollistumisen muuttaa. Se merkitsisi meidän itsemme muuttamista, ei yhteiskunnan, niin kuin kommunistit yrittivät tehdä.

Bohm selventää, että K puhuu syvällisestä eikä pinnallisesta muutoksesta, kuten vaikkapa aggression kohteen vaihtaminen toiseen on.

K kysyy Hidleyltä, mitä hän psykologina yrittää tehdä: vapauttaa ihmiset kokonaan ehdollistumisesta vai hyväksyykö hän sidonnaisuuden ja yrittää vain muokata sitä hiukan siedettävämmäksi. Kun vastaus on muokkaaminen, K haluaa tietää syyn tähän. Hidley selittää:

"Ehdollistumista pidetään biologisena ja siksi kiinteänä. Kukin henkilö saa syntyessään tietynlaiset ominaisuudet, eikä terapeuteille ole selvää, voiko sidonnaisuuden ongelmaa lähestyä kokonaisuutena vai vain tiettyjen yksittäistapausten kautta."

Psykologit yrittävät Hidleyn mukaan ratkaista vain yksilön ongelmia, eivätkä ajattele ihmisen kärsimystä kokonaisuutena, eikä tässä heidän mielestään ole mitään vikaa.

K kasaa painetta Hidleylle: "Te siis korostatte yksittäistä kärsimistä ja pidätte sitä siten yllä. Autatte minua olemaan itsekkäämpi, itsekeskeisempi ja itseeni uppoutunut!"

Hidley puolustautuu sanomalla, että hän voi auttaa potilasta olemaan vähemmän itsekeskeinen, mutta myöntää, ettei hän puutu minuuden ytimeen.

Bohm toteaa, että yleensä ihmiset yrittävät kohentaa minää ja tietty itsekeskeisyys on heistä normaalia. Krishnamurtille tämä merkitsee, että muovataan itsekkyyttä, ja se on todella irrationaalista ja järjetöntä.

Tämän kuullessaan monet sulkevat korvansa eivätkä tahdo kuunnella. On muutamia, jotka tutkivat syvemmältä löytääkseen, voiko elämää katsoa itsettömästi.

Ensin pitää saada suhde elämään kuntoon. Jos se ei ole kunnossa, miten voisi ymmärtää jotakin, joka on tämän kaiken tuolla puolen?

Pitää olla rehellinen eikä tyytyä selityksiin tai tietoon itsestä. On mentävä minän tuolle puolen ilman, että roikkuu kiinni kenenkään käsityksissä. Tämän tehdäkseen on tutkittava riippuvuutta.

Olemme riippuvaisia siksi, että tahdomme turvaa ja saamme sitä ideoista, periaatteista, uskosta, dogmeista, talosta, huonekaluista ja puolisosta. Jos emme löydä turvaa, jatkamme hakemista.

Eläimestä ihmiseksi

2. keskustelu Ojaissa 17. huhtikuuta 1982

Seuraavassa sessiossa Hidley pyytää Bohmilta kommenttia biologisen ehdollistumisen ja psykologisen turvallisuuden suhteesta.

"Kehittyneemmillä eläimillä on muistia, mutta ihmisillä muistilla on valtavan iso merkitys. Eläimet unohtavat huonot kokemukset, mutta ihmisillä riidat kahden ryhmän välillä saattavat kestää satoja vuosia.

Muistaminen itsessään ei ole ongelma, mutta se voi aiheuttaa pelkoa, vihaa ja kaikenlaista häiriötä. Useimmat eläimet eivät pysty muodostamaan mieli-kuvia toisista eläimistä, mutta ihminen voi muistaa loukkauksen ja kostaa sen monien sukupolvien yli."

Biologiset tosiasiat eivät ole vakava ongelma, mutta kun alamme ajatella pahoja tilanteita, ajatuksia on vaikea saada pysähtymään.

Ajattelun tarkoitus on antaa turvaa ja välttää tuskaa. Haluamme ajatusten antavan meille mukavia tunteita, mutta osa muistoista on hyvin häiritseviä ja ne suorastaan jahtaavat meitä. Sitten päätämme, että hyvä olo on tärkeämpää kuin oivaltaa, mikä on totta. Omaksumme väärän tavan tuntea hyvää oloa, ja pakotamme mielemme miellyttävään olotilaan.

Tiedämme, että se ei toimi. Ei ole toimivaa tapaa pakottaa tunteita. Ajatuksemme valtaavat todellisuuden, ja siihen liittyy valtava itsepetos, jota pidämme yllä enemmän tai vähemmän väkisin toistamalla sellaista, mikä ei ole totta.

Yksi uhka henkiselle tilalle on itsensä loukatuksi tunteminen. Psykologiset loukkaukset saavat meidät tekemään neuroottisia tekoja. Loukkaannumme, koska meillä on mielikuva itsestämme erinomaisena ihmisenä, mutta joku sanoo meitä idiootiksi. Olemme investoineet tuohon mielikuvaan paljon tunteita. Se tuntuu todella todelliselta, ei vain symbolilta. Symboli ei ole koskaan totta.

Mielikuvan ydin on samastuminen johonkin itseä suurempaan: kansakuntaan, perheeseen, taloon, jumaliin, ideologioihin, uskomuksiin, juuriin. Rakennamme mielikuvan, koska sisäisesti tunnemme itsemme riittämättömäksi.

Näin tehdessämme rakennamme ympärillemme muurin, eristymme ja tulemme yksinäisiksi. Aloitamme joksikin tulemisen tai enemmän olemisen prosessin. Pakenemme sitä, mitä olemme, luomalla ajatuksen ajasta.

