7. Kaikki aika on nyt


Yhteistyö Krishnamurtin ja Bohmin välillä huipentui viiteentoista dialogiin 1980. He aloittivat huhtikuussa Kaliforniassa kahdeksalla keskustelulla, jatkoivat Englannissa kahdella kesäkuussa ja vielä viidellä syyskuussa.

Kolmetoista näistä julkaistiin 1985 kirjassa The Ending of Time (suomeksi Ajan päättyminen) ja kaksi kirjan alkuperäisversiosta pois karsittua 1999 kokoelmakirjassa The Limits of Thought, jota ei ole suomennettu.

Ajan päättymisen ensimmäisen painoksen liepeessä oleva teksti virittää oivallisesti keskustelujen teemoihin. Siinä todetaan, että tämä on Krishnamurtin tärkein kirja Krishnamurtin päiväkirjojen julkaisujen jälkeen: "syvällinen ja jäntevä keskustelu johtavan uskonnollisen opettajan ja johtavan fyysikon välillä".

Jos aivot jäävät itsekeskeiseen pimeyteensä, ne elävät ristiriidassa ja uupuvat. Krishnamurti ehdottaa, että suoran näkemisen avulla aivojen on mahdollista muuttua fyysisesti ja alkaa toimia järjestyneesti, ja tämä parantaa vuosia kestäneen väärän toiminnan aiheuttamat vahingot. Suora näkeminen on peräisin energiasta, joka on ajan ja aineen tuolla puolen. Koko universumin järjestys vaikuttaa meihin sekä fyysisesti että henkisesti, eikä kyse ole mistään henkilökohtaisesta, eikä se koske vain ihmiskuntaa.

Ihmiskunta voi muuttua perusteellisesti, mutta se edellyttää, että mielenkiintomme kohdistuu oman kapean ja tiettyihin asioihin kohdistuvan sijaan yleiseen ja liikkuu lopulta vielä syvempään puhtaaseen myötätuntoon, rakkauteen ja oivalluskykyyn, jonka alkuperä on paitsi ajan ja ajatuksen, myös tyhjyyden tuolla puolen olevassa kaiken perustassa.

Muutos edellyttää, että heittäytyy tutkimaan näissä keskusteluissa esitettyjä teemoja mielensä, sydämensä ja koko olemuksensa voimin.

Loppu on uuden alku

1. keskustelu Ojaissa 1. huhtikuuta 1980

Krishnamurti panee pyörät pyörimään kysymällä, lähtikö ihmiskunta kulkemaan väärään suuntaan. Bohm muistaa lukeneensa, että näin tapahtui 5000-6000 vuotta sitten, kun ihminen oppi ryöstelemään ja ottamaan orjia. Siitä lähtien hänen olemassaolonsa päätarkoitus on ollut toisten hyväksikäyttö ja ryösteleminen.

K selventää, että hän tarkoittaa sisäistä joksikin tulemista, joka aiheuttaa ristiriidan tajunnassa. Kun emme ole tyytyväisiä siihen, mitä olemme, yritämme tulla joksikin sellaiseksi, mitä emme ole.

Bohmin mukaan ajattelun rakenteeseen kuuluu olennaisesti taipumus tehdä asiat paremmiksi sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ulkoiset tavoitteet eivät ole ongelma, mutta sisäiset tavoitteet rakentavat egoistisen keskuksen, joka ei voi olla aiheuttamatta ristiriitaa.

"Ovatko aivomme niin tottuneet ristiriitaan, että torjumme kaikki muut tavat elää?" Krishnamurti kysyy.

"Hetken päästä ihmiset päättelevät, että ristiriita on väistämätöntä ja tarpeen", Bohm vastaa.

Tarvitsemme identiteetin tunteen voidaksemme toimia, mutta lähdimme kulkemaan väärään suuntaan, kun ego alkoi hallita meitä. Jos mieli ei tulisi joksikin, se olisi hiljaa.

Krishnamurtin mielestä ihmisen hämmennys aiheutuu siitä, että otamme käyttöön ajan keinona tulla joksikin, kehittyä tai rakastaa enemmän.

"Minulle ei ole käsitettä psykologisesta huomisesta, tarkoitan aikaa liikkeenä sisäisesti ja ulkoisesti. Haluan lakkauttaa psykologisen ajan. Minulle se on vihollinen."

Mitä tapahtuu, jos aikana ilmenevä liike lakkaa?

"Jonkun aivot ovat satoja vuosia harjaantuneet ja tottuneet kulkemaan pohjoiseen ja äkkiä ne oivaltavat, että pohjoiseen kulkeminen merkitsee loputonta ristiriitaa. Tuon oivaltaessaan aivot muuttuvat, aivojen laatu muuttuu."

Bohm korostaa, että ratkaiseva tekijä on liikkeen suunta.

"Kun sisäisellä liikkeellä on kiinteä suunta, se johtaa ristiriitaan. Ulkoisesti kuitenkin tarvitsemme suunnan."

Krishnamurti puhui harvoin omista kokemuksistaan. Tässä keskustelussa hän kuitenkin kertoo, kuinka hän eräänä yönä Rishi Valleyssä heräsi ja "kaiken energian alkulähde oli saavutettu".

"Epäröin hiukan puhua tästä, koska tämä voi kuulostaa liioittelulta ja aika lapselliselta. Ei ollut kirjaimellisesti mitään jakautumista maailman ja minun välilläni, vain tuntu tuosta valtavan energian lähteestä. Sillä oli ihmeellinen vaikutus aivoihin fyysisestikin."

Krishnamurti sanoo 60 vuotta halunneensa, että toisetkin "tavoittavat" sen. Se "ratkaisee kaikki poliittiset ja uskonnolliset ongelmamme, koska se on puhdasta energiaa aikojen alusta".

"Oletetaan, että olette tullut tuohon kohtaan ja aivonne sykkivät sitä. Miten voitte auttaa toista ihmistä pääsemään siihen?"

Aivomme ovat kehittyneet ajassa ja voivat elää ja ajatella vain ajan puitteissa. Ne ovat tottuneet ideaan joksikin tulemisesta. Aika hallitsee aivotoimintoja, ja niin kauan kuin näin on, ristiriita ei pääty. Voisivatko aivot tajuta, että aikaa ei ole olemassa?

"Ajan hylkääminen merkitsee aivoille valtavaa vireyttä ja ongelmattomuutta, koska jokainen ongelma ratkeaa heti ilmaantuessaan."

Bohm kysyy, onko tuo pysyvä vai ohimenevä tilanne.

"Tietenkin se on pysyvä, muuten siinä ei olisi mitään mieltä. Se ei ole satunnainen eikä ajoittainen", K vastaa.

Mutta onko aivoilla kapasiteettia ymmärtää, mitä ne tekevät? Ristiriita ei näytä koskaan päättyvän. Ovatko aivot täysin ajan pauloissa vai voivatko ne muuttua?

K kysyy, mikä saisi aivot tajuamaan, että niiden tapa toimia ei ole "oikea", vaan totaalisen vahingollinen.

"On kokeiltu paastoamista, elämistä ilman seksiä, askeettisuutta, köyhyyttä, siveyttä, puhtautta, moitteettomuutta. Mikään ei ole tuottanut tulosta", K sanoo.

"Voidaksemme edetä on nähdäkseni hylättävä koko ajan käsite siinä mielessä, että odottaa tulevaa. Mutta on hylättävä myös koko menneisyys", Bohm vastaa.

"Juuri niin, aika on vihollinen. Kohtaa se ja mene sen tuolle puolen", K sanoo.

Bohm tarkentaa: "On kiellettävä sen itsenäinen olemassaolo. Meillä on käsitys, että aika on olemassa meistä riippumatta. Olemme ajan virrassa ja sen tähden meistä tuntuisi mielettömältä kieltää aika, koska me olemme sitä."

On kuitenkin eräs pätevä tapa toimia kaikkien ongelmien kanssa.

"Voimmeko kohdata psykologisen ongelman ja ratkaista sen heti sen syntyessä? Olla pettämättä itseämme, olla vastustamatta sitä, vain kohdata ja lopettaa sen?" K kysyy.

Bohm vastaa, että psykologisissa ongelmissa se on ainoa tapa, muuten juuttuu ongelman aiheuttajaan.

"Kaikki toiminta, joka ei tapahdu heti, sisältää aikaa. Ajan päättyminen tapahtuu silmänräpäyksessä."

