3. Mahtava on tehtävä

3. Mahtava on tehtävä

Pyydän ihmisiä ensin kuvaamaan itseään muutamalla sanalla. Sitten esitän seitsemän kysymystä: mitä rakastat, missä olet hyvä, mikä sinua nyppii, mitä elämässäsi on liikaa, mitä liian vähän, miten haluat kehittyä ja mitä ylipäätään haluat elämältä? Kuhunkin on vastausaikaa yksi minuutti.

Vaikein kysymys on viimeisenä. Olen kysynyt tätä tuhansilta ihmisiltä, eikä kukaan heistä ole halunnut kuuta taivaalta. Useimmille riittää, että sama meno jatkuu.

Vastausta voi tulkita kahdella tavalla. Ihmiset ovat joko aidosti tyytyväisiä elämäänsä tai he vain tyytyvät latteaan elämäänsä, koska eivät usko paremman olevan itselleen mahdollista. Ihmiset eivät itsekään tiedä, kumpaan ryhmään kuuluvat.

Kukaan ei näe itseään täysin oikein. Omakuvamme perustuu uskomuksiin, jotka joko vähättelevät tai liioittelevat sitä, mitä oikeasti olemme. Itsepetos on ohjelmoitu meihin ja aiheuttaa meille ongelmia.

Meihin on pumpattu mielikuvia, lätkäisty lappuja, joissa korostetaan jotakin puolta minuudesta, mutta olemme aina enemmän kuin huikeimmatkaan määritelmät meistä.

Oleellista ei ole, mitä ihminen ajattelee itsestään. Sillä on ratkaiseva merkitys, mitä hän on valmis tekemään itselleen. Jokainen kykenee saamaan aikaan ihmeellisiä asioita, mutta vain jos pitää niiden tekemistä tärkeänä ja mahdollisena.

Ihailemillani ihmisillä on yksi yhteinen piirre. Siitä riippuu, tuntuuko arki apealta vai upealta, onko se latteaa vai loistokasta, kitumista vai kohottavaa.

Tuo yhdistävä tekijä on mahtavan tahto, halu olla hurjan hyvä siinä, mitä tekee. Se ilmenee palavana haluna ymmärtää elämää isosti ja tuottaa sellaista, millä on itseä isompi tarkoitus.

Olen törmännyt tähän ominaisuuteen vuosien varrella, mutta havahduin siihen kuusi vuotta sitten kirjoittaessani kirjaa Yhtenä - kun minästä kasvaa me. Oivalsin, että onnistumisen tärkein ehto kiteytyy sanaan "lataus": millainen on tekemisen lataus, sellaisia ovat tulokset.

Tiedämme, että innostuneet ihmiset saavat aikaan ihmeitä. Olen lähtenyt siitä, että kaikki ihmiset haluavat tehdä ällistyttäviä asioita. Jos ihmeitä ei synny, jotakin on mennyt pieleen, jokin on tappanut ihmisten innostuksen tehdä niitä.

Lakkasin syyllistämästä ihmisiä tajutessani, että vika on systeemeissä, joiden takia hirveä määrä ihmisten energiaa tuhlaantuuepäoleellisiin asioihin. Kukaan ei sitä halua, mutta näyttää kuin kukaan ei mahtaisi mitään systeemin sokkeloihin piiloutuneelle mielivallalle.

Seitsemän syytä syttyä

Huomasin, että tekemisen lataukseen vaikuttaa kolme muuttujaa: ihmiset, heitä säätelevät systeemit ja näitä kahta ohjaava tarkoitus. Huikeita tuloksia syntyy silloin, kun tarkoitus ohjaa ihmisiä toimimaan oikein, mutta usein näin ei tapahdu kahdesta syystä: joko tarkoitusta ei ole tai se ei toimi, tuota haluttua tulosta.


Tarkoituksen tarkoitus on yhdistää, sytyttää ja kohottaa ihmisiä. Sen pitäisi auttaa keskittämään huomio oleelliseen ja saamaan homman lentoon. Näin ei tapahdu silloin, kun systeemit ovat jäykkiä ja estävät ihmisiä toimimasta järkevästi.

Tarkoituksen sisäistämiseen tarvitaan ihminen. Tarkoitusta ei voi työntää meihin, jokaisen on ihan itse sytytettävä sisäinen liekkinsä. Meitä voi auttaa havahtumaan ja oivaltamaan, mutta ratkaisevan askeleen joudumme ottamaan omin voimin.

Tarkoitus on voima, joka saa meihin vipinää. Sitä tarvitaan, että jotain ylipäätään syntyisi. Tarvitsemme syyn tehdä, jonkin ulkoisen tai sisäisen tarpeen toimia. Usein syytä on vaikea pukea sanoiksi latistamatta sitä. Sanoilla ei pääse erityisen syvälle mieleen.

