fi

Kun minästä kasvaa me


Ihmisen on hyvä olla silloin, kun hän saa tehdä arvostamiensa ihmisten kanssa sellaista, mitä pitää tärkeänä. Aina ei voi valita, mitä tekee ja kenen kanssa, mutta jokainen voi vaikuttaa siihen, miten tekee ja suhtautuu omiin hankkeisiinsa ja toisiin ihmisiin.

Suhde olemiseen muuttuu, kun ymmärtää, että eläminen on yhdessä tekemistä. Kaikki hyvä tehdään lopulta toisten kanssa ja toisille. Silloinkin kun toiset eivät ole vierellämme, he ovat erottamaton osa elämäämme.

Elämämme laatu riippuu siitä, millaista yhdessä oleminen on: ylevää ja kohottavaa vai hermoja raastavaa riitelyä ja alistumista toisten tahtoon. Useimpien arki on sekä että, hienojen hetkien ja haasteiden kohtaamisen yhdistelmä. Iskuja tulee ja osasta jää vamma. Paljon ehtii elämänsä aikana nähdä ja unohtaa.

Yhdessä tekemisen teema on kiehtonut minua kauan. Vuodesta 1997 ihmeiden tuottaminen yhdessä on ollut leipäni lähde ja intohimoinen harrastukseni. Jatkuvasti ällistyn huomatessani, miten upeisiin juttuihin ihmiset pystyvät yhdessä - ja toisaalta sitä, kuinka kurjaksi voimme tehdä toisten elämän kohtelemalla heitä huonosti.

Elämä ei ole egotrippi.Kyky tulla toimeen toisten kanssa on ehkä tärkein taito elämässä.Mitä paremmin sen osaa, sitä antoisampaa on elämä. Kyse on oppimisprosessista, jonka oleellinen elementti on vastuun ottaminen itsestä. Omaan napaansa ihastunut syyttää toisia myös itselleen aiheuttamistaan ongelmista. Sellaisen henkilön tragedia on, että hän joutuu elämään arkeaan ääliöiden kanssa.

Yhteistyön pitäisi olla helppoa, koska ihmiset on tarkoitettu elämään ja toimimaan yhdessä eikä selviytymään yksin. Tarvitsemme toisiamme ja tiedämme sen. Ikävä kyllä elämä opettaa meille pahan tavan eristää itsemme toisista. Omaksumme kapean identiteetin ja jaamme ihmisiä ryhmiin: minä tässä, sinä siinä, hän tai se siellä. Me on jengi, johon samaistumme, te ja he jotakin etäistä ja näkymättömissä. Ne tarkoittaa ihmisiä, joita emme noteeraa. Jokaiseen sanaan liittyy erilainen ja erityinen tunne.

Jos haluaa tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, on hyvä lähteä siitä, että kyse on taidosta, jota voi kehittää ja pitää harjoitella. Siihen tarvitaan vain hiukan hyvää tahtoa.

Ehkä suurin este hyvälle yhteistyölle on, että ihmiset tekevät sitä liikaa ego edellä, omilla ehdoillaan. Tällaiset ihmiset haluavat muiden toimivan heidän säännöillään. He haluavat sanella tekemisen ehdot toisille, eivät kuuntele eivätkä opi.

Yhtä suuri este on se, että ihmiset eivät pidä puoliaan, vaan liian kiltisti alistuvat toisten mielivaltaan ja suostuvat siihen, mitä heiltä pyydetään. Jossakin näiden kahden äären välissä on kohta, jossa minää on sopiva määrä. Sitä on tarkoituksemme hakea.

Vahva ryhmä muodostuu vahvoista yksilöistä. Hyvä yhteistyö edellyttää me-mieltä, taitoa ajatella, kokea ja tehdä yhdessä. Sellainen mieli virittyy tahdosta saada aikaan jotakin hyvää. Edellytyksenä on, että ihmiset osaavat säätää egonsa tasolle, jossa yhteistyö tuottaa halutun lopputuloksen. Jos säätövara on nolla, ei voi puhua yhteistyöstä, vaan itsekkäiden ihmisten yrityksestä manipuloida muita.

Me-mieli ei tarkoita yksilön alistumista yhteiseen tahtoon. Se syntyy yhdessä tekemisen tarkoituksen sisäistämisestä ja voimasta, jota ihminen saa toisilta. Sen vallassa ihmiset eivät toimi erillisinä yhdessä, vaan yhtenä, yhtenäisenä joukkona. Tästä tulee kirjan nimi. Se sisältää vahvan viestin yhdessä tekemisen nostamisesta uudelle tasolle, yhtenä tekemiseksi.

Apea vai upea arki?

Törmään yhdessä tekemisen haasteisiin työssäni yritysvalmentajana. Jokainen törmää niihin työssään ja muussa elämässä. Työskennellessäni satojen työyhteisöjen ja tuhansien ihmisten kanssa olen havainnut, miten läheisesti yksilön ja yhteisön ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Jos yksilöt voivat huonosti ja vihaavat työtään, yhteisö ei menesty markkinoilla. Se voi jopa kasvaa, mutta kituu eikä kehity. Vaikka työt tehdään ja homma sujuu, ihmiset ovat ahdistuneita eivätkä käytä kykyjään yhteisön hyväksi.