Kun tunnemme jonkin olevan psykologisesti pielessä, otamme käyttöön ajan käsitteen ja ajatuksen joksikin tulemisesta, ja tästä seuraa loputtomia ongelmia.

"Ihminen lähti väärään suuntaan ja juuttui aikasidonnaiseen tietoon, koska siitä tuli hänelle psykologista tietoa. Hän elää ajassa, koska on yrittänyt tuottaa tietoa mielen olemuksesta", Bohm muotoilee.

"Psykologinen kokemus kuuluu ajan alueelle", K lisää. "Mitä olisi, jos ei olisi psykologista tietoa, ei minän tunnetta? Monista voisi tässä vaiheessa tuntua, että onpa kamalaa!"

Bohm vastaa, että silloin ei tunnu olevan mitään, ja se on joko pelottavaa tai menettelee. Tähän Krishnamurti toteaa: "Koska ei ole mitään, on kaikki."

Tuo kaikki on energiaa. Se ei ole "jotakin", vaan kosmista energiaa. Monissa uskonnoissa on tätä kuvaava käsite. Se on kaiken energian alkulähde.

"Vaellanko vain tyhjyydessä? Ei ole mitään, ja kaikki on energiaa", K kysyy. "Keho ja energia eivät ole erillisiä, mutta jokin sisällämme sanoo, että minä on täysin erillinen tuosta. Miksi me teemme näin? Siksikö, että ulkoisesti samastumme ulkoisiin asioihin ja tuo samastuminen siirtyy sisäiselle alueelle?"

Ulkoista hahmoa ei ole olemassa itsenäisenä. Se on vain kuori, joka kelluu energiassa.

"Oivallatteko, mitä olemme nyt sanoneet?" K kysyy Bohmilta. "Onko tämä matkan loppu? Onko ihmiskunta matkannut tuhansia vuosia tullakseen tähän? En ole mitään, ja siksi olen kaikki ja koko energia?"

Bohm arvelee, että ei ole kyse lopusta, vaan päinvastoin alusta.

"Päättyminen on alkamista. Kaiken tämän päättyminen on uusi alku. Kutsutaan sitä lyhyesti ajan päättymiseksi", K sanoo.

Kohti kaiken perustaa

2. dialogi Ojaissa 2. huhtikuuta 1980

Ensimmäinen istunto menee syvälle päätyen ajan päättymiseen. Toisessa mennään vielä syvemmälle, kerroksiin, joita ei voi kuvitella.

K aloittaa kysymällä, mitä tapahtuu, kun ajassa kerätty minä päättyy. Hän ihmettelee, miksi emme ole todenneet tilannetta ja sanoneet: lopetetaan ristiriita!

Päinvastoin, ristiriitaan on rohkaistu, koska olemme kuvitelleet, että se auttaa meitä kehittymään. Tietyillä alueilla se voikin toimia kannustimena vastuksista selviämiseen.

Kaiken ristiriidan päättyminen merkitsee, että jokainen asia ratkaistaan heti, jolloin aika lakkaa täysin olemasta. Ei enää tarvita joksikin tulemista, toivoa, tahtoa, uskoa, lupauksia keneltäkään. Kun minä päättyy, tuhkasta nousee uusi kasvu ja luovuus.

K esittelee termin yksittäinen mieli, jolla hän tarkoittaa yksilölle kuuluvaa mieltä. Sitä on tapana kutsua itseksi, persoonaksi, jolla on yksilöllisiä piirteitä, ominaisuuksia ja taipumuksia.

Se on osa siitä, mitä hän kutsuu universaaliksi mieleksi. Se taas on kaikille ihmisille yhteinen. Saamme syntyessämme universaalin mielen, ja erot ihmisten välillä ovat lopulta pinnallisia taipumuksia. Tajunnan perusta on sama: pelko, suru, halut, tahto ja ristiriita.

Tarina ei pääty tähän. Universaalin mielen tuolla puolen on jotakin, jolle on mahdoton antaa nimeä. Pitkän etsimisen jälkeen he päätyvät kutsumaan sitä kaiken perustaksi.

K sanoo, että "universumin järjestyksessä on epäjärjestystä ihmisen kohdalla" ja ihmettelee, miksi "tuo valtava energia salli ihmisen lähteä kulkemaan väärään suuntaan".

Bohm arvelee universumin järjestykseen kuuluvan, että mikä tahansa sen osa voi mennä epäkuntoon, mutta kyse ei ole epäjärjestyksestä universumin tasolla, vaan paljon matalammalla tasolla.

"Mahdollisuus luomiseen merkitsee myös mahdollisuutta epäjärjestykseen. Koska ihmisellä on mahdollisuus olla luova, hänellä on oltava myös mahdollisuus erehtyä. Hän ei voi jähmettyä koneen kaltaiseksi ja toimia aina täydellisessä järjestyksessä."

Kaiken perustaan "pääsemiseksi" pyyteenä ja ajatuksina ilmenevän ajan on päätyttävä. Kun ei ole mitään siitä, mitä kutsumme todellisuudeksi, on vain tyhjyys ja hiljaisuus täynnä energiaa. Kaiken perusta on siis jopa tuon tyhjyyden tuolla puolen. Mielemme ei voi tietenkään koskaan tajuta tätä absoluuttia. Sillä ei ole syytä, se on osa äärettömyyttä.

"Sen tuolla puolen ei ole mitään", K sanoo. "Se on kaiken alku ja loppu. Kaikki muu kuolee paitsi tuo."

Bohm sanoo lopussa, että kristillinen ajatus taivaasta täydellisyyden huippuna "voi tuntua melko ikävystyttävältä, koska siellä ei ole mitään tekemistä". Syvällisessä keskustelussa siirrytään tunnelmasta toiseen, kun Krishnamurti kertoo vitsin miehestä, joka menee Pyhän Pietarin luo viimeiselle tuomiolle.

Suora näkeminen riisuu ajatuksen

3. dialogi Ojaissa 8. huhtikuuta 1980

Bohm toteaa kolmannen tapaamisen aluksi, että tieteessä aineellinen maailmankaikkeus on yritetty tehdä olemassaolon perustaksi. Eivät ainoastaan fyysikot, vaan myös geneetikot ja biologit ovat lähteneet siitä, että aine - siis atomit, geenit ja DNA - ja sen liike on oleellista. Mitä enemmän he tutkivat, sitä vähemmän kaikella tuntuu olevan merkitystä.

"Merkityksettömyyden tunne on eräs nykyelämän pulmista."

Uskonnolliset ihmiset ovat kokeneet, että olemassaolon perusta on aineen tuolla puolen, mutta tiede on alkanut kiistää tämän, eivätkä monet ihmiset enää sokeasti usko uskonnollisiin merkityksiin. Kuitenkin ihmiset haluavat kokea, että elämällä on jokin muukin merkitys tai tarkoitus kuin arjesta selviäminen.

Ihmiset olivat kokeneet, että jumala oli perusta, joka välitti ihmiskunnasta, ja he saivat tästä valtavasti voimaa. Myös itämaisissa mystiikan perinteissä tuolla äärettömällä on valtava merkitys.

Tämä herättää kysymyksen, onko perusta välinpitämätön ihmiskuntaa kohtaan samalla tavalla kuin universumi on piittaamaton meistä. Universumi ei välitä, selviääkö ihminen vai tuhoaako hän itsensä.

Miten voisi osoittaa, että kaiken perusta on olemassa? Voisiko sen todistaa tieteellisesti, rationaalisesti, tai voiko sitä ylipäätään tuntea ja puhua siitä, tai sitten sanattomasti ilmaista sitä? K vastaa:

"Pelkkä puhuminen siitä ei riitä, tämä kaikki pitää tehdä. Kaiken perustalla on tiettyjä ehtoja: ehdoton hiljaisuus, ehdoton tyhjyys, ei itsekkyyttä missään muodossa. Olenko halukas luopumaan kaikesta itsekkyydestäni, koska haluan todistaa sen, haluan osoittaa sen? Haluan oivaltaa, onko se, mitä sanotte, tosiasiallisesti totta."

Halukkuus ei tarkoita tahdon harjoittamista, vaan halua löytää kaiken perusta ilman uskomuksia, olla täydellisen ja rationaalisen havaitsemisen tilassa.

"Arvelen, että jos kymmenen ihmistä tekisi näin, jokainen tiedemies hyväksyisi sen. Niitä kymmentä ihmistä ei kuitenkaan ole", K toteaa.