Rakkaus tekemiseen on voimista väkevin. Kun jotain rakastaa, ei tarvitse muuta syytä. Jos jonkin tekemisestä ei tykkää, sen tekemiseksi pitää löytää tai keksiä perusteita.

Minun on vaikea tajuta, miksi ihmiset ovat ulkoistaneet itsensä työssään. Kun työtä tehdään pelkän palkan takia, jotakin on pahasti pielessä. Raha on vain yksi seitsemästä syystä tehdä työtä. Suhde omaan työhön elpyy heti, kun ne kuusi muuta syytä panee oikealle paikalleen.

Olen kysynyt ihmisiltä, haluavatkohe elämänsä olevan apeaa vai upeaa. Jotkut ovat sanoneet, että upea arki on utopia, joka toteutuu vain hetkittäin. Reaalimaailma on rujo ja ahdistava, eikä se sillä muutu, että pumppaa päänsä täyteen positiivisia ajatuksia.

Kyllä se muuttuu, mutta ei niin, että torjuu kaiken kielteisen, lakkaa ajattelemasta ikäviä asioita, hokee mielessään hyviä ajatuksia tai tekee kiitollisuuslistoja asioista, jotka ovat hyvin omassa elämässä. Pitää sukeltaa syvemmälle omaan mieleensä, paljon syvemmälle.

Naparetkellä itsensä ympärillä

Itsensä tutkiminen alkaa itsensä katsomisesta. Oleellista on, miten katsoo. Monet tutkivat vain jotain ominaisuutta itsestään ja tekevät siitä tärkeän. Näemme vain sen, mihin kohdistamme huomion.

Mielen tutkimus on ottanut aimo askeleita viime vuosina. Millään tieteenhaaralla ei enää ole monopolia mielen ymmärtämiseen. Jos haluaa oikeasti ymmärtää, mitä mieli on ja miten se toimii, pitää yhdistää filosofian, psykologian, sosiologian, fysiikan, kemian, biologian, neurologian ja ehkä teologiankin oppeja.

Fiksuin tapa tarkkailla itseään on seurata itseään systeemisesti ja prosessina, koska olemme osa isompaa rakennelmaa ja alati muutoksen alaisia.

Vakaa käsitykseni on, että yksilöllistä erillisyyttä korostava ihmiskuva on virheellinen ja suorastaan vaarallinen. Se on johtanut siihen, että toimimme itsekkäästi, lyhytnäköisesti ja itseämme vahingoittavalla tavalla. Elämä ei ole egotrippi oman navan ympärillä.

Itsekeskeisen ihmiskuvamme seurauksena eläminen maapallolla on kaukana kivasta. Kipeästi ja nopeasti tarvitsemme toisenlaisen tavan toimia, koska hallitsematon itsekkyys tuhoaa ihmisen, sekä yksilön että lajin. Tuhon välttääksemme on muutettava monia oletuksia, joiden tuloksena mielemme tuottaa sellaista, mitä kukaan ei tahdo.

Kukaan ei pysty ratkaisemaan maailman oleellisia ongelmia yksin. Köyhyys, ympäristötuhot ja väkivalta ovat seurausta kaikkien meidän toimista ja koskevat meitä kaikkia. Mikään niistä ei ratkea omanapaisella ajattelulla. Tarvitaan syvällistä paneutumista syihin.

Itsekkyys on näköharha, mielen vamma. Itsekäs ihminen ei näe maailmaa oikein, koska hän suodattaa kaiken egonsa läpi ja tulkitsee sen omien tunnelmiensa pohjalta.

On esitetty, että itsekkyys on geeneissä ja elinehto, mutta tämä väite on vääräksi osoitettu. Lajimme on vielä hengissä vain siksi, että olemme oppineet tekemään yhteistyötä ja eläytymään toisen tunteisiin.

Tutkiessani yhteistyön ehtoja yllätyin, että hyvälle yhteispelille on itsekeskeisyyden lisäksi toinenkin este. Silloin kun halutaan saada aikaan ihmeitä yhdessä, pahin este ovat ihmiset, jotka tekevät vain sen, mitä heiltä pyydetään tai vaaditaan. Kutsun heitä alimielisiksi. Jopa yli puolet ryhmän jäsenistä voi olla sellaisia.

Ylimieliset ihmiset koettelevat muiden hermoja ylenkatsomalla näitä, mutta alimieliset vetäytyvät yhteistyöstä ja vastuusta tekemällä vähemmän kuin mihin pystyisivät. Heitä ei kiinnosta, mitä työkseen tekevät tai kuka heidän palkkansa maksaa. He ovat happamia, penseitä ja väärissä asioissa kriittisiä. He juuri ja juuri tekevät vaaditut tehtävät, mutta eivät innostu mistään. Tällainen asenne nakertaa koko ryhmää.

