fi

2. Niin tekee kuin kokee

Puuha täyttää arjen. Kalenteri täyttyy turvoksiin ja ajan orjana pompimme tehtävästä toiseen yrittäen saada itsemme riittämään kaikkeen tähdelliseen.

Töissä sata hanketta, kotona toiset sata. Osa kiireisiä, moni jo myöhässä. Joistakin syttyy, kaikista ei. Pitää ostaa ruokaa, kilauttaa kaverille, maksaa laskuja, siivota ja pyykätä, katsoa uutiset, suunnitella lomaa, lainata leffa, kiittää kaveria, tsekata Facebook, mitata verenpaine, sopia palaveri, varata lennot, ottaa kantaa - ja pelastaa siinä sivussa maailma.

Amerikkalainen bisnesguru Tom Peters kehottaa kolmiosaisessa kirjassaan "Reinventing Work" katsomaan omaa elämää hankkeina. "Olet hankkeesi!" hän julistaa.

Peters korostaa erityisesti sitä, että yhtään hanketta ei koskaan tule vain läpisuorittaa, vaan ennen toimeen tarttumista pitää päättää, miten hyvin tehtävän tahtoo tehdä. Kaikki työ on hänen mukaansa hanketyötä. Enää ei ratkaise se, mitä ihminen työkseen tekee, vaan miten hyvin hän haluaa sen tehdä.

Elämä on iso hanke ja sisältää tuhansia pieniä rupeamia, joita tehdessämme määritämme, millaiseksi kokonaisuus muodostuu. Yksikään hanke ei ole mitätön, koska annamme siihen palasen itsestämme.

Ei vaikuta, jos ei vaikutu

Tietoyhteiskunnassa työtehoa mitataan yhä enemmän kyvystämme vakuuttaa toiset. Työhön on tullut tunneulottuvuus. Mitä enemmän onnistumme vakuuttamaan toiset, sitä paremmin olemme työmme tehneet.

Vaikutuksen tekeminen edellyttää syttymistä työn tekemiseen. Jos ei itse syty, ei voi sytyttää toista.

Vanhassa maailmassa työssä oli vain kaksi vaihetta: 10 prosenttia ajasta suunniteltiin ja 90 prosenttia tehtiin. Suunnittelu tehtiin usein jossakin muualla ja puettiin ohjeiden tai käskyjen muotoon: "Toimi näin!"

Kun tavoitteena on synnyttää jotakin vaikuttavaa, painopisteen on oltava aivotyössä. Hanketyö on henkityötä: pitää virittyä oikein, hakemalla löytää hankkeeseen sopiva henki, testata erilaisia tyylejä ja muuttaa se mikä ei toimi. Ja tärkeää on myös jälkihoito: oppia siitä, mikä vaikutti ja mikä ei.

Hengettömästi tekeminen on hanketyön uhkista suurin: se, että kukaan ei syty tekemään eikä ketään onnistuta sytyttämään. Miksi näin käy? Koska hankkeet nähdään vain teknisinä tehtävinä ja niistä puuttuu oleellinen ulottuvuus: elävyys.

Silloin kun suunnittelu ja toteutus tapahtuvat kaukana toisistaan, joudutaan yllättävien tilanteiden sattuessa pohtimaan, toimitaanko suunnitelman mukaisesti vai poiketaanko siitä. Jos toteuttajilla ei ole valtuuksia käyttää tervettä järkeä, toimitaan suunnitellun mukaisesti, olipa se miten typerä tahansa.

Miljoona muutosta minuutissa

Maailma muuttuu miljoona kertaa minuutissa, mutta suunnitelmat eivät jousta, koska ne teki joku toinen eilen ja etäällä. Kiltit ihmiset yrittävät kirjaimellisesti toteuttaa kaikki suunnitelman sisältämät tyhmyydet ja turhautuvat, mutta eivät jaksa purnata.