"Se on tehtävä julkisesti, silloin siitä tulee faktaa", Bohm lisää.

Taustamme haraa tätä kaikkea vastaan. Se saa päättää, mikä on mielekästä ja mikä ei ole.

Bohm ehdottaa, että pitää ymmärtää ajan luonne, mutta K pitää sitä liian kaukaa haettuna. Fiksuinta olisi aloittaa "koululaisen tasolta".

Ensiksi: Ei uskomista. Havaitse oma uskomuksesi ja se, miten siitä saa turvan tunnetta. Havaitse myös, että tuo uskomus on harha.

Toiseksi: Pitää nähdä tosiasiat ilman ennakkoluuloja. Totta on se, mitä todella tapahtuu, ei se, mitä siitä ajattelemme.

Kuvittelemme olevamme rationaalisia ja näkevämme maailman sellaisena kuin se on. Kuvittelemme tietävämme, mitä tapahtuu. Kuvittelemme olevamme erilaisia kuin muut. Olemme irrationaalisia, emme ymmärrä tai tiedä tosiasioita emmekä ole erilaisia psykologisesti. Elämme itse tekemässämme muka-maailmassa.

Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun olimme kääntyneet väärään suuntaan ja ajatuksesta oli tullut meille tärkein. Asetimme ajattelun jalustalle ja havaitsemisen ainoaksi keinoksi, totuuden vastineeksi ja kuninkaaksi.

Kaiken perustan saavuttamiseksi pitää olla äärimmäisen rationaalinen, mutta me emme ole.

Irrationaalisuus seuraa siitä, että ajatus olettaa olevansa erillinen kaikista muista. Jos emme tunnista irrationaalisuuden syytä ja luovu siitä, emme voi saavuttaa perustaa, joka on täysin rationaalinen.

Kuten on jo monta kertaa todettu, ajatus hallitsee elämäämme. Määritelmän mukaan ajattelu on muistin liikettä, joka koostuu aivoihin varastoiduista kokemuksista ja tiedoista. Kun muisti toimii, meistä tulee irrationaalisia.

Mutta ajatus voi olla myös suoran näkemisen instrumentti. Silloin muistia käytetään, mutta toiminta ei perustu siihen. Ajatus, joka on perusolemukseltaan rajoittunut ja jakava, ei voi koskaan olla rationaalinen ilman suoraa näkemistä.

Suora näkeminen ei synny ajattelusta. Ajattelua voi käyttää selittämiseen, mutta juuri mihinkään muuhun sitä ei tarvita. Jokaista reaktiota täytyy tarkastella suhteessa suoraan näkemiseen. Se pyyhkäisee pois kaiken, mikä ei ole totta. Silloin aikaa ei käytetä havaitsemisessa.

"Voisi sanoa, että aika on teoria, jonka jokainen omaksuu psykologisia tarkoituksia varten", Bohm kiteyttää.

Suora näkeminen ei liity aikaan ja se tekee ajattelusta rationaalista. Kun näkee suoraan, on vain toimimista. Koska näkeminen on rationaalista, toimintakin on.

Vanhat kartat vievät vikaan

4. dialogi Ojaissa 10. huhtikuuta 1980

Itsekeskeisen toimintakaavan murtaminen on neljännen session teema. Jokin pidättelee meitä,
saa vastustamaan tajunnan muutosta. Emme näe radikaalin muuttumisen tarvetta, vaan vastustamme sitä tarkoituksellisesti ja suorastaan tietoisesti.

Ajatus pettää itseään eikä halua nähdä, miten merkityksetöntä elämäämme hallitsema ristiriita on. Itsekeskeinen asenne ja toiminta näyttävät hiukan vaihtelevan, mutta keskus on pysynyt samana.

Filosofit ja uskonnolliset ihmiset ovat korostaneet ponnistelua, pyrkimistä ja hillintää. Mieltämme pidetään tuossa kaavassa. Olemme tottuneet siihen. Olemme vankilassa ja vastustamme näkemistä. Toivomme, että ponnistelujen tuloksena lopulta syntyy jotakin parempaa, mutta kaikki se tapahtuu rajatulla alueella.

Erilaiset asiat pitävät meitä tässä kaavassa. Vaikka olisimme abstraktisti vakuuttuneita, että tässä kaavassa ei ole mieltä, jatkamme siinä toimimista tuhansin tavoin.

Pysymme vanhoissa kaavoissa päästämättä irti. Todellisessa hädässä saatamme luopua itseemme keskittyvästä mallista ja tehdä yhteistyötä, mutta kriisin jälkeen palaamme pian tavanomaiseen kuvioomme.

Olemme halukkaita muuttumaan, mutta yhdellä ehdolla: jos palkkio on tarpeeksi iso. Kiipeämme korkeimmalle vuorelle, jos saamme siitä jotakin. Näin mielemme toimii. Haluamme, että meidät joko palkitaan tai että vältämme rangaistuksen.

Vaikeus on, että näemme tämän vain abstraktisti. Ajatuksemme abstrahoivat ulkoiset tapahtumat, ja muutamme ne sisällämme ajatuksiksi. Päästäksemme ulos tästä kierteestä meidän on katsottava toisin.

Olemme ehdollistuneet kaavaan, joka ei toimi. Murtaaksemme sen meidän on hylättävä kaikki tieto, kokemukset ja selitykset.

Kun teemme niin, mielemme muuttuu. Olemme kulkeneet tätä polkua miljoonia vuosia, mutta nyt pitää pysähtyä, koska emme ole vapautuneet itsekeskeisyydestä.

Kun näemme suoraan, mieli murtaa vanhan kaavan. Kun kuuntelemme ilman vastustusta, kieltäydymme osallistumasta pikkumaiseen ja tehottomaan sanaleikkiin. Suora näkeminen on intohimoa, eikä jätä meitä rauhaan. Tunnevoima liikuttaa meitä kuin valtavalla voimalla virtaava koski.

Tieto ei voi ratkaista psykologisia ongelmia. Se voi kyllä pahentaa niitä antamalla niille jatkuvuutta. Vaikeuksissa käännymme toisten puoleen, mutta auttamisen sijaan heidän ohjeensa tekevät meidät tylsiksi, riippuvaisiksi ja avuttomiksi.

Šokista sikiää uusi mieli

5. dialogi Ojaissa 12. huhtikuuta 1980

Kaiken perusta voi olla meille joko lohduttava käsite tai todella totta. Sitä ei voi tutkia sellaisella mielellä, joka on kiinni tiedossa, eikä sitä voi koskettaa niin kauan kuin mielessä on harhoja, itsepetosta tai toiveita. Ajatusta manipuloimalla perustaa ei myöskään tavoiteta.

Voiko sitä mitenkään käsittää vai onko se mahdotonta? Toisella rannalla oleva sanoo, että ei ole venettä eikä siltaa, eikä yli voi myöskään uida. K aloittaa:

"Oletetaan, että haluan sinun, joka sanoo kaiken perustan olevan olemassa, todistavan sen minulle."

"Minulla on vain tämä mieli, jonka tieto on tehnyt sidonnaiseksi. Miten voin siirtyä pois kaikesta tuosta, tuntea tämän jonkin, koskettaa sitä, tajuta sen? Haluan tunnevoimaa, joka räjäyttää minut ulos tästä pienestä aitauksesta."

Jos yrittää löytää keinoa, ei tajua keskuksen olevan harhaa. Illuusiolla ei voi olla yhteyttä siihen, mikä on totta. Pikku mitättömyys yrittää päästä yhteyteen äärettömän kanssa. Mahdotonta.

Sisällämme on miljoonan vuoden kokemukset, ja ne haluavat meidän menevän kohti perustaa. Yrittäessämme tehdä niin meille voi selvitä, että meidän ja perustan välillä ei ole yhteyttä. En voi "mennä" sinne, mitään keinoa ei ole.

"Tämä on valtava šokki minulle. Minut on tyrmätty", K sanoo.

"On šokki tajuta, että aivosi, mielesi, tutkimisesi, tietosi ovat arvottomia. Kaikki mitä olet vuosisatojen kuluessa koonnut, on täysin arvotonta. On oltava hirvittävän tarkkana, että ei muunna tätä käsitteeksi tai aatteeksi, vaan ottaa tuon iskun vastaan!"

Jos se on pelkkä ajatus, se ei syvästi vaikuta tapaamme elää, tuntea ja ajatella.

