fi

2. Kiteytyskortilla korvien väliin

Epämääräinen pulina täyttää huoneen. Ihmiset hypistelevät pientä korttia kädessään ja mutisevat jotain toisilleen kuin varmistuakseen, että ovat ymmärtäneet annetun tehtävän oikein.

Toistan mitä pitää tehdä: kirjoittakaa kortille asioita, jotka teitä työssänne nyppii. Sali hiljenee ja kaikki alkavat kirjoittaa. Minuutin kuluttua kerään kortit ja alan lukea niitä ääneen.

"Kiire, arvostuksen puute, sitoutumattomat ihmiset, pinnallisuus, turhanpäiväiset paperit, tiedonkulun puute, ylimielisyys, roskaposti, kiire, tyhjät lupaukset, pikkupaskiaiset, kuppikuntaisuus, hutilointi, velttous, turha itsensä esiintuonti, kateellisuus, myöhästely, ruikutus, pallottelu, epärehellisyys, saivartelu, epäselvät toimeksiannot, kaksinaamaisuus, politikointi, keskeytykset..."

Muutaman kortin luettuani kaikille on kirkastunut, että vastauksissa toistuvat ihan samat teemat hiukan eri sanoin.

Olen tehnyt lyhyillä luennoillani saman kysymyksen tuhansille työtä tekeville kymmeniltä työpaikoilta. Vastaukset voi jäsentää seitsemään pääteeman sisään arvioijan iästä, koulutuksesta, tehtävästä, toimialasta, sukupuolesta, ulkonäöstä, jopa asemasta riippumatta.

1. Työn määrä. "On kiire, kireä työtahti, työtä on liikaa ja porukkaa liian vähän, turhat kokoukset..."

2. Tiedonkulku. "Meille ei kerrota asioita, avoimuuden puute, epäselvät tavoitteet..."

3. Vaikutusmahdollisuudet. "Omiin töihin ei saa vaikuttaa tarpeeksi, kukaan ei kysy koskaan mitään..."

4. Arvostuksen puute. "Ei arvosteta, koskaan ei kuule kiitosta, eriarvoisuus..."

5. Ilmapiiri. "Työkaverit ovat ikäviä, puhuvat selän takana pahaa, sisäiset hiekkalaatikot, työ yksinäistä, on kuppikuntia, avoimuuden puute, ei kuunnella, ilottomuus..."

6. Esimiehet. "Johto on tyhmää eikä osaa käyttäytyä, esimiesten kyttäily ja jyrääminen, johtajan etäisyys, käskytys, toivoton jahkailu..."

7. Palkkaus. "Palkka on surkea ja epäoikeudenmukainen."

Kun luen ääneen toisten antamia vastauksia, kaikki yleensä kuuntelevat erittäin keskittyneesti. Harvoin kukaan yllättyy vastauksista, ehkä paremminkin huvittuu siitä, miten samanlaisia ne ovat. Kolmeen asiaan ihmisten ongelmat kytkeytyvät: omaan työhön, pomoon ja työystäviin.

Voimat menevät voivotteluun

Nyppimislista paljastaa armottomasti, kuinka valtavasti ihmisten voimia tuhraantuu työpaikoilla asioihin, jotka estävät ja hidastavat työn tekemistä. Ihmisten kokemaa sisäistä tuskaa on usein vaikea silmällä nähdä tai korvilla kuulla, ja tyhmimmät saattavat luulla, että sitä ei paljon olekaan.

Todellisuus on karumpi, hurjempi, jopa julmempi kuin haluamme myöntää. Monelle, ihan liian monelle työ on pakkopaita, jonka joutuu viisi kertaa viikossa pukemaan päälleen siksi, että ei ole sattunut perimään ökyrikkaita vanhempia eikä loton jättipotti ole kohdalle sattunut.

Yli miljoona suomalaista astelee joka arkiaamu työpaikalleen ahdistuksesta raskain mielin. He kokevat JOUTUVANSA tekemään työtä olosuhteiden pakosta, eivät SAAVANSA tehdä sitä.

Monet pitävät työnsä tekemisestä tai ainakin sietävät sitä, mutta inhoavat tolkutonta työpainetta ja siihen liittyvää kiireessä tekemisen ja riittämättömyyden tunnetta, kireitä välejä muutamien työkaverien kanssa ja esimiehensä tapaa kohdella ihmisiä.

Melkein kaikki kokevat, että työ riistää heiltä aikaa ja voimia siltä, mikä on elämässä tärkeintä. Kun elämä työajan ulkopuolella alkaa olla pelkkää voimien keräämistä työpäivistä selviytymiseen ja työssä jaksamiseen, ei ole ihme, että kyynisyys ja masennus valtaavat sielun ja mieleen hiipii ajatus sapattivuodesta tai varhaiseläkkeestä.