Vanha toimintamalli on peräisin maailmasta, jossa yllätyksiä ei juuri sattunut, eikä yksilöillä ollut oikeuksia. Heidät alistettiin toimimaan toisten tahdon mukaan: keisarin tai kuninkaan, kenraalin tai kersantin, rehtorin tai lehtorin, paavin tai papin. Aina löytyi joku heitä viisaampi sanomaan, mitä pitää tehdä ja miten ajatella.

Kun tekijälle jätetään vain toteuttajan rooli, hankkeesta tulee vain annettujen ohjeiden nöyrää noudattamista. On yksi oikea tapa tehdä ja kaikki muut ovat vääriä ja virheellisiä. Ylhäältä tulleiden ohjeiden kyseenalaistaminen katsotaan niskuroinniksi, josta pitää rangaista. Se on tehokas keino saada luovuus loppumaan ja tappaa tekemisen ilo.

Tällä tyylillä ei totisesti vakuuteta ketään. Se on jäykkää, eikä jousta olosuhteiden mukaan. Se antaa valheellisen varmuuden tunteen. Poikkeamat suunnitelmasta tulkitaan vioiksi todellisuudessa, eikä virheiksi suunnittelussa.

Mitä sähäkämmin olosuhteet muuttuvat, sitä joustavammiksi suunnitelmat pitää tehdä, mutta niin syvällä ja sitkeä on usko järjestelmiin, että vaihtoehtoa ei useimmissa organisaatioissa edes pohdita.

Vaihtoehto ei ole järjestelmien purkaminen tai suunnittelun lopettaminen, vaan siirtää suunnittelu ja toteuttaminen mahdollisimman lähelle ja tukemaan toisiaan niin, että ne muodostavat orgaanisen ja elinvoimaisen paketin.

MAHtavaa pitää haluta

Petersin ajatusmallissa arkiset hankkeet jaetaan kahteen ryhmään: MAHtaviin (WOW-projects) ja tehtäviin (jobs).

MAHtavat hankkeet ovat elämyksiä, eivät pelkkiä tehtyjä suorituksia. Ne ilmentävät elämäniloa, intohimoa ja jättävät pysyvän muistijäljen. Niitä tehdään "suurella sielulla" ja ne muuttavat tekijänsä maailmankaikkeuden. Jokainen tällainen hanke on väkevä oppimiskokemus ja esteettinen elämys. Se opettaa meitä ja häikäisee muita.

Tehtävän tekee kasvoton tekijä toisen käskystä. Sitä tehdessä ei oteta riskiä ja se unohtuu sam21an tien sekä tekijältä että kokijalta. Tehtävästä ei syty eikä se sytytä. Se alkaa ja päättyy, unohtuu eikä palaa mieleen.

Kaikki se, mitä joudumme tekemään, ei toki ole innostavaa, eikä kaikkea edes kannata tehdä "sata lasissa". Voimia kannattaa säästää sellaiseen, mihin voimia tarvitaan.

Tehtävä

MAHtava hanke

  • suoritus
  • elämys
  • tehdään pienellä mielellä
  • tehdään suurella sielulla
  • tulee tehdyksi
  • muuttaa jotakin
  • ei sytytä, ei opeta
  • oppimiskokemus
  • pakkopullaa
  • elämäniloa
  • päättyy kun tehty
  • jättää jäljen
  • harmaata ja hajutonta
  • esteettinen elämys

Hankkeista innostuminen on yksilöllistä. Asian havainnollistamiseksi lukija voisi sijoittaa muutaman käynnissä olevan hankkeensa kuhunkin kolmesta ryhmästä niiden innostavuuden mukaan. Vasempaan sarakkeeseen tympeitä hankkeita, joita kokee joutuvansa tekemään, keskelle neutraaleja pakkopullia, jotka pitää tehdä ja suorittaa ilman erityisiä intohimoja, ja oikeaan sarakkeeseen muutama aidosti innostava, sydämen sytyttävä hanke ("Saan tehdä!").

Tympeät hankkeeni           Haaleat hankkeeni             Sytyttävät hankkeeni 

"Joudun tekemään."            "Teen.                                    "Saan tehdä!"

