4. Sanoja hiljaisuudesta


Krishnamurti ja Bohm tapasivat toisiaan aina, kun sattuivat samaan kaupunkiin. Ensimmäinen äänitetty sarja heidän keskusteluistaan on elokuulta 1965 ja ne käytiin Gstaadissa, Sveitsissä.

Krishnamurtilla oli puhetilaisuuksien sarja Sveitsin Alpeilla, neljän vuoren ympäröimässä Saanenin alppikylässä vuodesta 1961 vuoteen 1985. Alkuvuosina Krishnamurti piti kymmenen puhetta kolmen viikon aikana leirintäalueen viereen pystytetyssä teltassa. Puhujan ikääntyessä puheiden määrä väheni, mutta yleisön määrä kasvoi.

Julkisten tilaisuuksien jälkeen pieni ryhmä Krishnamurtin läheisiä kokoontui kuusi kertaa Gstaadissa sijaitsevaan Chalet Tanneggiin, jossa Krishnamurti asui puheiden ajan. Paikalla olivat David Bohmin lisäksi hänen vaimonsa Saral, Mary Zimbalist, Alain Naudé, Margo Laborde ja Robin Monro.

Keskustelujen aiheina olivat mm. mielihyvä, ajatusprosessin taustamelu, turhautuminen, aivot ja mieli, ihmisen muuttuminen ja aika.

Koskaan ei ollut etukäteen sovittu, mistä puhutaan. Yhteen keskusteluun käytettiin reilu tunti. Lyhin kesti 60 minuuttia ja pisin 85.

Ajatus on vaara!

1. keskustelu Gstaadissa 15. elokuuta 1965

Krishnamurti aloittaa kertomalla, että he olivat puhuneet David Bohmin kanssa Lontoossa luovuudesta, mielihyvästä ja negaatiosta, joka johtaa positiiviseen. Bohm lisää, että he puhuivat myös siitä, millainen mieli on silloin, kun ajatusta ei ole.

Ensimmäiseksi tartutaan mielihyvään. K kysyy, miksi ihmiset haluavat sitä. Bohm arvelee, että kun jotakin mahtavan mukavaa tapahtuu meille, emme kerta kaikkiaan pysty tallentamaan sitä sellaisenaan. Huikea kokemus muuttuu mielessä muistoksi, ja siihen liittyvää hyvän olon tunnetta kutsumme nautinnoksi.

K siis haluaa erottaa toisistaan nautinnon ja nauttimisen. Nautimme nähdessämme kauniita puita tai lintuja, koemme reaaliaikaista aitoa iloa. Ilo muuttuu nautinnoksi, kun palautamme tuon ihanan tunteen jälkeenpäin mieleemme ja haluamme kokea sen uudestaan. Nauttimisen ilo on todellista, nautinnon tavoittelu ajattelemista. Silloin siirrymme tosiasian näkemisestä haluamaan sellaista, mitä meillä ei ole.

Kun ajatus sekoittaa faktat ja omat fiktionsa, luomme harhan. Sen sijaan, että pysyisimme tosiasioissa, annamme merkitystä sellaiselle, jolla ei ole aitoa arvoa.

Bohm korostaa, että ajatus on heijaste niin kuin peili tai television ruutu. Se on vain reaktio havaitsemaamme, mutta muuttuu mielessämme kuvastuksesta todelliseksi, ja ongelmat alkavat.

Ajatus voi heijastaa faktoja oikein tai hämmennystä ja ristiriitaa tuottavalla tavalla. Mikrofonista syntyvä mielikuva ei aiheuta ongelmaa, koska mikrofoni on oikeasti olemassa. Tilanne muuttuu, kun ajatus alkaa luoda mielikuvia minästä, toisista ihmisistä, elämästä ja maailmasta yleensä.

Toinen on tarpeen, toinen on vahingollista, vaarallista, myrkyllistä. Mutta missä kulkee raja tarpeellisen ja vaarallisen ajattelun välillä, ja milloin ylitämme sen?

K vastaa, että sitä on turha etsiä, koska "vesitiivistä rajaa ei oikeasti ole". Molemmissa on kyse ajattelusta, ja pitää olla tietoinen koko ajattelun liikunnosta. Herää kysymys, miksi olemme jakaneet ajattelun ja miksi emme tunnista sen vaarallisuutta samalla voimalla kuin tunnemme nälkää.

