fi

3. Mielen kuorman kimppuun

Kun olen pyytänyt ihmisiä kirjoittamaan kortille, mikä heitä työssä nyppii, kysymys sytyttää ja ihmiset osaavat helposti kiteyttää ajatuksensa paperille. Olen huomannut, että jo pelkkä ongelman kirkas tiedostaminen on tärkeä askel kohti ratkaisua.

Kun ihmiset ovat haravoineet mielestään asioita, jotka kuluttavat heidän voimiaan, pyydän heitä arvioimaan, mitkä listalla olevista asioista ovat kuuden kuukauden päästä siltä poistuneet.

Jos listalla lukee kiire, onko kiire kuuden kuukauden päästä vähäisempi? Jos siinä lukee arvostuksen puute, arvostetaanko arvioijaa silloin enemmän? Kulkeeko tieto puolen vuoden päästä paremmin? Onko pomomme silloin oppinut ihmisten tavoille?

Tuskin. Se mikä nyppii nyt, nyppii todennäköisesti myös kuuden kuukauden päästä. Ja aika varmasti tilanne on melko muuttumaton vuoden päästä. Jos kiteytyskortti täytetään kahden vuoden, kuuden vuoden tai kymmenen vuoden päästä, se aika varmasti sisältää joka kerta ihan samoja asioita.

Tosiasia on, että ellei mitään tee, työhuolten reppu pysyy melkein muuttumattomana koko ihmisen työiän.

Kiire voi tilapäisesti helpottaa, mutta mikään ei viittaa siihen, että olisimme menossa kohti kiireettömämpiä aikoja.

Pomot vaihtuvat, mutta uuden pomon puutteet paljastuvat porukalle pian ja sama rutina jatkuu.

Työkavereita vaihtuu, mutta ruttunaamojen määrä pysyy aika vakiona, koska tylsiä tyyppejä mahtuu kaikkiin joukkoihin.

Elämää nähneet ja työtä tehneet tietävät, että useimpia ongelmia aika ei poista. Huomenna on saatava vielä vähemmällä porukalla vielä enemmän aikaan ja tyhmäntärkeän nykypomon tilalle saatetaan pestata vieläkin nuijempi pompottaja.

Eikö toivoa paremmasta todellakaan ole? Onko työn raskaan raatajan tie siis tukossa? Onko ihmisressun vaihtoehdot hiljaa alistua kohtaloonsa tai ruveta pitämään peukkuja pystyssä siinä toivossa, että onnen jumalat taikoisivat kaiken uuteen uskoon?

Ei, ei tie ole tukossa. Eikä kannata vielä luovuttaa. Vastaus vain ei ehkä löydy sieltä mistä ihmiset sitä etsivät.

Kolmen metrin koskemattomuusvyöhyke

Huolten repun sisällöstä 97 sadasta on asioita, joihin arvioija ei juurikaan koe olevansa syypää tai pystyvänsä OLEELLISESTI vaikuttamaan. Kun ihmisiltä kysyy, mitä työpaikalla pitäisi muuttaa, kehittää, parantaa, tehdä toisin, ani harva löytää asian, jossa vastaaja itse joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään tai ajatuksiaan. Olemme taitavia näkemään asiat niin, että syyt ja syylliset epäkohtiin ovat yli kolmen metrin päässä minusta = asioita, joille minä en tehdä voi mitään muuta kuin valittaa.

Tuhannet ihmiset työpaikoilla tuskailevat epätoivon ja raivon partaalla päivitellen kaikkea, mitä toiset ihmiset tekevät huonosti tai jättävät kokonaan tekemättä. Vaikutus? Pilaavat vain oman päivänsä, päivän toisensa jälkeen, vuodesta toiseen.

Elämä on kova koulu sellaiselle, joka koko aikuiselämänsä urheasti vaalii uskomusta, että "asiani olisivat paremmin, jos kaikki muut muuttuisivat".

Me ihmiset olemme hassuja ja outoja otuksia. Jostain olemme oppineet, että viat kaikkeen löytyvät oman kehomme ulkopuolelta eikä päämme sisäpuolelta.

Mistä löytyisi se mahti, joka tämän typerän toimintamallin muuksi muuttaisi? Vastaus on tietenkin, että tämä mahti on jokaisella meillä päämme sisäpuolelta.

Tietää on eri asia kuin tajuta

On tärkeää tietää, mikä meitä nyppii. Mikään vastaus ei ole väärä, jos se vain on vastaajalle totta. Jokainen tietää, että nyppiminen kuluttaa voimia, jotka tarvitsisimme toisaalla.