"Olen luopunut kaikesta tuollaisesta pelistä. Mielen tutkimisen tarkoituksena on estää meitä aseinemme hävittämästä toisiamme maan pinnalta", K kiteyttää.

Ajatus ei muuta keskusta, ja niinpä kaikki, mitä se tekee, on vailla merkitystä. Kaikki tekemäni työ on arvotonta. Jos hylkään kaiken, mieli on kaiken perusta. Siitä käsin voi luoda aivan uudenlaisen yhteiskunnan perustan.

Tieto ei ole vapauttanut meitä illuusiosta, se on lamauttanut meidät näkemästä totuutta.

"Haluan selvittää kaikki omaksumani illuusiot, en vain joitakin. Olen vapautunut kansallismielisyyden illuusiosta, uskon illuusiosta ja monesta muusta. Lopuksi havaitsen, että mieleni on illuusio. Minulle, joka olen elänyt tuhat vuotta, on valtavaa oivaltaa kaikkien noiden arvottomuus", K jyrisee.

Bohm kysyy, mitä K tarkoittaa sanoessaan eläneensä tuhat vuotta, sitäkö, että ihmiskunnan kaikki kokemukset ovat minää.

"Tunnen niin. Se ei ole idea, johtopäätös, se on osa minua samalla tavalla kuin sormi. Tähän ei sisälly sympatiaa eikä empatiaa, se ei ole pyyteen tulos, vaan kiistaton tosiasia minulle."

Miksi me kaikki sitten emme näe tätä?

"Koska olemme juuttuneet itsekeskeiseen pikku selliin ja kieltäydymme katsomasta tuolle puolen", K sanoo lähes vimmaisesti.

"Aivosi eivät ole sinun aivosi, ne ovat ihmiskunnan aivot. Jos menet alkukantaiseen kylään Intiassa, maalaismies kertoo sinulle ongelmistaan. Ihan sama asia, vaikka housut ovat erilaiset. Olemme liian älykkäitä, emme näe sitä yksinkertaista tosiasiaa, me kieltäydymme näkemästä sitä. Tästä oivalluksesta syntyy jotakin uutta, uusi mieli."

Onko mutaatio aivosoluissa mahdollinen?

6. dialogi Ojaissa 15. huhtikuuta 1980

Kuudennessa keskustelussa Bohm kysyy, voiko suora näkeminen todella muuttaa aivosolut. K toteaa, että aivotoiminnot toimivat tätä nykyä vain yhteen suuntaan: käytämme muistia, kokemuksia ja tietoa. Useimmat ihmiset tyytyvät tähän, osin siksi, etteivät tunne mitään muuta tapaa.

Maailman tilaa katsoessa on ilmeistä, että muutosta ei ole tapahtunut, mutta pikainen muutos tarvitaan. Emme voi luottaa yhteiskunnan tai ympäristön muuttavan meitä, eikä pelkkä sisällön vaihtaminen poista itse ongelmaa, vaan johtaa sen jatkumiseen uudessa muodossa.

Mitä aivoissa sitten pitää muuttaa, mikä voisi muuttaa ne ja miten se tapahtuisi?

K sanoo, että aivot eivät voi muuttaa itseään, tarvitaan oivalluksen välähdys. Oivallus ei ole aineellinen prosessi, mutta se voi kuitenkin muuttaa aineellisen prosessin eli ajattelun.

Bohmin on vaikea kuvitella, että aineeton voisi vaikuttaa aineeseen. Tieteessä yksisuuntainen vaikutus ei ole mahdollista, vaan aina kyse on vuorovaikutuk-sesta, kahteen suuntaan vaikuttamisesta.

K ottaa esimerkin. Rakkaus ei ole vihasta riippuvaista. Kun on vihaa, rakkautta ei ole. Samalla tavalla väkivalta ja rauha ovat kaksi täysin eri asiaa. Kun väkivaltaa on, ei ole rauhaa.

"Rakkaudella ei ole syytä, vihalla on. Suoralla näkemisellä ei ole aiheuttajaa, mutta ajatuksena ilmenevällä aineellisella prosessilla on", K vakuuttaa.

"Suora näkeminen on välähdys, joka pyyhkäisee pois pimeyden. Aineellinen prosessi ei enää toimi pimeydessä."

Ajatus toimii tietämättömyyden pimeydessä, ja suoran näkemisen välähdys poistaa pimeyden lähteen, sen keskuksen. Se tarkoittaa ihan fyysistäkin muutosta, mutaatiota aivosoluissa.

Voi kysyä, miksi me emme näe suoraan. Selitysten sijaan voisimme kaivautua syvemmälle ja nähdä koko prosessin toiminnassa. Näkeminen pysäyttää kausaalisen reaktion, emmekä enää reagoi vihaan vihalla, väkivaltaan väkivallalla. Vapaudumme reaktiivisesta ja aikaan sidotusta käytöksestä.

Pois pimeydestä

7. dialogi Ojaissa 17. huhtikuuta 1980

Ihmiset käyttäytyvät edelleen eläimellisten vaistojen varassa. Vihan tuntemukset vahvistuvat, kun ajatukset tarttuvat niihin ja yrittävät ohjata niitä. Koko yhteiskuntamme on järjestetty sen oletuksen varaan, että pelko, nautinto ja tuska hallitsevat meitä, jos emme hillitse niitä.

Ajatus on toiminut pimeydessä, ja pimeyden karkottaminen sallii uudenlaisen toiminnan aivoissa. Silloin ihminen toimii rationaalisesti eikä sääntöjen ja järjen sanelemana. Ajatteleminen ei enää perustu tietoon, vaan virtaa vapaasti.

Niin kauan kuin keskus on luomassa pimeyttä, epäjärjestystä on.

Tästä on yhteiskuntamme luotu. Mielen pimeyden takia emme tajua omaa tilaamme. Me vastaamme vihaan vihalla tai torjumalla tunteemme. Kolmas tapa reagoida on paeta unelmiin ja toivoon.

Pimeyden lähteen voi kokea kahdella tavalla. Voi ajatella, että se on kaukana menneisyydessä ja että sitä on kerätty tähän hetkeen asti möykyksi mielessä. Teimme kerran virheen ja tässä olemme.

Bohm ehdottaa toista tapaa.

Voisimme ajatella pimeyden olevan ajatonta ja johtuvan siitä, että käännymme koko ajan väärään suuntaan. Minuus pitää yllä pimeyttä ja tuottaa jaka-mista kaiken aikaa, hetkestä hetkeen. Se voisi kuitenkin milloin tahansa päättää pimeyden, mutta ei sitä tee.

Jos havaitsee, että ei ole jakoa valon ja pimeyden välillä, vaan että ajatukset tuottavat jaon, tieto on tyrmistyttävä šokki aivoille. Suora näkeminen rikkoo ajattelun kaavan, eikä jakautumaa enää ole jumalan ja ihmisen välillä. Kaikki jaot syntyvät pimeydestä, ja kaikki uskonnot pitävät uskomuksia yllä.

"Kaiken perustassa ei ole pimeytenä ilmenevää pimeyttä eikä valona ilmenevää valoa. Se ei synny tahdosta, ajasta eikä ajatuksesta. Se on jakautumatonta liikuntoa, ajatonta ja siksi kuolematonta", K muotoilee.

Tällä tasolla yksilön kuolemalla ei ole juuri mitään merkitystä.

"Mielen osallistuessa tuohon liikuntoon mieli on tuo liikunto", Bohm toteaa. Tämä merkitsee, että raja elämän ja kuoleman väliltä on poistunut. Selkeys on johtanut pimeyden kirouksen rikkoutumiseen. Silloin olemme täysin päässeet kuoleman pelosta. Olemme poistaneet yhden suurimmista rajoitteista elämässä.

Pimeydessä voi toki keksiä kaikenlaisia mielikuvia valosta, jumalasta, kauneudesta. Pimeässä huoneessa voi keksiä kuvia, mutta valoa ei tule.

Pimeydessä elävä mieli on alituisessa liikkeessä. Aivosolut kuluvat ja rapistuvat alituisen ristiriidan ja paineen seurauksena. Rapistumisen vauhtia voi oleellisesti hidastaa, jos aivosolut eivät enää ajattele psykologisen ajan ehdoilla.

Suora virtaus tuo järjestyksen aivoihin. Silloin aivot ovat Krishnamurtin mukaan kokeneet "kirurgisen toimenpiteen", ja niistä katoaa kuolema, koska ne eivät enää elä ajan alueella.