Seuraavaksi voi miettiä, mikä tekee jostakin hankkeesta sytyttävän ja miksi jokin toinen tuntuu tympeältä. Entä millaisia ovat tehtävät, joita tekee ilman intohimoja? Onko vika tehtävässä vai tekijässä?

Useimmilla on monia akuutteja hankkeita meneillään. Toistuva rutiinitehtävä ei ole hanke, sellaiseksi se muuttuu, kun työvaiheita tulee lisää ja tarvitaan aikaa, suunnittelua ja toisia ihmisiä.

Silloin tällöin on hyvä listata hankkeet paperille ja tarkistaa suhdettaan niihin. Jo pelkkä hankkeiden pohtiminen synnyttää oivalluksia ja energisoi. Välillä hankkeita kasaantuu liikaa tai ne menettävät hohtonsa, joskus huomaa siirtävänsä tympeän hankkeen aloittamista. Joistakin voi kokonaan luopua tai listalle voi ottaa aidosti sytyttävän uuden.

Hanke alkaa ja se päättyy. Yleensä siihen liittyy toisia ihmisiä. Hanke jakaantuu erilaisiin tehtäviin, ja sitä pitää ainakin mielessään vähän suunnitella, pohtia vaihtoehtoja. Sen tekemiseen pitää virittyä. Muistion tekeminen viikkopalaverista on pelkkä tehtävä, mutta strategiapalaverin muistio on jo tärkeä osa isoa hanketta. Lentojen varaaminen on tehtävä, mutta matka sinänsä joko hanke tai liittyy sellaiseen.

Vanhan vitsin mukaan hankkeen vaiheet ovat valtava innostus, hämminki, sekoilu, järkiintyminen, syyllisten etsintä, syyttömien rankaisu ja hankkeeseen osallistumattomien palkitseminen.

Tylsemmän version mukaan hankkeen viisi vaihetta ovat asettaminen, suunnittelu, toteutus, seuranta ja päättäminen.

Modernissa hanketyössä on monta vaihetta. Tehtävän saamisen ja hyväksymisen jälkeen viritytään tehtävän tekemiseen: pohditaan vaihtoehtoja, asetetaan tavoitteita ja aikatauluja, tunnustellaan tilannetta ja reunaehtoja. Usein jo tässä vaiheessa innostus alkaa kasvaa. Aina näin ei käy, ja kolme seuraavaa vaihetta jää pois. Jos sytytään, alkaa yhdessä nouseminen, venyminen ja nauttiminen. Lopussa tulee aina kiire. Deadlinen lähestyminen aiheuttaa joko kaaosta tai kivaa huumaa. Loppukirissä on kaikki pelissä ja maaliin tulon jälkeen on edessä vielä yksi tärkeä vaihe: johtopäätösten teko, koetusta oppiminen ja osapuolten palkitseminen.

Voiko laimeasta lumoutua?

Csikszenmihalyin virtausteorian mukaan sytyttävä on työ, joka haastaa ihmisen sopivasti. Tehtävä ei saa olla liian vaikea, mutta ei myöskään pelkkä läpihuutojuttu.

Ihmiset yleensä innostuvat asioista, joissa ovat hyviä. Hyvä opettaja pitää opettamisesta, muusikko soittaa mielellään ja hyvä myyntimies on tohkeissaan saadessaan hieroa kauppaa. Ratkaisevaa ei ole, oppiiko oppilas, kuunteleeko kukaan tai tuleeko kaupat, vaan se, että saa tehdä ja oppii tehdessään.

Osaaminen ei kuitenkaan yksinään riitä sytyttämään. Jos ei huvita, ei syty. Monet mestarit ovat jossakin vaiheessa uraansa olleet valmiita vaihtamaan alaa kipinän sammuttua. Syytä on usein vaikea jäljittää.

Siitä mielen asiantuntijat kuitenkin ovat aika yksimielisiä, että taituruus edellyttää kykyä lumoutua siitä, mitä tekee. Lopputulos ja siitä saatava palkkio eivät riitä motiiveiksi, tarvitaan oikea suhde itse tekemiseen.