Ehkä siksi, että emme ole koskaan tätä tosissamme kysyneet. Jos kysyisimme, osaisimme vastata, mutta niin kauan kuin emme näe mitään syytä epäillä ajattelun osuutta tässä kamalassa kaaoksessa, emme edes esitä tätä kysymystä.

On aivan turhaa etsiä rajaa. Pitää aloittaa faktoista ja pysyä niissä. Kun tulee tietoiseksi siitä, mitä ympärillä ja kehossa ihan oikeasti tapahtuu, tarkkaa rajaa ei ole eikä tarvita.

Tietoisuus tosiasioista merkitsee, että tajuamme ajatuksemme olevan pelkkää heijastetta. Tämä on ongelmamme: illuusiommekin tuntuvat todellisilta. Ongelmamme ovat tosia, emme pysty pitämään niitä mielikuvituksen tuotteina.

Emme tajua tätä siksi, että ajatuksemme ovat nopeita ja ovelia. Kun jotakin tapahtuu, reagoimme samalla sekunnilla todeten joko: "Mahtavaa!" tai "Ei kiinnosta."

Sitten reagoimme reaktioomme. Ajattelemme joko "minun täytyy" tai "en saa". Nyt kaksi ajatusta riitelee keskenään, ja valitsemme niistä jommankumman. Yleensä tunnevoimaltaan vahvempi voittaa, mutta helposti jäämme sisäisen hämmennyksen tilaan.

Ei ole helppoa olla tietoinen ajatteluprosessistaan ja kylmän rauhallisesti tarkkailla ajatusten pingpongia omassa mielessään. Jos voisimme vain havainnoida faktojen ja reaktioiden virtaa puuttumatta peliin mitenkään, koko prosessi muuttuisi. Emme kuitenkaan salli tätä monesta syystä.

Faktat ja ajatukset sekoittuvat mielessämme, emmekä onnistu niitä erottelemaan. Emme pidä ajatuksia pelkkinä mielen kuvina. K ilmaisee asian toteamalla, että sana ei ole kuvaamansa asia. Tiedämme kyllä, että ajatus puusta ei ole puu, mutta ei tämän tietäminen valitettavasti auta meitä katsomaan puuta ilman ajatusta puusta.

Monilla ajatuksilla on vastine todellisuudessa, mutta mielemme on täynnä käsitteitä, joilla ei ole. Ne ovat olemassa vain siksi, että kuvittelemme ne.

On helppo nähdä toisten ihmisten hellimät harhat ja järjettömät uskomukset, mutta oma hölynpölymme saa meiltä erilaisen kohtelun. Suutumme ja laukaisemme puolustusohjuksen, jos joku uskaltaa epäillä omia rakkaita oikkujamme ja harhojamme tai paljastaa itsepetoksemme.

Monet tajuavat ajattelun petollisuuden. Intiassa on yritetty päästä eroon ajattelun harhoista meditoimalla, luomalla järjestelmiä, menetelmiä ja erilaisia ohjelmia.

Mieltä ei voi vapauttaa ajatuksia hillitsemällä, koska kaikki tällaiset yritykset perustuvat ajatteluun. Jokainen pinnistys ajattelun lopettamiseksi pitää ajattelua yllä.

Lännessä ajattelua on pidetty koko lailla korkeassa arvossa. Kuvittelemme olevamme se, mitä ajattelemme olevamme. Läntisessä maailmassa keskitytään ajattelemalla muuttamaan ajatuksia niin, että syntyisi jotakin hyvää tai parempaa. Sekin on ajattelua.

Maailman molemmilla laidoilla siis uskotaan ajatteluun. Jos emme ole tyytyväisiä asioiden tilaan, luomme idean muutoksesta, asetamme tavoitteen ja käynnistämme ohjelman asioiden saamiseksi kuntoon.

K pitää koko ajatusta absurdina. Hänelle se tarkoittaa, että rakennamme elämämme mielikuvien ja harhojen varaan. Ajatustemme sisältö vaihtelee, mutta prosessi on kaikilla sama. Mielikuvien maailmassa faktoilla ei ole virkaa.

Vaaran nähdessään ihminen joko toimii tai vahin-goittaa itseään. Me emme kuitenkaan tajua ajattelun vaaraa, ja pidämme sitä oleellisen tärkeänä elämämme rakennusaineena.