Sheldrake pitää samastumista biologisena faktana. Kauriit kulkevat laumoina ja mehiläisillä on pesänsä. Mekin olemme sosiaalisia eläimiä, ja meidän on suojeltava perheenjäseniä ja puolustettava heitä. Auttaminen on velvollisuutemme.

K pyytää häntä venyttämään yhteisön kansakunniksi ja katsomaan mitä tapahtuu: "Tapamme toisiamme turvallisuuden nimissä. Se on uskomattoman typerää!"

Sheldrake puolustautuu sanomalla, että ihmisiä on nyt enemmän kuin koskaan. Emme siis ole tappaneet toisiamme sukupuuttoon. K ei hyväksy tätä perustetta. Hänelle eristyminen estää turvallisuuden ja järjestyksen.

Sotkuisen mielen siivous

3. keskustelu Ojaissa 17. huhtikuuta 1982

Kolmannen keskustelun teemana on turvan tarve. Voimme havaita samastumisen ja eristymisen tuhoavan meidät, mutta silti jatkamme. Tapa, jolla haemme turvaa, ei toimi.

Ego on epävakaa. Se saattaa olla yksi syy siihen, miksi tahdomme turvaa. Itse on alituisessa liikkeessä. Kun tunnemme itsemme epävarmaksi ja väliaikaiseksi, keksimme jotakin vakaata luomalla idean jumalasta, pysyvyyden linnakkeen.

K on melkein tyly: "Varmuus on todella vastenmielinen halu. Olla varma missä? Varma mistä? Henkilökohtai-sesti en koskaan ajattele turvaa. Tarvitsen ruokaa, vaatteita ja suojaa, mutta en halua turvaa."

Turvan tarve syntyy, koska olemassaolomme perustuu dualistiseen jakoon: ajattelemme olevamme erillisiä tajuntamme sisällöstä. Monet ihmiset ovat eri mieltä tästä siksi, että eivät ole joko yhtään tai riittävän syvästi paneutuneet asiaan.

Luomme jaon, kun yritämme tehdä pelolle, vihalle, väkivallalle, halulle ja kärsimykselle jotakin päästäksemme niistä eroon. Luomme ristiriidan ja pidämme sitä yllä ajattelemalla. Kaikki häiriöt estävät mieltämme ja kutistavat meitä.

Kun pelkäämme tai suremme syvästi, emme pysty ajattelemaan rationaalisesti. Meillä ei ole keinoja selvittää tekemäämme sotkua. Yritämme tehdä jotakin, koska emme tajua, että me olemme sotku!

"Tämän tajuaminen on täydellistä tarkkaavuutta. Silloin tätä tajunnan sotkua ei enää ole. Vain tarkkaamattomuus luo ongelman", K sanoo.

"En kuuntele vain kuuloaistia käyttämällä, vaan sisäisellä korvalla. Tässä tarkkaavuudessa ei ole keskusta."

Emme kuuntele, koska pidämme riippuvuudestamme enemmän kuin haluamme käyttää mahdollisuutta olla vapaita.

Terve mieli on kokonainen

4. keskustelu Ojaissa 18. huhtikuuta 1982

Krishnamurti aloittaa neljännen keskustelun tekemällä eron analyysin ja havaitsemisen välillä. Analyysissä on analysoija, joka tarkkailee jotakin, jonka hän kuvittelee olevan itsestään erillinen. Jaon tekee ajatus, ja pitää näin yllä ristiriitaa. Kun tämän syvästi ymmärtää, psykologiset ongelmat päättyvät.

Silloin ei ole erillisiä yksilöitä, olemme omaksuneet oikeanlaisen suhteen kaikkiin ihmisiin.

Sheldrake sanoo, että on helppoa luoda hyvät suhteet tuntemiimme ihmisiin, mutta "entäpä vihollisiin, kuten venäläisiin, joita emme ole koskaan tavanneet".

K kysyy, kuka on meille vihollinen. Sekö, joka on eri mieltä ja jonka kanssa meillä on ideologisia erimielisyyksiä? Näin sanominen on heimokuntaisuutta!

"Me olemme ihmisiä emmekä leimoja! Edustamme ihmiskuntaa, olemme samanlaisia kuin kaikki muutkin. Jos sata ihmistä eri puolilla maailmaa asennoituisi elämään ilman heimokuntaisuutta, he olisivat kuin valo pimeydessä."

Kukaan ei maailman tilasta huolimatta halua paneutua tähän kaikkeen syvästi. Meistä tuntuu, että meillä ei ole aikaa, vaikka meillä on kyllä aikaa kaikkeen, mitä pidämme tärkeänä. Torjumme tämän sillä verukkeella, että tämä on liian vaikeata, eikä toimi käytännössä.

Peruste on todella huono. Typeriä tekoja ei kuitenkaan ylipäätään voi perustella mitenkään viisaasti.

Ovatko tappeleminen, tappaminen tai loputon itsensä viihdyttäminen muka järkevästi perusteltavissa?

Jopa neuroottisessa maailmassa mielen pitää olla terve, kokonainen ja pyhä. Tämä edellyttää, että mieli on vapaa, ei kiinnittynyt, sekaisin, hapuileva, sätkyttelevä, vaativa, pyytävä.

"Olemme pinnallisia ja se näyttää riittävän meille. Meidät kasvatetaan olemaan julmia toisille", K sanoo.

"Terve mieli ei ole ristiriitainen. Se on kokonainen mieli. Silloin on mahdollista olla sen, mikä on pyhää."