Suhtautuminen omaan hankkeeseen vaikuttaa moneen asiaan: kuinka paljon tehtävän tekemiseen haluaa käyttää aikaa, kuinka helposti sen aloittamista siirtää, kuinka hanakasti pohtii vaihtoehtoja ja kuinka hyvin ylipäätään haluaa tehtävästä suoriutua.

Tympeitä hankkeita välttelee ja niissä luovuus kohdistuu lähinnä keinoihin päästä helpolla tai koko pälkähästä. Sytyttävissä hankkeissa ei tee mieli katsoa kelloon eikä tyytyä ensimmäiseen ratkaisuun, vaan etsii vielä parempia tapoja tehdä asiat.

Kolmas kysymys olisi, miten saisi itsensä innostumaan tympeästä tehtävästä. Peters kehottaa määrittelemään hankkeen niin, että siitä ei voi olla syttymättä! Hankkeen sytyttävyys ei riipu siitä, mitä tekee, vaan siitä, miten hyvin sen tahtoo tehdä.

Ihminen syttyy, kun tekemisen riman nostaa niin korkealle, että joutuu ponnistamaan ylittääkseen sen eikä vain astumaan yli. Ehtona kuitenkin on, että noston tekee itse eikä pakotettuna.

"Mikä tahansa työ voi olla VAU-hanke!", Peters muotoilee ja Csikszenmihalyi komppaa: kun tehtävä vaatii sopivasti, ihminen syttyy.

Kirjailija Aino Suhola ilmaisee saman asian suomalaisen naisen sanoin: "Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi". Hyvin tekeminen on itseään kunnioittavan ihmisen tapa toimia!

Olen ominut Petersin lauseen muodossa: minkä tahansa tehtävän voi tehdä MAHtavan hyvin. Voi siis siivota, tiskata, rahastaa, lukea, lähettää sähköpostia, istua palaverissa, katsoa televisiota, kävellä joko ihan hyvin tai sitten MAHtavan hyvin!

Oman alansa mestareita yhdistää tämä sama piirre. Ei Pavarotti koskaan mennyt lavalle lauleskelemaan eikä Michael Jordan matsiin vain pompottelemaan koripalloa. Jokaiseen oopperaesitykseen ja otteluun he menivät kaikki pelissä. Kyse ei ole kunnianhimosta, vaan intohimosta ja kunnioituksesta omaa erityisosaamista kohtaan.

Hyvin tekeminen on selkärangassa tai sitä ei ole. Moni tekee parhaansa silloinkin, kun kukaan ei ole katsomassa ja kannustamassa, koska sen mukana tulee tekemiseen ilon.

Seitsemän syytä syttyä

Hankkeita ei toki tehdä vain siksi, että niitä tykätään tehdä. Tekemistä voi perustella seitsemällä syyllä.

Työ on keino ansaita elanto, mutta ei työtä pelkän rahan takia tehdä. Jokaiselle tekee hyvää silloin tällöin miettiä ja kannattaa ihan paperillekin kirjata syitä, miksi työtä tekee tai miksi ryhtyy johonkin tehtävään.

Aikapulaa ei voi kukaan syyttää, sillä miettimiseen tarvitsee alle minuutin. Siinä ajassa ehtii kirjoittaa vähintään seitsemän hyvää syytä tehdä jokin hanke.

Tarve työhön voi olla sisäinen tai ulkoinen, oma tai toisilta tullut. Palkkatyön tarve on yleensä ulkoinen, mutta on siihen myös omakohtaisia intressejä.

Työtä tehdään paitsi toisten tarpeen poistamiseksi, myös sen itsensä tähden. Abraham Maslow toteaa, että työ käy tehokkaasta terapiasta, sillä se saa ihmisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi, jopa tärkeäksi. Työssä ihmiset pääsevät käyttämään taitojaan toisten hyväksi.