Seuraukset eivät tähän lopu. Työn paineet eivät jää työpaikalle, vaan kuljetamme ne kotiin ja puramme läheisiin. Rakkaamme joutuvat toimimaan ukkosenjohdattimina työssä kerätylle pahalle mielelle, mutta he jakavat kanssamme myös sen hyvän, jota työ meille kiistatta tuo. Ihmiset kulkevat kuin sumussa yrittäen suoriutua velvoitteistaan, piiskaavat ja piinaavat itseään parempiin suorituksiin - ja toki myös palkitsevat itseään.

Mikään määrä menestystä ja mammonaa ei poista pelkoa siitä, että kaikki kerätty hyvä haihtuu kuin aamusumu suolta. Niin käy lopulta kaikille: yhtenä aamuna huomaa, että se, minkä vuoksi on itsensä likoon laittanut, on vain muistoja ja meriittejä ansiolistassa.

Maailma osaa olla tyly paikka. Mediat syytävät syyllisyyttä ja tuputtavat meille tyytymättömyyttä alleviivaamalla epäkohtia. Se on helppoa maailmassa, jossa itsekkyys, röyhkeys ja toisten hyväksikäyttö palkitaan avokätisesti, jossa väkivalta oikeutetaan vahvemman valtuuksilla ja jossa ihmisten julkinen nöyryytys ja pilkkaaminen on yleisesti hyväksyttyä huvia.

Todellisuus tarjoaa yllin kyllin todistusaineistoa niille, jotka haluavat nähdä ilmassa henkisen rappion ja romahduksen merkkejä. En väitä vastaan, mutta kysyn: kummassa todellisuudessa haluamme elää: apeassa vai upeassa? Millaisen arjen eteen itse haluan tehdä työtä? Kolmas ja keskeisin kysymys on: mitä olen valmis tekemään luodakseni upeaa arkea itselle ja toisille?

Muuttamalla omia ajatuskulkujaan jokainen voi vaikuttaa siihen, millaista todellisuutta tuottaa. Emme tiedä miten paljon se muuttaa maailmaa, mutta miksi pitäisikään? Jos jotakin tosissaan haluaa, sitä tekee ehtoja asettamatta. Jos haluaa muuttaa maailmaa, etsii keinoja eikä kiemurtele vastuustaan.

Katse korvien välistä nenien väliin

Elämä on kohtaamisia. Kahden ihmisen kohdatessa kohtaa kolme maailmaa. Kaksi niistä on omatekoista, kohtaajien päässä syntynyttä tulkintaa ja yksi aito. Aito on se, mitä kohtaamisessa todella tapahtuu.

Jos kaksi ihmistä kohtaa ohimennen kadulla, kekkereillä tai kaupassa, heidän välilleen ei synny erityistä tunnelatausta. Lataus alkaa ilmaantua, kun heidän on tehtävä jotakin yhdessä. Jos käsitykset tekemisen tavoitteista ja tavoista poikkeavat paljon, pitää joko etsiä yhteinen linja tai toinen joutuu alistumaan toisen tahtoon.

Ihmisten kohdatessavoimyöstoteutua ihme: tapahtuu jotakin sellaista hyvää, mihin kohtaajat eivät ole varautuneet. Tuo ihme muuttaa ihmisen, saa hänet näkemään ja kokemaan elämän toisin.

Ihme ei aina liity siihen, mitä sanotaan tai tehdään, vaan usein siihen, mitä kohdatessa tapahtuu mielessä. Vaikka ei tehdä mitään erityistä, jotakin erityistä tapahtuu. Aina ei edes tajua, mitä ja miksi, mutta syntyy jotain sellaista, mikä muuttaa mielentilan.

Useimmiten ihme ei toteudu. Ei siksi, että kumpikaan ei halua sitä, vaan siksi, että ihmiset eivät ole virittyneet samalle taajuudelle. Jokainen on niin uppoutunut omaan olemiseensa ja tekemiseensä, että hänen mielessään ei ole tilaa toisille. Ihmiset voivat myös olla niin turtuneita toisiinsa, etteivät enää edes näe toisiaan.

Kriisi, haaste tai yhteinen unelma voivat herättää henkisestä horroksesta ja saada liittoutumaan yhteen. Joskus vaikeudet johtavat haalean suhteen elpymiseen, joskus taas kitkerä kädenvääntö päättyy vihanpitoon tai välirikkoon.

Elämä heittää eteemme tilanteita, joissa tunnemme olevamme voimattomia yksin. Onneksi emme olekaan yksin. Itsensä voi eristää maailmasta vain ajatuksissaan, ei todellisuudessa. Uudet tutkimukset todistavat, että aivomme ovat syvästi yhteydessä toisiinsa, tiukemmin kuin tajuamme. Yhteyttä ei voi katkaista, vaikka haluaisi, mutta sen voi olla havaitsematta.