Emme uskalla kyseenalaistaa ajattelun merkitystä, koska pelkäämme menettävämme kaiken, jos luovumme ajattelusta. Koko elämämme on sen varaan ripustettu.

"Tuntuu kuin minut heitettäisiin uima-altaaseen, enkä osaa uida", K sanoo. "Olen elänyt koko elämäni tunnistaen kokemukseni ja ajatukseni, ja se on kaikki, mitä tiedän olevan. Nyt minut kutsutaan alueelle, jossa on todella vaarallista ja joka jättää minut täysin tyhjäksi."

Tässä tyhjyydessä ei ole ajattelua, ei illuusioita, vain hiljaisuus ja selkeys. Siinä näkee kaiken. Ajattelulla on vain toiminnallinen tehtävä: sitä käytetään silloin, kun pitää saada jotain käytännöllistä aikaan.

Tämän hiljaisuuden hyväksi ei voi tehdä mitään. Ei ole keinoa valmistautua, koska se merkitsisi psykologista aikaa. Meidän pitää toki toimia arjen tasolla, mutta samalla "pitää jättää ikkuna auki ja antaa ilman tulvahtaa sisään".

Kuuletko hiljaisuuden?

2. keskustelu Gstaadissa 18. elokuuta 1965

Kolme päivää myöhemmin käsitellään sellaista ajattelua, josta emme ole tavallisesti tietoisia. Tuttua meille on se, mitä käytämme ongelmien pohtimisessa. Silloin punnitsemme vaihtoehtoja ja päädymme johonkin niistä.

Toisenlainen ajattelu hyrrää kaiken aikaa päivittäisten rutiiniemme taustalla. Se ilmenee automaattisina reaktioina tapahtumiin ympärillämme. K kutsuu sitä tajunnan humisevaksi kohinaksi. Emme ole siitä tietoisia emmekä edes pidä sitä ajattelemisena.

Humiseva mieli ei pysty kohtaamaan arkisia asioita suoraan. Se sekoilee ja toimii typerästi. Jos huminaa ei ole, ajatus ei ohjaa toimiamme. On vain hiljaisuus ja tyyneys, niin kuin kodissa sähkökatkon aikana. Hiljaisessa mielessä ei ole ongelmia, on vain faktoja ja tekoja.

Taustahuminan lakatessa mieleen laskeutuu selkeys ja järjestyksen tunne. Silloin tietää tarkkaan, mitä pitää tehdä ja mitä ei. Eläminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. On vain toimimista, ei tekemisen ajattelemista. Teemme, mitä pitää tehdä.

Huminasta on tullut aivojen normaali tila. Emme edes huomaa sitä. Se on osa meitä. Itse asiassa olemme sitä.

Humina heijastaa minää: mistä pidän ja mistä en, mitä kuvittelen ja haluan, miten reagoin, mitä pelkään. Se ilmaisee arvoni, uskomukseni, vihani, inhoni. Humina tekee oloni upeaksi tai apeaksi. Se on minua hyvässä ja pahassa.

Tuo humina aiheuttaa paljon harmeja mutta tuottaa myös ihania nautintoja. Se raastaa hermoni riekaleiksi mutta antaa myös ekstaattisen täyttymyksen tunteen. Olen niin tottunut siihen, että en osaa edes kuvitella eläväni ilman sitä.

Useimmille meistä tuo humina on harmitonta, asiaankuuluvaa, jopa tarpeen. Kaikkea muuta. Se on kaikkien ongelmiemme alkulähde. Jos haluamme päästä ongelmistamme, pitää saada tämä päästämme tuleva meteli päättymään.

Vaikea on asiaan puuttua, jos ei edes kuule huminaa. Ja me voimme jopa olla täysin kuuroja sille. Jos kuulemme sen ja tajuamme, mitä se meille tekee, tahdomme pysäyttää sen. Kysymme keinoa, mutta tämä on tuon hälinän herättämä kysymys.

Krishnamurtin oudolta kuulostava ohje on olla tekemättä yhtään mitään, ei pidä edes yrittää. Mitä tahansa teemme, se on hälinä, joka meitä hoputtaa. Kun kohdistamme kaiken huomion faktoihin, kaikki, mikä ei kuulu asiaan, katoaa itsestään. Silloin kuulee hiljaisuuden, ja se on uskomattoman kaunista.