Äärettömyys kutsuu

8. dialogi Ojaissa 19. huhtikuuta 1980

Viimeinen keskustelu Ojaissa nostaa esiin kysymyksen, miten elää ihminen, joka on poistanut mielen pimeyden. Tietenkään hän ei osallistu joksikin tulemiseen. Hänen mielensä on hiljaa, mutta ei staattinen. Mieli, joka ei ole mitään, on tyhjä kaikesta psykologisesta tiedosta ja toimii suoran näkemisen pohjalta.

Hän elää fyysisesti yhteiskunnassa, mutta on henkisesti sen ulkopuolella. Hänen on toteltava lakeja ja ansaittava elantonsa, mutta hän ei samaistu eikä mukaudu ihmisen tekemiin jakoihin.

"Monet uskonnot ovat kuvailleet tarkasti ihmistä, joka on pelastettu, valaistunut: miten hän kävelee, miltä näyttää, miten puhuu." K kuvaa sellaista ihmistä "yksinäiseksi puuksi kedolla".

Mitä tällainen ihminen voi tehdä toisen hyväksi? Ei paljonkaan. Hän voi puhua ja kirjoittaa, mutta vaikutuksesta ei ole takuita. Paljon riippuu siitä, miten tuo toinen suhtautuu auttajaansa: kuunteleeko, palvooko vai tahtooko tappaa?

K kysyy, mitä tapahtuisi, jos olisi kymmenen tai viisitoista "valaistunutta".

Bohm vastaa: "Arvelen, että jotain kumouksellista tapahtuisi, koko asetelma muuttuisi."

Yhdessä pieni ryhmä jakautumattomia ihmisiä panisi liikkeelle voiman, jollaista ei ole historiamme aikana nähty. He olisivat kyllin fiksuja eivätkä provosoi yhteiskuntaa, eikä yhteiskunta ehtisi reagoida ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Tuo viisas puhuu, julistaa, parantaa ja kirjoittaa, mutta hänellä on toinenkin tehtävä näiden triviaalien ja pienten puuhailujen ohessa. Hän tekee jotakin täysin erilaista vaikuttaakseen ihmisen tajuntaan. On suorempikin tapa toimia, ja ihan eri tasolla kuin ymmärrämme. Valo vaikuttaa, sen täytyy vaikuttaa pimeydessä elävien tajuntaan!

"Jotenkin hän tekee mahdolliseksi, että kaiken perusta voi toimia ihmiskunnan tajunnassa sellaisella tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista ilman häntä", Bohm muotoilee.

Hän saattaa näyttää samanlaiselta kuin muutkin, mutta on jotakin, joka ei näy. Hän puhuu jotakin aivan toisenlaista. Hänen näkemisensä perustuu kaiken perustaan. Perusta tietyssä mielessä käyttää häntä.

Olla tekemättä mitään saattaa olla oleellista tekemistä. Tuolloin ihminen on Bohmin mukaan "äärimmäisen aktiivinen tekemättömyydessään" ja tekee mahdolliseksi, että kaiken perusta voi toimia ihmisen tajunnassa.

Kemiassa on analogia tähän: katalyytti tekee mahdolliseksi tietynlaisen toiminnan osallistumatta siihen itse, se vain on.

Bohmin mukaan on "yleistymässä näkemys, että universumilla ei ole mitään tarkoitusta, se vain liikkuu omaa rataansa vailla merkitystä". K on eri mieltä maailmankaikkeuden merkityksellisyydestä.

"Millään ei ole merkitystä täällä olevalle ihmiselle, mutta ihminen, joka on siellä, sanoo sen olevan täynnä merkitystä, eikä kyse ole mistään ajatuksen keksimästä."

Mitä tahansa suoraan näkevä sanoo, se muunnetaan joksikin muuksi. Vaikka meille tarjotaan koko universumia kaikilla herkuilla, mielemme kutistaa sen mitättömäksi tai ei edes vilkaise sitä.

Jos koko ihmiskunta näkisi äärettömyyden, meillä olisi K:n sanoin "paratiisi maan päällä" ja uudenlaatuinen elämäntapa.

"En halua kutistaa tätä äärettömyyttä muutamiin sanoihin. Sellainen tuntuu niin typerältä. Ihminen katsoo sitä silmillä, jotka ovat tottuneet mitättömyyteen, ja joko kutistaa sen tai panee temppeliin ja siksi menettää sen täysin."

Tuhon kurssin kääntämiseksi edes jonkun on kuunneltava tuota äärettömyyden kutsua.

Vanhat aivot eivät luo uutta mieltä

9. dialogi Brockwood Parkissa 1. kesäkuuta 1980

Seuraavat kaksi istuntoa pidettiin kesäkuussa 1980 Brockwood Parkissa, ja ne käsittelivät seniliteettiä ja kosmista järjestystä. Mukana oli myös Intian Krishnamurti-koulun rehtori Giddu Narayan.

Krishnamurti ilmaisee huolensa ihmisen aivojen tilasta. Hänen mukaansa ne rapistuvat.

"Kulttuurimme on erittäin kehittynyttä, mutta samalla barbaarista. Itsekkyys verhotaan kaikenlaisiin henkisyyden kaapuihin. Aivomme toimivat jakavasti ja tuhoa tuottavalla tavalla. Olen pohtinut, voisiko aivoissa tapahtua täydellinen uudistuminen vai onko edessä hidas ja vakaasti etenevä heikkeneminen."

Ihmisaivot ovat tuhansien vuosien kehityksen tulosta, eivätkä ne kuulu yksilölle. Niihin on kirjattu ihmiskunnan historia, vaikka virheellisesti kuvittelemme niiden olevan ikiomamme ja subjektiiviset.

Aivot toimivat kapean kaavamaisesti. K kysyy, mikä rikkoisi tuon kaavoja tuottavan prosessin ja pystyvätkö aivomme monien šokkien jälkeen enää uudistumaan. Syvää muutosta ei voi tuottaa ulkopuolelta, mutta aivoilla ei näytä olevan tarpeeksi voimia rikkoa kaikkia kaavoja ja hylätä omaa vankilaansa.

Aivot askartelevat alituisesti. Jonkin parissa puuhastelu antaa aivoille energiaa, mutta toimiessaan mekaanisesti ja rutiinilla niistä tulee tylsät ja ne alkavat kutistua.

Bohm sanoo tieteen osoittaneen, että aivot ovat lihaksen kaltaiset. Niitä on harjoitettava, jotta ne pysyisivät kunnossa. Kaavamaisesti toimiessaan ne eivät kuitenkaan käytä koko kapasiteettiaan. Tähän K sanoo sarkastisesti:

"Ihmiset, jotka ovat käyttäneet vuosikausia meditoimiseen, ovat maailman tylsimpiä ihmisiä."

Bohm lisää, että kun ihmiset elivät lähellä luontoa, oli mahdotonta elää rutiininomaisesti.

Aivojen kutistuminen alkaa, kun alamme kerätä psykologista tietoa itsestämme ja suhteistamme toisiin. Rutiini tuolla alueella on paljon vaarallisempaa kuin työhön liittyvät rutiinit.

On tiedossa, että monet aivojen osista liittyvät kehon toimintoihin, lihaksiin ja elimiin. Ne osat eivät kutistu, mutta järkevän ajattelun kanssa tekemisissä olevat osat kutistuvat, jos niitä ei käytä. Saattaa myös olla täysin tai osittain tuntemattomia osia.

K on vakuuttunut, että käytämme aivojamme erittäin vajavaisesti. Aivosolujen rappeutuminen saattaa johtua myös siitä, että käytämme aivojamme väärin. Bohm toteaa, että tutkijoilla on tällaisesta vain vähän todisteita, mutta lisää, että aivotiede ei tiedä aiheesta kovinkaan paljoa.

"Aivospesialistit tutkivat ulkopuolisia asioita eivätkä käytä itseään koekaniineina", K toteaa.

"Kaikenlainen askartelu itsen kanssa pois lukien fyysiseen toimintaan liittyvä tarkastelu aiheuttaa aivojen kutistumista. Freudilaiset, jungilaiset, uusimmat psykoterapeutit edistävät aivojen kutistumista."

Jos haluaa vapautua, on luovuttava perinteisestä tavasta analysoida ja tutkia itseä. Huomio tulee keskittää suoraan havaitsemiseen ja välittömään toimintaan. Havaintojamme ohjaa nyt tieto. Mennyt havaitsee ja vääristää nykyhetken tehden aivoista seniilit. Harhakuvamme ovat valtavan elinvoimaisia.