On hyvä tietää myös se, mihin omat voimat hupenevat, mutta oleellisempaa on hellittämättömän hurjasti miettiä, mitä on valmis tekemään putsatakseen omaa nyppimislistaansa, poistaakseen siltä asioita, jotka vuodesta toiseen pilaavat työpäiväsi.

Jos mitään ei tee, mikään ei muutu. Kiire ei poistu itsestään. Pomo ja työkaverit eivät tapojaan muuta, vaikka kuinka rukoilisit tai raivoaisit.

Tässä on syy siihen, miksi me ihmiset vuodesta toiseen kannamme huolten raskasta reppua. Me tiedämme mikä mättää. Me tiedämme, miten hermoja raastavaa ja rikki repivää arki voi olla. Ymmärrämme kyllä, että "ei oo kiva olla kun ei oo kivaa". Mutta paksuun kalloomme ei millään tahdo mahtua, että homma ei muutu, jos sitä ei muuta.

Tiedämme sen kyllä, mutta emme tajua. Tietäminen ei riitä, koska me voimme helposti toimia vastoin tietojamme.

Homma ei voi myöskään tulla kuntoon niin kauan, kun yritämme korjata väärää päätä. Itku ja hammasten kiristely saattavat helpottaa, mutta eivät ne mitään muuta. Tautia ei voi ruveta lääkitsemään ennen kuin se on tunnistettu, eivätkä lääkkeet voi auttaa ennen kuin niitä alkaa ottaa.

Minuutissa ajatusten ytimeen

Ehdotan, että nyt tai sopivan tilaisuuden tullen selvität omat ajatuksesi työstä. Kirjoita vastaus seuraavaan kolmeen kysymykseen. Käytä jokaiseen kysymykseen noin minuutti. Huomaat, että 60 sekunnissa ehtii paljon enemmän kuin ikinä uskoisi.

Mutta kirjoita! Ei riitä, että ajattelet asiaa. On ihan eri asia vain ajatella jotakin kuin kirjoittaa ajatuksensa paperille.

Kuvaile ensin, mikä työssäsi on parasta, mistä siinä pidät.

Toiseksi kiteytä muutama asia, jotka sinua työssäsi eniten nyppii, harmittaa, häiritsee, kaivelee, kiusaa, kismittää, kiukuttaa, ottaa päähän, painaa, piinaa, pistelee, potuttaa, raastaa, raivostuttaa, riivaa, risoo, sapettaa, suututtaa tai jollain tavalla ärsyttää.

Kolmanneksi kerro, mitä haluaisit työssäsi muuttaa.

Itse olen käyttänyt kiteytyskorttina A7-kokoista pahvista arkistokorttia. Se on sopivan pieni, sopivan "arvokas" ja arkistoitava, kulkee mukavasti mukana taskussa tai kalenterin välissä, eikä maksa paljon. Olen myös painattanut erityisen kiteytyskortin, jota olen käyttänyt työyhteisöissä ohjaamissani prosesseissa.

Tärkeämpää kuin kortin muoto, koko ja näkö on latautunut vastaaminen. Kokemus on osoittanut, että minuutti on erinomaisen sopiva aika. Se tuntuu etukäteen ajateltuna niin lyhyeltä, että touhu on pantava heti nikottelematta käyntiin, mutta on tehokkaasti käytettynä yllättävän pitkä aika. Vastausta ei ehdi liikaa järkeilemään, se pamahtaa paperille alitajunnasta, piilossa olevasta minästä.

Miksi pitää kirjoittaa, miksi asian ajattelu ei riitä?

Ajatukset ovat niin vikkeliä, että et ehdi tarttua niihin ajatellessasi. Ne sinkoilevat sinne tänne, ovat sukkelia sähläämään ja sekoilemaan. Kirjoittaessasi kiteytät sikinsokiset ajatuksesi ja pystyt näkemään ne selkeämmin. Kun olet kirjoittanut ajatuksesi, voit KATSOA niitä. Otat myös kirjoittamasi ajatukset paljon vakavammin kuin ohikiitäneet ajatusvälähdykset.

Kun kysyt itseltäsi, mikä sinua nyppii työssä, aivosi jäsentävät hurjalla nopeudella valtavan määrän tuntemuksia, erottaa hetkessä oleelliset havainnot vähemmän tärkeistä, ja valitsee muutaman paperille pantavaksi.

Jos et kiteytä ajatustesi vuolasta virtaa sanoiksi paperille, parin minuutin päästä aivosi ovat unohtaneet sekä kysymyksen että vastauksen ja pyörivät uusien asioiden parissa.

Jos haluaa keventää mielensä kuormaa, sisäiseen kuonaan on ensin saatava yhteys ja tuntuma. Se on "kaivettava esiin katsottavaksi". Tässä kirjoittamalla kiteyttäminen auttaa taianomaisen tehokkaasti.