Silloin kun halutaan saada aikaan jotain todella MAHtavaa yhdessä, pitää saada kaikki mukaan talkoisiin. Tätä ei kuitenkaan saa aikaan syyttämällä tai syyllistämällä alimielisiä, vaan antamalla heille hyviä syitä syttyä.

Miljoonan ihmeen tähden

Jokainen ihminen on ihme. Kaikki eivät kuitenkaan koe niin, vaikka kukaan meistä ei ole ihan tavallinen. Jokainen yksilö on erottamaton osa elämäksi kutsuttua ihmeen kudosta.

Kukaan ei osaa selittää, mitä ihminen on. Kuvailla voi, mutta vain sitä osaa, jonka voi nähdä ja jota voi tutkia. Ja sanat ovat vain sanoja. Laskin kerran, että jos puolen tunnin välein kokee jotain inspiroivaa, kertyy miljoonan mahtavan muiston kokoelma.

Monet pienet episodit elämässä syöpyvät mieleen ja niihin palaa kerta toisensa jälkeen. Omaa elämäänsä muistellessaan voi huomata, miten paljon energiaa muistoissa on. Mutta ne voivat olla myös lamauttavia ja voimat vieviä. Muistot voivat estää meitä pitämästä itseämme ja elämää ihmeenä.  

Käydessäni läpi elämänpolkuani yllätyin, miten passiivinen olen elämäni isoissa käänteissä ollut. Silti - tai ehkä juuri siksi - olen luennoillani ja kirjoissani rohkaissut ihmisiä olemaan aktiivisia elämässään. Oman elämänsä ohjaksia ei pidä antaa toiselle, koska kaikista seurauksista jokainen kuitenkin vastaa itse.

Monet pohtivat rajaa yksilön ja yhteisön välillä. Rajaa ei ole tai se kulkee siinä, mihin sen vetää. Fiksuin on se, joka ei rajaa haeskele, koska me olemme erottamaton osa niitä yhteisöjä, joissa toimimme. Yhteinen tahto on liimaa, joka yhdistää ihmiset tekemään arjen ihmeitä.

Kukaan ei pysty yksin maailmaa pelastamaan eikä tuhoamaan. Moderni fysiikka pystyy todistamaan, että kaikki kytkeytyy erottamattomasti kaikkeen. Ei ole sisäistä ja ulkoista maailmaa muualla kuin mielikuvissamme. Elämä virtaa meissä ja meistä ilman rajoja. Sisäinen ja ulkoinen sekoittuvat.

Kuhunkin tehtävään sopivan latauksen löytäminen edellyttää herkkää tilannetajua ja taitoa muuttaa näkökulmaa. Meidän on opittava katsomaan asioita tuorein silmin, nähtävä kirkkaasti, mitä pitää muuttaa ja mihin ei kannata koskea.

Tilanteeseen sopivan toimintatavan löytämistä hankaloittaa se, että etsimme uusiin tilanteisiin ratkaisua vanhoilla värkeillä. Nopeasti muuttuvassa maailmassa (melkein) kaikki on uutta. Ongelman ydin on egoksi kutsumamme ajatuksista koostuva ja toimiamme ohjaava olio. Ego on todellinen terroristi.

Mieleni minun tekevi

Egoismi on aikamme vitsauksista viheliäisin, koska se myrkyttää mielen ja tekee yhteistyöstä tukalaa.

Ihminen tarvitsee realistisen ja tasapainoisen kuvan itsestään. Egoa voi olla liikaa, mutta sitä voi myös olla liian vähän. Voi kuvitella itsestään liikoja, mutta jopa yleisempää on itsensä vähättely.

Paras keino egon säätämiseksi tehtävään sopivaksi on katsoa itseään dynaamisen systeemin osapuolena. Systeemiäly kuulostaa tylsältä sanalta, mutta jokainen tarvitsee sitä. Kyky hahmottaa asioita oikein edellyttää systeemistä näkemistä. Mitä monimutkaisempi asia, sitä vaikeampi siitä on nähdä oleellinen.

Ego ei ole pelkkä passiivinen tarkkailija, se on aktiivinen osapuoli kaikessa, mitä katsomme ja teemme. Luomme todellisuutta tulkinnoillamme ja teoillamme. Kalevalassa asia ilmaistaan upeasti jo ensimmäisessä lauseessa: "Mieleni minun tekevi."