Ongelman ydin on yksilöllisyyden tunne. Kun tämän valheen tajuaa, jotakin tapahtuu aivosoluissa. Ne lakkaavat liikkumasta.

"Voitte olla eri mieltä tai pyytää todistamaan tämän. Sanon, että kyse ei ole todisteista, vaan tekemisestä. Tehkää näin, kokeilkaa, testatkaa!"

Askartelevat aivot eivät kykene kuuntelemaan eivätkä toimimaan kunnolla. Oivalluksen välähdys vapauttaa aivot menneestä. On hiljaisuus, jossa on rajattoman tilan tuntu.

Kosmos on meditaatiossa

10. dialogi Brockwood Parkissa 7. kesäkuuta 1980

Onko olemassa kosmista järjestystä, jotakin, mitä ihminen ei ole tehnyt eikä voi ehkä edes tajuta? Aivot ovat niin ristiriitaiset ja vahingoittuneet, että ne eivät löydä järjestystä sisältään eivätkä ulkopuolelta.

Luonto on järjestyksessä mutta tajunta ei ole. Hyväksymme epäjärjestyksessä elämisen, koska se on kaikki, mitä tiedämme.

Jos luovumme menneisyydestä, minää ei ole, eikä meillä ole mitään. Emme kuitenkaan tunne niinkään olevamme kiinni menneessä, vaan paremminkin kulkevamme kohti tulevaisuutta.

"Niin kauan kuin juuremme ovat menneessä, järjestystä ei voi olla. Jos luovumme menneestä, ei ole mitään tavoiteltavaa. Ihmiset roikottavat edessämme porkkanaa ja me seuraamme. Jos porkkanoita ei ole, ei tarvitse mennä mihinkään", Krishnamurti sanoo.

Aivot eivät ole halukkaat kohtaamaan tuota ihmeellistä tilaa, joka on sille uusi: olla olemattomuudessa. Se on tolkuttoman pelottavaa.

Aivot saattaisivat vapautua, jos ne eivät olisi vahingoittuneet. Monet tekijät aiheuttavat vaurioita. Yksi on pitkitetyt tunteet kuten viha, suuttumus, väkivalta, liiallinen kiihtymys, pelko ja pitkitetyn nautinnon korostaminen. Myös huumeet vahingoittavat aivoja kohtalokkaasti.

Vaurioituneet aivot paranevat suoraan näkemällä. Se pyyhkii menneet. Kun ei ole joksikin tulemista eikä jotakin olemista, universumi on meditaation tilassa. Tuossa tilassa ei ole ääriä eikä laitoja, ei mittaa, ei määrää, ei kaavaa.

Kun mennyt on puhdistettu ja tajunta on tyhjä sisällöstään, universumi ei enää ole menneisyyden hallitsemaa. Se luo tietynlaisia muotoja, jotka ovat suhteellisen vakaita, mutta kaikki on vapaasti virtaavaa liikuntoa. K lisää:

"Tunne, että huomista ei lainkaan ole, on nähdäkseni tervein tapa elää."

Ajatus on kytkenyt aivot aikaan, ja kun mieli vapautuu tuosta sidonnaisuudesta, universumi on mieli. Silloin järjestys on.

Pienestä purosta valtamereen

11. dialogi Brockwood Parkissa 14. syyskuuta 1980

Kolme kuukautta myöhemmin Krishnamurti ja Bohm tapasivat taas Brockwood Parkissa, viisi kertaa peräkkäin viikon sisällä. Kahta ensimmäistä keskustelua ei jostain syystä julkaistu Ajan päättymisen ensimmäisessä painoksessa, mutta ne sisältyvät vuonna 2014 julkaistuun uusinta-painokseen.

Aluksi he palauttavat mieliin, mitä edellisillä kerroilla oli puhuttu. K kiteyttää teemat kolmeen kysymykseen:

"Onko alkulähdettä, kaiken perustaa, josta luonto, ihminen ja koko universumi kumpusi? Onko se sidottu aikaan? Onko se itsessään täydellistä järjestystä, jonka tuolla puolen ei ole mitään?"

Bohm toteaa, että tiede ei osaa näihin vastata näihin.

"Epäsuorasti tiedettä on aina kiinnostanut päästä kiinni tuohon kaiken perustaan, mutta ei tietenkään riitä, että tutkii ainetta niin syvällisesti kuin mahdollista."

Nähdessään maailmassa rehottavan sekasotkun ajattelevalle ihmiselle tulee pakottava tarve tehdä asialle jotain, mutta hyvän yhteiskunnan luomisessa ei paljon auta, että yksi ihminen yrittää elää kunnolla.

Oman talomme pitää olla järjestyksessä, mutta meillä pitää olla rohkeutta ja elinvoimaa tehdä edes sitä. Jos ristiriidan ydintä ei näe, muutosta ei tule.

Itsensä tutkimisen voisi aloittaa katsomalla ensin, missä on kiinni: uskossa, henkilössä, ideassa, tavassa tai kokemuksessa. Kaikki riippuvuus luo väistämättä epäjärjestystä. Täydellinen suora näkeminen kiintymiseen tunkeutuu pimeyden ytimeen, ja mielen mustat pilvet väistyvät yhdellä puhalluksella.

Yhteiskunta on kone, joka on itsessään tuhoava. Kun tämän tajuaa, jokainen terve ihminen haluaa tehdä jotakin eikä vain istua puhumassa siitä. Ikävä kyllä useimmat ihmiset ajattelevat, että tekeminen tarkoittaa joidenkin tiettyjen ongelmien ratkaisemista eikä kokonaisuuden kimppuun käymistä.

Ratkaisu ongelmaan ei ratkaise alkulähdettä. Puuhaamme pienen lammikon kanssa näkemättä isoa virtaa.

Saadakseen mielensä järjestyksen on vapauduttava mittaamisesta. Lähestulkoon vaistomainen reaktio epäjärjestystä nähdessämme on yrittää korjata sitä. Tämä on iso virhe. Kaikki yrittäminen lisää epäjärjestystä.

Tämä on hyvin erilainen tulokulma kuin mihin olemme oppineet. Jokainen yritys hillitä on väärä ja aiheuttaa epäjärjestystä. Tämän ilmiön suora havaitseminen vapauttaa mielen massiivisesta taakasta.

Näkeminen on suoraa silloin, kun mitä tahansa ongelmaa katsoo puhtaasti havainnoiden ilman painetta ja motiivia. Kuvittelemme, että jos emme hillitse mieltä, se villiintyy. Päinvastoin, arvioiminen villitsee mielen ja aiheuttaa hämmennystä.

Oikeanlaatuisen meditaation avulla mieli voi löytää tilan, missä ei ole mitään ihmisen tekemää. Kaikki ihmisen tekemät asiat ovat rajoittuneita: uskonnot, tiede, palvominen, rukoukset, tuska, suru, kärsiminen, kiintymys ja irtautuminen, yksinäisyys, vallankumoukset. Ja ihminen on myös keksinyt jumalan käsitteen ja antanut hänelle täydellisen vallan.

Koska olemme kiinni ajatuksissa, estämme ihmismielen valtavaa potentiaalia pääsemästä omien rajoitustensa tuolle puolen kuvittelemalla harhaisesti olevamme yksilöitä.

Piikki ajatuksessa

12. dialogi Brockwood Parkissa 16. syyskuuta 1980

Bohm sanoo ihmisten jakautuvan karkeasti kahteen ryhmään. Toinen ryhmä pitää kaikkein tärkeimpänä konkreettista tekemistä arjessa. Toinen taas ajattelee, että universaali on perusta. Toinen näkemys on käytännöllinen ja toinen filosofisempi. Ihmisillä on taipumus antaa arvoa jommallekummalle.

Krishnamurti korostaa, että kaiken ydin on yksittäisen ja yleisen mielen tuolla puolen. Emme ole joko yksittäisiä tai yleisiä, vaan sekä että. Ajatus on luonut molemmat mielet ja liikkuu niiden välillä kaiken aikaa. Liike tapahtuu ajassa ja liikkuessaan ajatus luo ajan. Ajatus kerää tietoa ja kokemuksia. Kun se lakkaa keräämästä, aikaa ei ole.

Aikaa tarvitaan fyysisen kehityksen tuottamiseen, mutta psyykessä ei Krishnamurtin mukaan ole muuta muuttuvaa tai kehittyvää kuin mielikuvat.