Monet syttyvät mukavista työkavereista ja nauttivat työpaikan hyvästä hengestä. Toisille on tärkeää, että työ haastaa kehittymään ja pakottaa oppimaan uutta. Merkityksellistä on sekin, että työ antaa elämälle rytmin ja ryhdin. Tämän huomaa selvimmin silloin, kun töitä ei ole. Työttömän päivät alkavat nopeasti muistuttaa toisiaan. Vaikka aikaa on, ei jaksa oikein ryhtyä mihinkään. Asunnon seinät alkavat ahdistaa ja kaatua päälle, kun niitä katselee kuukaudesta toiseen toimettomana.

Ole realisti, veny mahdottomaan

Jokaisessa työssä on tuskansa ja monesta syystä työ menettää hohtonsa ja muuttuu tympeäksi. Yksi syy voi olla se, että tavoitteet on asetettu liian vaatimattomiksi. Juuri näin usein on: tyydytään liian vähään. Yksinkertaisin keino muuttaa tympeä tai haalea hanke sytyttäväksi on nostaa rimaa, vaatia itseltään enemmän.

Jorma Ollila tiedetään vaativaksi johtajaksi. Hän on korostanut, että tavoitteet kannattaa asettaa korkealle, 20 prosenttia yli sen minkä kuvittelee olevan mahdollista.

"Pitää asettaa mahdottomia tavoitteita, koska silloin haastaa itsensä ajattelemaan toisin. Kun tavoitetaso on 120, ei voi toimia vanhaan tapaan", hän muotoili kuvatessaan omaa johtamistapaansa Stanfordin yliopistossa 2001 pitämässään luennossa.

Viisi vuotta myöhemmin Ollila opasti nuoria teekkareita Otaniemessä "olemaan realistisia ja vaatimaan mahdottomia", mutta tarkensi, että pitää vaatia erityisesti itseltään eikä toisilta.

Lauseen takana on vahva usko itseen: on mahdollista saada aikaan mahdottomia asioita. Samaan uskoo Wal-Martin perustaja Sam Walton, rahassa mitattuna viime vuosituhannen menestynein liikemies.

"Ei ole kerta kaikkiaan mitään rajoja sille, mitä tavalliset ihmiset voivat saada aikaan, kun saavat mahdollisuuden tehdä parhaansa", hän sanoo kirjassaan "Made in America".

Esimerkkejä ei tarvitse hakea maailman huipuista. Jokaisella meistä on työystävä, tuttu tai muuten tiedossa ihan tavallinen henkilö, josta huokuu tavaton halu tehdä hyvin kaikki mihin ryhtyy.

Toinen syy tympeyden kokemiseen työssä on se, että monia hankkeita johdetaan kaukaa ja käskien, eikä ihmisillä ole tarpeeksi tilaa toimia, tehdä hankkeesta oman oloista.

Tämä ei tarkoita, että ihmisille pitäisi antaa valta päättää kaikesta, päinvastoin. Sävelmässä on nuotit ja elokuvassa käsikirjoitus, mutta yksityiskohdat toteutuksessa joko jättävät kylmäksi tai sähköistävät sielun.

Tilaa voi antaa toiselle ja saada toiselta, mutta sen voi myös ottaa itselleen. Ei tarvitse tyytyä siihen, että toiset ovat päättäneet puolestamme. Aina voi ainakin yrittää toteuttaa hankkeen paremmin kuin miltä se paperilla näyttää.

Kuvittele kiitos, jota et kuule

Kolmas syy turtua työhön on se, että tekeminen ei tunnu palkitsevalta. Tähän riesaan on olemassa tepsivä rohto, jota saa ilman reseptiä ja ilmaiseksi: pitää osata kuvitella kiitos, jota ei kuule.

Tahtotilan nostaminen ja oman tilan ottaminen johtaa kahteen asiaan: hankkeen intohimon aste nousee ja se tempaa mukaansa niin, että sen haluaa tehdä hyvin. Tekemistä ei enää ohjaa pelko epäonnistumisesta, vaan halu onnistua.

Nämä ovat sisäisiä syitä hankkeesta syttymiseen, mutta tärkeä on myös tiedostaa ulkoisen syyn olemassaolo.