Tylsä mieli tuottaa tylsän elämän

3. keskustelu Gstaadissa 21. elokuuta 1965

Bohm kysyy kolmannen istunnon alussa, mikä mekanismi tai dynamo aiheuttaa mielen hälinän.

Tunnemme usein vaimeita ajatuksia, joilla voi olla voimallinen vaikutus meihin. Meidän pitäisi pystyä hillitsemään kiusallista ja haitallista hälinää menettämättä ajattelun hyödyllisiä vaikutuksia.

Hälinä ei työnnä päähämme vain mukavaa materiaalia, vaan myös vastenmielistä, tylyä ja tympeää tavaraa. Välttääksemme kielteiset ajatukset vahvistamme myönteisiä tunteita. Se saattaa auttaa, mutta yleensä negatiivisten ajatusten voima jyrää meidät.

Ja olipa elämä miten hyvää tahansa, se voisi olla paremmin. Niin monella tavalla voisimme olla parempia, tehdä enemmän hyvää ja saavuttaa enemmän kaikilla elämän alueilla.

Taustaääni voi olla tyytyväinen moniin asioihin, mutta ei koskaan täydellisen onnellinen, koska se kaiken aikaa vertaa asioita. Aina kun arvioidaan, voi olla enemmän ja vähemmän. Turhautumisen vaara vaanii, vaikka miten paljon yrittää vakuuttaa itselleen kaiken olevan kunnossa.

Pitkän päälle ei kuitenkaan kenellekään riitä, että jotenkuten selviää arjen askareista. Mieleen hiipii tunne, että jotakin puuttuu tai jotakin voisi olla vähän enemmän.

Nyt olemme astumassa ansaan. Jos yritämme etsiä puuttuvaa palasta tähän tehtävään sopimattomalla välineellä, löydämme itsemme umpikujasta.

Ajattelu ei luonteensa takia pysty tuottamaan täyttä tyydytystä. Päinvastoin, ajatus on koko pulman isä ja äiti. Kyltymätön kunnianhimo ja pohjattomat pyyteet ovat otollista maaperää pettymyksille ja turhautumille.

Eihän siinä mitään pahaa ole, että haluaa elää syvää ja hyvää elämää, että haluaa innostua ja nauttia elämän tarjoiluista, mutta elämä nyt vain ei ole toivekonsertti. Se viskaa tiellemme monenlaisia vaikeuksia: ikäviä ihmisiä, hankalia asioita, tylsää tekemistä. Ja mielen pohjalla luuraa pelko kaiken rakkaan ja ihanan menettämisestä.

Taistelu turhautumista vastaan pitää meidät puuhakkaina, ja täytämme mielemme myönteisillä ajatuksilla ja tavoitteilla, jotta emme ehdi vaipua epätoivoon. Mitä enemmän yritämme, sitä varmemmin epäonnistumme.

Kaikki ajatuksen yritykset vaikuttaa tilanteeseen ravitsevat sisäistä ristiriitaa. Pään hälinä panee meidät ylireagoimaan epätoivoisesti epämukavuuteen. Pakenemme tekemällä enemmän, mutta sekään ei toimi: turhautumisen tunteet tulevat takaisin heti, kun mitään ei tapahdu ympärillämme.

Toimimme kuin kone tai byrokraatti. Kuuliaisesti me noudatamme sisältämme tulevia ohjeita, mutta olemme kuolleita olentoja, joissa ei ole henkeä eikä hurmosta.

"Mikä saisi meidät ymmärtämään, että ajatus tuottaa turhautumista?" K kysyy.

Jos ajattelun luonne ja rakenne ymmärretään pohjia myöten, turhautuminen lähtee eikä koskaan palaa. Siirrymme ajattelun tyrannian tuolle puolen.

Aivokivun kimppuun

4. keskustelu Gstaadissa 24. elokuuta 1965

Ero aivojen ja mielen välillä nousee Krishnamurtin ehdotuksesta seuraavan kohtaamisen aiheeksi.

Voivatko vahvasti ajan ja ajatusten ehdollistamat aivot koskaan lopettaa tuhoisaa tapaansa toimia? Ne antavat reaktioille jatkuvuutta, ja tämä loputon prosessi tekee aivot tylsämielisiksi ja kirjaimellisesti uuvuttaa ne niin, että ne eivät ole tuoreet ja luovat.