Mielemme kyhäämä kuva on kovin rajoittunut. Aina voi olla enemmän sitä tai vähemmän tätä. Tuo "enemmän" on Krishnamurtin mielestä varsinainen vaiva. Se herättää halun ja tahdon, ja jäämme jumiin saavuttamisen, vertaamisen ja edistymisen kehään. Olemme kiinni ajassa.

Saattaa olla vaikea nähdä, mitä pahaa on siinä, että haluaa enemmän. Mitä pahaa voisi olla siinä, että minä olisi parempi tai elämä parempaa? Paha ei olekaan siinä, mitä meillä on, vaan siinä, että haluaa jotain sellaista, mitä ei ole. Se itse asiassa merkitsee elämistä ikuisessa puutteessa.

Pahin paha on, että haluaminen jakaa sisäisen ja ulkoisen. Jos olen muslimi ja sinä olet juutalainen, olemme erillisiä ja ristiriidassa. Saatamme tottua siihen tai sietää sitä, mutta riita voi milloin tahansa räjähtää. Siltä voi välttyä, jos emme koskaan kohtaa, mutta elämää ei voi elää umpiossa - tai sellaista ei voisi elämäksi sanoa.

Lisäharmi on, että minäkuva estää meitä vapautumasta. Olen sitonut itseni lyhyeen nuoraan ja elän oman pikku alueeni sisäpuolella pelkoni, toivoni, nautintojeni ja suruni, mieltymysteni ja inhoni kanssa.

Mielikuvien maailmassa ei ole rakkautta. Rakkaus ei ole jotakin, jota kerätään ja varastoidaan. Rakkautta joko on tai sitä ei ole. Jos rakkaus perustuu mielikuviin, rakastaa vain itsensä luomuksia, siis itseään.

Tiedon tainnuttama

13. dialogi Brockwood Parkissa 18. syyskuussa 1980

Istunto alkaa Krishnamurtin kysymyksellä, mikä saa mielen noudattamaan tiettyä kaavaa. Jos se hylkää yhden kaavan, se nappaa toisen.

On monia mahdollisia vastauksia, osa oikeita ja osa ei. Oleellista on ymmärtää, miksi me ylenkatsomme oman kukoistuksemme mahdollisuutta ja lankeamme tähän uomaan. Psykologinen tieto turruttaa aivot niin, että ne eivät tajua, mitä tekevät. K kysyykin:

"Olemme ihmeen älykkäitä, pystyviä, tehokkaita ja taitavia toisilla suunnilla, mutta miksi emme tajua, mitä tapahtuu siellä, missä on koko ongelman ydin?"

Vaatii paljon ensin huomata tämä psykologinen prosessi ja sitten päästä siitä. Jos olen isänmaallinen tai minulla on vahva uskomus, olen sillä alueella sokea. Mikään puhe ei vakuuta minua.

Tiedolla isänmaasta tai jumalasta on valtava arvo, suurempi kuin muilla arvoilla. Se pitelee mieltä otteessaan, ja mieli kieltäytyy päästämästä irti. Uskomuksiin on sijoitettu valtavan paljon tunteita ja merkityksiä, ne ovat meille kaikki kaikessa.

"Vaikeutena on, että tieto ei suinkaan loju jossakin yhtenä informaation muotona, vaan on erittäin aktiivista. Se kohtaa jokaisen hetken ja muovaa sen menneen tiedon mukaiseksi", Bohm sanoo.

Pidämme tietoa passiivisena reservinä, jonka otamme tarvitessamme käyttöön ja jonka voimme siirtää syrjään silloin, kun emme tarvitse sitä. Näin ei oikeasti ole, vaan tieto aktiivisesti estää totuutta tulemasta mieleemme.

Voin nähdä tämän ilmiön logiikan ja järjen, mutta tämä tieto ei ole palava liekki, joka vaatii minua toimimaan, vaan laimea idea pohdittavaksi.

Kyky kuunnella saattaa olla paljon tärkeämpi kuin mitkään selitykset. Kun kuuntelee täysin, mielipiteiden muuri murtuu. K sanoo, että muuttumisessa saattaa olla kyse näin yksinkertaisesta asiasta.

Ollakseen tarkasti läsnä mielemme täytyy olla tyhjä. Pitää olla tietynlaista tyhjyyttä, josta syntyy erilaista tarkkailemista.

Kaikkeus mielen kehona

14. dialogi Brockwood Parkissa 20. syyskuuta 1980

Krishnamurti nostaa vielä esiin ihan uuden teeman kysymällä, mitä on materialismi.

Bohm vastaa, että kaikki aine näyttää noudattavan toiminnan ja reaktion lakia. Jokainen toimenpide johtaa jonkinlaiseen reaktioon. Kaikki ihmiset reagoivat fyysisesti, ja ajatus pitää yllä reaktiota. Reaktiot ovat siis aineellisia.

Onko mielen mahdollista olla reagoimatta?

Fyysisesti toki reagoimme, jos emme ole halvaantuneita tai kuolleita, mutta psykologisesti reagoiminen on myös yksi halvauksen muoto.

Toiminta ja vastareaktio näyttävät loputtomilta. Voiko reagoiminen päättyä? Tai voiko olla sellaista liikettä, jolla ei ole alkua eikä loppua? Se on liikettä, joka ei tapahdu ajassa ja paikassa. Tämän ymmärtääkseen pitää vapautua ajatuksesta.

Tuollainen liike ei määrity sarjana seuraamuksia. Se on aktiivista mutta ei pysähtynyttä, joskin tuossa energiassa on hiljaisuutta. Se ei ole syyn ja seurauksen liikettä. Tuo hiljainen liikunto ja sen loputon tuoreus on universumin täydellistä järjestystä.

On tärkeä ymmärtää, että tuo tyhjyys ei ole aivojen sisällä eikä sellaista, mitä ajatus pitää tyhjänä. Mitä tahansa se on, ajatus haluaa tehdä sille jotain. Se kuvittelee voivansa olla avuksi.

Tuossa liikunnossa ei ole asioita eikä aikaa. On helppo pettää itseään ja antaa mielikuvituksen lentää.

Ajattomassa energiassa ei ole keskusta reagoimassa. Se ei määrity sarjana seurauksia menneestä, ei ole syytä ja seurausta.

Tuo valtava energia on aktiivista, se ei voi koskaan olla hiljaa, mutta siinä on hiljaisuutta. Se on paikallaan ja liikkuu hiljaisuudesta käsin.

"Kun se on täysin hiljaa, on liikettä siitä käsin", K sanoo ja lisää naureskellen: "Tämä kuulostaa ihan järjettömältä!"

Bohm sanoo, että tämä kuulostaa samanlaiselta kuin Aristoteleen puhe liikkumattomasta liikuttajasta, jolla hän viittasi jumalaan.

K kuitenkin torjuu tämän toteamalla, että hän ei puhu jumalasta eikä halua luoda käsitettä tästä.

Tuo liikunto on ikuisesti uutta. Se on järjestyksessä, tai pikemminkin: se on järjestystä. Ajatuksen järjestys on aikaa, ja sen sisään on leivottu ristiriita. Kun se on rationaalinen, se on järjestyksessä, mutta ristiriita rikkoo tuon järjestyksen.

Arkemme on sarja reaktioita ja yritystä tuoda järjestystä epäjärjestykseen. Jo pelkkä yritys pitää yllä epäjärjestystä.

Jotkut ajattelevat, että riittää, kun on onnellinen noiden rajoitteiden alueella: nauttii kun mieleen tulee uusia ajatuksia, uudesta taiteesta tai tieteen löydöksistä, hyväksyy ihmisen ehdollistuneisuuden ja yrittää tehdä siitä siedettävää.

Olemme onnellisia, kunnes kohtaamme ristiriidan. Pelkomme toteutuvat tai kärsimme ennemmin tai myöhemmin. Silloin meidän on mahdollista tajuta olevamme vankilassa, ja vaikka vankila on mukava, siinä ei ole vapautta, ja kärsimme. Tuskan takia haluamme päästä sen yli tai tuolle puolen.

Halu vapauteen on joko reaktio tuskaan tai syvä oivallus mielen rakenteesta. Kaikki pakenemisen muodot ovat vain tylsämielisyyden herättämiä reaktioita.

Kun mieli on tyhjentänyt itsensä, se ei enää ole erillinen universumista. Silloin ne ovat yhtä ja aineellinen universumi on ikään kuin absoluuttisen mielen keho.