Monia ihmisiä masentaa ja musertaa, että heidän työtään ei arvosteta. Monissa tympeissä hankkeissamme hyötyjänä on ihminen, jota emme edes tunne.

Kaikessa tekemisessä on tärkeää arvostaa omaa työtään, mutta vähintään yhtä tärkeää on uskaltaa osoittaa arvostusta niille, jotka sitä ansaitsevat. Ei ole kovin viisasta jäädä odottamaan arvostusta, koska lopulta kukaan ei saa ansaitsemaansa arvostusta. Tiedämme toisten töistä yhtä vähän kuin he meidän tekemisistämme ja siksi arvostus jää puolin ja toisin vajaaksi.

Keski-ikäinen nainen tuli erään luennon tauolla luokseni ja kertoi: "Olen tehnyt tätä työtä 16 vuotta, eikä kukaan ole minua koskaan kiittänyt."

Syynä tuskin on se, ettei hän ole tehnyt työtään hyvin. Ei välttämättä sekään, että ihmiset ovat kiittämättömiä. Emme vain aina osaa osoittaa arvostusta edes silloin, kun arvostamme toisten työtä.

Vaikka kiitosta ei sanota, sitä voi kokea. Joillekin riittää, että he itse tietävät tekevänsä hyvää työtä, mutta useimmat kaipaavat kiitosta ja katkeroituvat, kun eivät sitä kuule. Jostakin syystä kauniita ajatuksia ei aina osata pukea sanoiksi. Kiitollisuus nousee pintaan vasta, kun tilanne on ohi.

Jos haluaa syttyä omista hankkeista, kannattaa kehittää kykyään kuvitellakiitollisuus, jota ihmiset tuntevat hyvin tekemästäsi työstä.

Vuosia sitten mennessäni pitämään luentoa Kätilöopistolle soitin äidilleni ja kysyin, mitä hän muistaa minun syntymästäni ja erityisesti kätilöstä. Äiti innostui aiheesta ja alkoi kertoa yksityiskohtaisesti tapahtumasta, josta oli kulunut 52 vuotta. Vuolaasti hän ylisti kätilöä, joka tuli kotiimme pikkujouluista, hoiti hommansa ja ehti vielä takaisin juhliin.

Jokaiselle äidille oman lapsen syntymä on ihme, ja pysyy yhtenä elämän kohokohdista. Synnytyksessä avustava henkilökunta on päivästä toiseen mukana dramaattisessa tapahtumassa ja välillä turtuu työhönsä. Eikä heitä ole tapana kiitellä, vaikka he kiitoksen ansaitsevatkin.

Kiuruveden kirkkomaassa makaa kätilö, joka pitkän uransa aikana auttoi satoja lapsia maailmaan saamatta erityistä ylistystä äideiltä. Sellainen ei ollut tapana silloin, eikä ole vieläkään. Martta Makkonen teki työnsä hyvin ja todennäköisesti tiesi työnsä arvon, vaikka ei ehkä saanut ansaitsemaansa arvostusta sanallisena palautteena.

Vanhan kansan ihmisenä hän oli kutsumusammatissa ja osasi lukea äitien ja isien katseesta kiitollisuutta, jota ei tule sanoilla ilmaisseeksi. Sadoissa työhankkeissaan Martta sai olla todistamassa syntymisen ihmettä, uuden elämän alkua. Kutsun tullessa hän ei kysynyt, miksi pitää lähteä. Ei hän tarvinnut bonuksia eikä kultakelloja tehdäkseen työnsä hyvin.

Mitä tahansa työtä voi tehdä turtana omille ja toisten tunteille. Minkä tahansa työn voi tehdä myös niin, että näkee siinä sauman ihmeen tekemiseen.

Jokainen tekee valinnan itse. Sijoitamme hankkeitamme johonkin kolmesta lokerosta joko ennen suoritusta tai sen jälkeen. Aina ei voi eikä jaksa syttyä, mutta silloin kun jaksaa, palkinto on välitön ja suorassa suhteessa suoritukseen.