Kiertäessään kapeassa ja neuroottisessa kehässään aivot eivät toimi kunnolla. Olisiko aivojen mahdollista siirtyä muistin tuolle puolen ja toimia kokonaisesti?

Bohm vastaa, että tieteellä ei ole vastausta tähän. Aivoja ja hermoja on mahdollista tutkia vain niiden toimiessa, eikä ole selvää, miten paljon aivotoiminnoilla on tekemistä muistin kanssa. Ja vielä vähemmän tiede pystyy sanomaan mielestä.

Krishnamurtille aivot ovat rajalliset, mutta mieli pystyy havaitsemaan kokonaan, olemaan totaalisen tietoinen. Mieli ei sijaitse missään, ja se liikkuu ilman suuntaa. Sen liikunnossa "mikään ei muutu, eikä mikään ole vakaata". Ei ole asioita eikä liikettä. Tämä dynaaminen vakaus tuo aivan uuden elementin elämäämme.

Ollakseen täysin elävät aivoissa ei saa olla minkäänlaista ristiriitaa. Energiaa tuhlautuu ristiriitaan, tarpeettomiin reaktioihin, vastakkaisiin mielihaluihin, mielipiteisiin, tahtoon. Reagoimme automaattisesti ulkoisiin tapahtumiin.

Kohdatessamme jotakin epämiellyttävää aivot aktivoituvat ja luovat joko vastakohdan tai ihanteen.

Tämä prosessi on tosiasian pakenemista, ja ristiriita syntyy.

Eräs tapamme reagoida kipuun on alkaa etsiä nautintoa. Kun olemme yksinäisiä, etsimme seuraa. Jos pelkäämme, yritämme kaikenlaista päästäksemme pelosta eroon. Reaktiot ovat tiedostamattomia, mutta niillä on yhteinen alkujuuri. K sanoo kaikkien näiden reaktioiden saavan alkunsa pelostamme olla olematta.

Bohm lisää, että aina kun yritämme korjata jonkin ongelman, luomme toisen ongelman. Emme ole tajunneet, että on päästävä eroon ongelmien juuresta eikä sen haaroista, kuten yleensä yritämme.

Mitä tapahtuu ihmissuhteillemme, jos pysyisimme pelkkien tosiasioiden parissa?

"Kuuntelen välittäen ja oppien. Voit arvostella minua, mutta minä ainoastaan kuuntelen. Koska ei ole vastustamista, yhteytemme on noussut toiselle tasolle. Ei ole mielikuvaa, ei ideaa, ei ristiriitaa, ja aivot voivat nyt liikkua aivan eri alueella", K vastaa.

"Aivoissa itsessään on tapahtunut valtava mullistus, koska ne eivät ole ristiriitaiset. Ne liikkuvat toisella tavalla, eivät reagoi eläimeltä perimämme refleksien mukaisesti."

Silloin aivoihin laskeutuu rauha, jota ei voi kuvailla.

Vapaan virtauksen vietävänä

5. keskustelu Gstaadissa 25. elokuuta 1965

Seuraavana päivänä K on tolkuttoman energinen. Hän vitsailee nukkuneensa hyvin ja haluaa puhua ihmisen muuttumisesta, äkkimuutoksesta aivosoluissa. Ilman sitä elämä jää haaleaksi.

Kun katselee ihmisiä ja maailman menoa, alkaa toivoa, että löytyisi jokin keino tai katalyytti, joka muuttaisi olemisemme. Mitä merkitystä on pikku kohennuksilla, kun perusta on ihan pielessä ja elämä kohellusta.

Toisin kuin monet perinteet ehdottavat, K ei usko asteittaiseen kehitykseen. Mullistus on heti tapahtuva kertarysäys.

"Aika on äärimmäisen tuhoisa!" K julistaa.

"Jos olen tavallinen ihminen ja aikeeni ovat oikeat, minun on ensin nähtävä, miten hyödyttömiä ovat kirkot, johtajat ja gurut, puhallettava ne kaikki pois yhdellä henkäyksellä niin kuin täytekakun kynttilät ja poltettava sillat takanani."

Ei kuitenkaan riitä, että alkaa elää yksinkertaista elämää ja käyttäytyä hyvin. Elämämme on silti täynnä ongelmia. Voimme löytää intohimomme ja touhuta tohkeissamme, mutta silti taistelemme. "Liekki on, mutta ei lämpöä, tuoksu puuttuu."