Kieltäydy ongelmista!

15. dialogi Brockwood Parkissa 27. syyskuuta 1980

Viimeinen dialogi käsittelee ongelmista pääsemistä, kaikista niistä. Olemme pystyneet ratkaisemaan monia vaikeita teknisiä ongelmia, mutta oleelliset inhimilliset ongelmat, kuten suru, pelko ja väkivalta, ovat jääneet selvittämättä.

Ihmiset hukkuvat ongelmiinsa: vuorovaikutuksen, tiedon, ihmissuhteiden, vapauden, taivaan ja helvetin ongelmiin. Olemassaolostamme on tullut iso ongelma.

Tässä on jotakin pahasti pielessä. Vaikuttaa siltä, että kasvatuksemme ja syvään juurtunut perinteemme ohjaavat meitä hyväksymään asiat niin kuin näemme niiden olevan tai niin kuin kuvittelemme olevan oikein.

Krishnamurti kysyy: "Onko mahdollista olla ilman ainoatakaan ongelmaa? Itse kieltäydyn ongelmista."

Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella ja työskennellä yhdessä, omaksua sama näkemys, luopua mielipiteistä ja omasta edusta. Jokaisella on oma mielipide, ja se poikkeaa toisen kannasta. YK:ssakaan ei työskennellä yhdessä. Intiassa ei työskennellä yhdessä. Missään maassa ihmiset eivät tunne tai työskentele yhdessä. Miten kohtaamme tämän ongelman ja murramme sen?

Voi antaa monia vastauksia, mutta selitykset eivät ratkaise asiaa. Tarvitaan jokin uusi tekijä. Krishnamurti ehdottaa sellaiseksi tarkkaavuutta.

"Kun on tarkkaavuutta, ei ole ongelmia. Tarkkaavuu-dessa ei ole keskusta, josta minä tarkkailee", K sanoo.

Tarkkaavuus ei ole keskittymistä eikä yritystä olla tarkkana. Itse asiassa se on helpompi ymmärtää negaation kautta, selvittämällä, millaista on sen vastakohta, tarkkaamattomuus.

Kun emme ole tarkkaavaisia, samastumme asioihin, miellyttäviin tai ikäviin. Silloin olemme velttoja, huolimattomia, itseemme keskittyneitä ja ristiriitaisia.

Yritys tulla joksikin merkitsee, että tarkkaavuutta ei ole. Psykologinen joksikin tuleminen merkitsee tarkkaamattomuutta ja on kirous ulkoisesti ja sisäisesti. Köyhä haluaa rikkaaksi ja rikas rikkaammaksi.

Ajatus aiheuttaa paljon tuskaa ja joskus nautintoa. Halu tulla joksikin ja toteuttaa itseämme on muokannut meidät sellaisiksi kuin olemme.

Odotamme saavamme palkkion, pelkäämme jäävämme ilman, yritämme välttää tuskaa ja rangaistusta. Tässä kirotussa kierteessä olemme kiinni.

Tajuamme tämän, mutta emme pysty lopettamaan.

Harha on vahva ja uskontojen, perinteen ja perheen pönkittämää. Kieltäydymme hellittämästä tästä taakastamme.

Saatamme sanoa, että haluamme muuttua, mutta toisaalta emme halua muuttua. Mielemme on niin sairas ja hämmentynyt, että kieltäydymme tajuamasta, vaikka meille osoitetaan kaikki sen vaarat.

"Olen varma, että tämän voi viestiä tavalla, joka ei ole sanallinen, analyyttinen eikä looginen. Täytyy olla jokin elementti, joka murtaa kyvyttömyytemme kuunnella ja rikkoo ihmisen sisäänsä rakentamat muurit."

Rakkaus on tekijä, jota puuttuu ja joka voisi murskata älykkään ja analyyttisen lähestymistavan. Tarkkaavuus, havainto, oivaltavuus ja rakkaus ovat oleelliset ainekset elämässä. Rakkaus ei ole eristynyttä. Se ei ole minun eikä sinun omaa, ei henkilökohtaista. Se on yhteistä meille kaikille.

"Tuo sana on pilattu, tunnelatautunut, tahrittu. Arastelen itse sanaa sanomattoman paljon, siksi sanon sen olevan uhkarohkea sana", K sanoo.

Pirstoutunut mieli keksii harhan, että rakkaus on henkilökohtaista. Sama koskee surua ja älykkyyttä, ne ovat kaikille yhteisiä. Eikä maapallo ole englantilainen eikä ranskalainen, niin kuin ei natriumkaan ole minun erityistä natriumiani.

Mielemme kieltäytyy näkemästä tätä, koska olemme ehdollistuneet kokemaan kaiken henkilökohtaisesti.

"Jos rakkaus on yhteistä, miksi olemme sokeita tälle ilmeiselle faktalle?" K kysyy. "Miten voi osoittaa, että rakkaus on universaalia eikä henkilökohtaista ihmiselle, joka on elänyt oman saavuttamisensa kapealla kentällä?"

Bohm ehdottaa, että tämän tajuamiseksi pitäisi ensin kyseenalaistaa, että oma persoonallisuus on jotakin ainutlaatuista, erityistä ja erilaista kuin muiden.

Olemme kaikki pohjimmiltamme ihmisiä, samaa laatua.

K tarkentaa: "Oletetaan, että minulla on veli, joka kieltäytyy näkemästä tätä. Voinko osoittaa hänelle, että tämä liekki voidaan sytyttää hänessä? Olen yrittänyt kertoa kaikkea tätä hänelle sanoin ja elein, mutta hän kieltäytyy kuuntelemasta ja jää siihen missä on. Koko ajatuksen rakennelma pidättelee häntä."

Kuin tuskaisena K parahtaa: "Meidän täytyy ratkaista tämä. Tätä ei ole ratkaistu. Tapamme elää on ihan väärä, mutta emme ole muuttaneet sitä. Olemme etsineet sitä, mutta kehomme ja perinteemme painolasti vetää meidät takaisin. Taistelu on loputonta. Koko tapamme elää on niin väärin."

"Käännyimmekö väärään suuntaan ja astuimme laaksoon, josta ei pääse pois? Niin ei voi olla, se olisi liian masentavaa ja kammottavaa."

Bohm kysyy, havaitseeko K ihmisluonnossa jonkin mahdollisuuden muutokseen.

"Tietenkin. Muutenhan tämä kaikki olisi täysin merkityksetöntä, olisimme pelkkiä apinoita, koneita. Mahdollisuus perinpohjaiseen muutokseen on annettu itsemme ulkopuolella olevan toimijan huomaan. Turvaudumme siihen ja eksymme siihen. Jos emme turvaudu mihinkään, olemme täysin vapaita."

Kaikki perusasiat ovat universaaleja. Kun menemme todella syvälle mieleen, tulemme alueelle, jossa kaikki on absoluuttista. Tämä edellyttää paitsi rohkeutta, myös saman virran loputonta tutkimista. Mieli voi siirtyä erityisestä yleiseen ja yleisestä universaaliin.

Jotkut sanovat kaiken sanotun olevan abstraktia ja varsin kaukana ihmisen arjesta. Krishnamurti on täysin eri mieltä.

"Tämähän on mitä käytännöllisintä." Toistemme tappaminen ja konfliktit sen sijaan eivät ole käytännöllistä!

"Yksittäinen on kaikkein vaarallisinta, koska se syntyy abstrahoimalla", Bohm muotoilee.

"Ihmiset haluavat jotakin, joka todella vaikuttaa arkeen, eivätkä näitä huuruisia yleistyksiä. On totta, että täytyy toimia arjessa, mutta arkinen elämä ei sisällä ratkaisua ongelmiimme."

Yrittäessämme ratkaista arjessa ilmeneviä konkreettisia ongelmia eksymme ideoihin ja loputtomaan ajattelemiseen ja puhumiseen. Ei ole tarkkaavuutta, ei oivalluskykyä, myötätuntoa eikä loppua ongelmille. Aika päättyy, kun heittäytyy todella selvittämään, mikä on totta.

"Yksittäisestä pitää siirtyä yleiseen, yleisestä yhä syvemmälle. Siellä ehkä on puhtaus, jota kutsutaan myötätunnoksi, rakkaudeksi ja oivalluskyvyksi. Mutta se edellyttää, että tähän asiaan uppoutuu koko olemuksellaan."