Mieli todellakin tekee maailmamme. Se on maailmamme. Kun tämän tajuaa, suhde itseen muuttuu myötäeläväksi ja joustavaksi. Systeemiäly auttaa panemaan egon oikealle paikalleen vuorovaikutuksessa. Se lakkaa olemasta kaiken keskus.

Oma ihmeensä pitää itse nähdä

Kaikki me tahdomme kokea huikeita juttuja. Kaikki me tahdomme myös tehdä kohottavia asioita niiden hyväksi, joista välitämme. Huikeinta olisi, jos jokainen voisi myös kokea olevansa ihme.

Tämä on mahdollista systeemihahmotuksen avulla: tarkkailemalla itseään osana monimutkaista systeemiä, joka on elävässä vuorovaikutuksessa ympäristöönsä ja dynaamisesti muuttuva prosessi ajassa.

Systeemihahmotuksessa ihminen ei ole erillinen yksilö, vaan jokainen meistä kietoutuu kaikkeen elämässä tavalla, joka ei perustu pelkkään mekaaniseen syy-seuraussuhteeseen. Itsensä näkeminen näin mullistaa omakuvan.

Maija-äitini sanoi minulle kerran yllättäen: "On ihme, että olet elossa."

Hän kertoi, että vauvana sairastin vaikean ripulin, mikään ei pysynyt sisälläni. Vietin neljä viikkoa lastensairaalassa henkitoreissani, ja lääkäri oli jo alkanut valmistella vanhempia siihen, että poika ei enää kotiin tule. Nyt tiedämme, että toisin kävi.

Tuo äitini lause vaikutti syvästi siihen, mitä elämästä ajattelen. Tunnen monia ihmisiä, joiden mielestä ihmeitä ei ole. Minulle on. Koen, että kaikkea ei voi eikä tarvitse selittää.

Tuo sama sana sai minut esimiestäni uhmaten lähtemään kesällä 1996 Esa Saarisen Pafos-seminaariin. Yksi teemoista siellä oli: ihmeet ovat mahdollisia.

Se matka käänsi polkuni kulkua. Nyt olen yli 18 vuotta yrittänyt tuottaa nostetta ihmisten työhön ja elämään, koettanut auttaa satoja organisaatioita tekemään ihmeitä.

Aina en ole onnistunut. Kukaan ei voi toista kovin paljon auttaa. Jokaisen pitää itse nähdä ja tehdä omat ihmeensä. Siihen tarvitaan tahtoa ja nuo kolme muuta ehtoa: ihmisiä, systeemi ja tarkoituksen tunne.

Olen viettänyt viisitoista viikkoa Pafoksen seminaareissa ja voinut omin silmin nähdä, mitä ihmisille tapahtuu, kun he antavat itselleen luvan kukoistaa ja alkavat vapautua kitumista aiheuttavista kiinnikkeistään. Ihmisen olemus muuttuu, hänen tapansa olla paikalla on viikon mielikylvyn jälkeen toinen. Hän kiinnostuu kaikesta eri tavalla kuin ennen.

Mahdollisen kahleissa

Jokaisella on mielessään raja siitä, mitä pitää mahdollisena. On monia tapoja siirtää tuota rajaa. Joskus se siirtyy olosuhteiden takia, joskus omin voimin.

Ajattelulla on taipumus jämähtää asemiin. Jos tietää tietävänsä, ei halua muuttua. Silloin itselleen kehittää kiinteän, joustamattoman identiteetin. Varmat ajatukset estävät kehittymisen.

Tykkään sanasta "pelivara". Se tarkoittaa omaa oletustamme siitä, mikä on mahdollista. Vakaa käsitykseni on, että me räikeästi aliarvioimme oman kykymme ja mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin. En tarkoita, että koko ajan pitäisi tehdä tai edes yrittää tehdä jotakin huikaisevan häikäisevää. Tarkoitan, että ei ole viisasta kahlita itseään tai muita oletuksilla, jotka perustuvat siihen, mitä joskus on todeksi todennut.

Meidän on vapauduttava häkistä, johon olemme itsemme sulkeneet, ja uskallettava kurottaa kohti tuhansien mahdollisuuksien maailmaa. On lakattava odottamasta, että huikeita ihmeitä tupsahtaa ilmasta. Niitä voi alkaa tehdä - vaikka heti.

Ihme ei silti ole suoritus. Ihmeitä tapahtuu ja tehdään kaiken aikaa. Niitä kokee, kun kulkee maailmassa mieli auki ja alttiina. Elämän hahmottaminen systeemisenä johtaa siihen, että lakkaa keräämästä yksittäisiä kokemuksia ja antaa elämän tapahtua, virrata. Silloin alkaa sekä havaita että tuottaa mahtavia juttuja.