Jos ihminen ei ole ihan läpipuhki, hän kyllä tajuaa, että työn liikaa hallitsema elämä ei voi koskaan olla täyteläisen onnellista. Myyntiennätykset ja tulosparannukset eivät voi koskaan samassa mitassa tuottaa täyttymystä ja kohonnutta elämäntuntoa kuin kiireetön oleminen ja juhlahetket rakkaiden kanssa. Jokainen mieleltään terve ihminen tajuaa, että elämällä on tarjota enemmän kuin työtä vuorotta.

Silti työ hallitsee aikuisen ihmisen arkea. Mitä teet työksesi, sitä olet toisten ja itsesi silmissä. Työtään inhoavalla tai huonosti sietävällä on yhtä surkea kohtalo kuin sillä, joka pakenee elämänsä tyhjyyttä työhönsä. Molemmat ovat sielultaan rampoja.

Työ sytyttää, työ sammuttaa

Työ voi tempaista meidät korkeuksiin tai lyödä maahan ja viedä kaiken. Molempia se tekee taukoamatta: sytyttää ja sammuttaa, innostaa ja lannistaa.

Joka ei rakasta työtään, tulee väistämättä tuhlanneeksi elämäänsä. Kahdeksan tuntia päivässä, 11 kuukautta vuodesta, 30 plus jotain vuotta kitumista, puolinaista elämää.

Joka elää vain työnsä kautta ja työtään varten, elää yhtä säälittävän vajaasti. Käy kotona nukkumassa ja huollattamassa itsensä, inhoaa lomia ja vapaita. "Miksei aina voi olla perjantai" tarkoittaa hänen tulkintakielessään: "Viikonloppu, mahtavaa, taas saa paahtaa töitä kaksi päivää ilman keskeytyksiä!"

Työn oikea paikka on sydämessä. Työtä pitää tehdä tunteella ja suurella sydämellä, mutta tunteille pitää olla muitakin kohteita kuin työ.

Kaikki ihmisten henkiset kuormat vaikuttavat keskeisesti arjen kokemiseen. Jos kuorma on liian kauan liian suuri, ihminen sairastuu. Pienikin kuorma rupeaa vuosien vieriessä nakertamaan elämäniloa ja leikkaa olemisen riemua.

Tämä kuorma myös alentaa työtehoa ja vähentää työintoa. Hampaat irvessä ei voi syntyä huippujälkeä, kelpotyötä korkeintaan. Kaikkien etu olisi, että työn taakka olisi kevyempi.

Miksi asiaan ei kuitenkaan pontevammin puututa, miksi voimanviejiä ei poisteta päiviltä? Kuka tällaista työn tuskaa haluaa ylläpitää?

Ei kukaan. Ei johto, eivät asiakkaat, eivät ihmiset itse.

Samassa liemessä lillutaan

Miksi ihmiset sitten vuodesta toiseen joutuvat kantamaan työhuolista raskasta reppua, näivettyvät, kutistuvat, kyynistyvät, katkeroituvat, hymy katoaa huulilta? Toisaalta, miksi ihmiset suostuvat tähän?

Kolme syytä arvelen tilanteeseen olevan.

Ensiksikin se, että emme kunnolla tajua tilannetta. Vaikka työn todellisuus on muuttunut ja muuttuu nopeasti ja kiihtyvillä kierroksilla, muutos on kuitenkin tapahtunut sen verran hitaasti ja salakavalasti, että emme ole joutuneet hätkähtämään hereille. Emme täysin tajua, mitä meille on tapahtumassa.

Yksilön havahtumista hankaloittaa se, että ihmiset hänen ympärillään ovat ihan samassa liemessä ja tilanne alkaa tuntua normaalilta.

Ei alkoholisti itse tajua elämänsä pyörivän alkoholin ympärillä eikä neuroottinen ihminen pidä itseään neuroottisena, vika on muissa ja maailmassa.

Toiseksi, monista syistä johtuen tyydymme kohtaloomme, silloinkin kun se on kurja. Emme halua olla hankalia, keikuttaa venettä, rähistä, pitää puoliamme, aloittaa vallankumousta. Mieluummin kidumme, roikumme löysässä hirressä ja pakenemme pahaa oloa kuin lyömme nyrkit pöytään ja vaadimme muutosta.

Kolmas syy voi olla se, että vaikka muilta salaa ehkä näemmekin unia paremmasta, meiltä puuttuu rohkeus, voima ja keinot tuottaa muutos. Emme jaksa tai usko pystyvämme muuttamaan mitään. Ehkä olemme jo liian monta kertaa kokeilleet ja epäonnistuneet. Ja lopulta lakkaamme yrittämästä.

Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa tyydymme siihen, että emme ole tyytyväisiä.