Bohmin on vaikea tajuta, että sisäinen kumous voisi tapahtua väläyksenä tai ajan ulottumattomissa, mutta K inttää, että kumouksessa ei ole aikaa. Aika on ajatuksen keksintö ja este kumoukselle.

"Ajatus on aikaa. Kun ajatusta ei ole, ei ole aikaa. Kun katson kukkaa, voin reagoida siihen tunnistamalla sen, tai ilman aikaa, ajattelematta sitä ruusuna. Voin katsoa reaktioitani, refleksejäni, kunnianhimoani tai ahneuttani ilman aikaa. Silloin en yritä, ja siksi katsomisessa on tunnevoimaa."

Jos katsomiseen ei liity ajatusta, energiaa ei tuhlata. Vertaileminen on yksi energian tuhlaamisen muoto. Jos ei vertaa, ei liiku pois tosiasiasta, vaan kulkee "faktojen vapaassa virtauksessa".

Kun liike ajassa päättyy, laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

"Onko mahdollista kävellä katua katsellen kaikkea
- näyteikkunoita, ohikulkevia ihmisiä, heidän vaatteitaan - ilman ainoatakaan ajatusta, ja siis kulkea hiljaisuudessa? Kyllä, niin voi tehdä. Toki voi, olemme tehneet niin", K sanoo viitaten mitä ilmeisimmin itseensä.

Viides keskustelu päättyy Krishnamurtin esittämään kevennykseen. Hän pyytää, että Bohm kirjoittaisi tällaisesta mielentilasta. Arvostetun tiedemiehen suusta se kuulostaisi vakuuttavammalta kuin "aasialaisen hihhulin" kuvailemana.

Todellisuus ei ole idea

6. keskustelu Gstaadissa 29. elokuuta 1965

Bohm aloittaa viimeisen istunnon kahdeksan minuuttia kestävällä monologilla ajasta tieteessä luetellen ongelmia, joita ajan käsite on nostanut psykologiassa, filosofiassa ja fysiikassa.

K kysyy, mitä aika merkitsee Bohmille ihmisenä. Hänelle itselleen on kahdenlaista aikaa: psykologista ja kellon osoittamaa. Toinen tarkoittaa muuttumista ajan kuluessa ja toinen liittyy junaan ehtimiseen tai minkä tahansa taidon oppimiseen. Ensimmäinen on kuvitelma ja toinen totta.

Bohm vastaa, että hän kokee ajan virtauksena, se liikkuu. Olemassaoloon liittyy liikettä ja muuttumista ajassa. K hyväksyy tämän, mutta kysyy:

"Onko teitä olemassa muuten kuin ajatuksena ja muistissa? Jos pelkästään toimitte, toimimiseen samaistuvaa ajatusta ei ole."

Ajatellessamme olemista ja puhuessamme siitä ajattelemme ajan puitteissa. Meistä tuntuu vahvasti siltä, että ihan oikeasti elämme ajassa. Tähän virheeseen ihmisrotu on kasvanut, ja tuo virhe johtaa moniin muihin virheisiin.

Aika on olemassa vain silloin, kun tarkkailija katselee. Kun todella näkee kukan, tarkkailijaa ei ole. Ei ole kokemista eikä katsovaa keskusta.

K sanoo, että ilman keskusta olemme "täysin vapaita harhoja luovasta koneistosta". Olemme myös vapaita vertailusta.

"Kokki, joka ei vertaile, rakastaa ruuanlaittoa. Hän ei turhaudu eikä halaja pääministeriksi tai rikkaaksi. Hän rakastaa täysin sitä, mitä tekee, hänen ei tarvitse verrata itseään kehenkään."

Työskennellessämme vahvalla intensiteetillä emme tarvitse keinotekoisia kiihokkeita, jännitystä emmekä kovaa kuria. Ei ole kitkaa, eikä voimia tuhlata ristiriitoihin.

Suhteemme tekemiseen ja ihmisiin muuttuu, eivätkä aivot enää ajattele joksikin tulemisen ehdoilla. Tällaista tarkkaavuutta ja läsnäoloa ei voi viestiä. Jos ajatus on hiljaa, tuo hiljaisuus tunnistetaan tai koetaan ilman sanoja.