Olemme sosiaalinen laji, mutta saatamme uskotella elämän pyörivän itsemme ympärillä. Tämä tekee yhdessä toimimisesta vaikeaa ja sivutuotteena alkaa syntyä sellaista, mitä kukaan ei halua. Raadellessamme toisia revimme myös itsemme palasiksi.

Tässä kirjassa ei märehditä yhdessä tekemisen ongelmilla, ei tarjota rohtoa huonojen ihmissuhteiden parantamiseksi eikä esitellä halpoja temppuja me-hengen kohottamiseksi. Etsimme ratkaisua kysymykseen, mitä tulisi tehdä, ettätoimiessammeyhdessä syntyisi ihmeitä, ällistyttäviä asioita.

Lähden siitä, että ihminen on tarkoitettu kokemaan ja tekemään ihmeitä. Jokaisessakohtaamisessaon ihmeen mahdollisuus. Ryhmä ihmisiä pystyy tuottamaan häikäisevän paljon parempia tuloksia kuin tulee tuottaneeksi.

Tyydymme liian vähään. Käytämme vain pientä osaa henkisestä kyvykkyydestämme. Emme tarpeeksi tosissamme kysy, mitä olisi mahdollista luoda, jos ihmiset paremmin yhdistäisivät voimansa ja osaamisensa.

Yhteistyön ongelmat ovat kaikkien tiedossa, mutta ratkaisua on etsitty väärästä paikasta. Se ei löydy järjestelmistä, rakenteista, koneistoista, tekniikoista, prosesseista, säännöistä eikä julistuksista. Ne ovat tärkeitä, mutta asioiden tekeminen oikein tuottaa korkeintaan sen, mitä on tarkoitus tuottaa.

Ratkaisu ei löydy myöskään korvien välistä, aivoistamme, vaan katse on kohdistettava siihen, mitä tapahtuu ihmisten välillä. On luovuttava itsekkyyttä pönkittävistä ajatus- ja toimintamalleista ja virityttävä kehittämään yhdessä tekemisen ja toistemme arvostamisen taitoa. Pitää oppia enemmän arvostamaan sitä mitä tekee ja ihmisiä, joiden kanssa ja joille tekee. Elämän laatu riippuu lopulta siitä, millaisen arvon antaa kohtaamilleen asioille ja ihmisille.

Hohto antaa puhtia

Arvonannon pyrkimys kiteytyy kahteen minulle tärkeään sanaan: noste ja hohto. Molempia pitää olla sekä elämässä että sen työksi nimittämässämme osiossa.

Noste on voimaa, jolla ihmiset nostavat toisiaan. Mitä enemmän nostetta on, sitä enemmän ryhmä ihmisiä saa aikaan ja sitä upeammalta tekeminen tuntuu.

Hohto taas on tunnetta, että tekemisessä on mieltä. Hohtoa kokee silloin, kun saa tehdä tai nähdä sellaista, mitä aidosti arvostaa ja rakastaa. Hohto saa elämän sykkimään.

Jos nostetta ja hohtoa ei ole, elämisestä puuttuu jotakin oleellista. Tekemisestä tulee pelkkää suorittamista ja toisista ihmisistä vain välineitä itsekkäiden tarpeidemme tyydyttämiseen.

Olemme tehneet elämästä suoriutumista, jota mitataan kapeilla onnistumisen mittareilla. Menestys ja onni ovat vaarallisia tavoitteita. Ne ovat ansa, johon moni astuu ymmärtäessään väärin ja vajaasti elämän olemuksen.

Elämä ei ole suoritus vaan elämys, eivätkä toiset ihmiset elä vain meitä varten, vaan meidän kanssamme. Elämän arvoa ei saa kutistaa muutamaan mitättömään numeroon. Sen ydintä ei voi ilmaista vuosina, kiloina, sentteinä eikä seteleinä. Elämä on ihme, jota ei pidä eikä voi määritellä. Se pitää tuntea ja kohdata. Eilinen on muisto ja huominen haave, molemmat vain mielemme kuvia. Totta on kaikki se mitä maailmankaikkeudessa kaiken aikaa tapahtuu eikä sen pauhu mahdu pieneen mieleen.

Monilla on arvovamma, joka ilmenee yliarvostuksena itseä ja aliarvostuksena muita kohtaan. Elämisemme laatu riippuu siitä, miten kohtelemme toisiamme - ja itseämme, ja miten arvostavasti suhtaudumme siihen, mitä teemme. Elämä ei voi olla hyvää, jos ottaa omankädenoikeuden kohdella toisia huonosti tai ei arvosta omaa tekemistämme.

Monilla on taipumusta arvioida toisia tylyllä silmällä ja laittaa heidät lokeroihin erilaisin perustein. Arvostamme niitä, joilta saamme paljon, mutta emme niitä, joilta emme koe saavamme mitään. Tämä on typerää ja kutistaa sekä oman olemisemme että estää meitä näkemästä toisiin kätkeytynyttä kauneutta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus odottaa asiallista kohtelua, mutta ei silti kannata katkeroitua, jos ei sitä saa. Itsekeskeisyyden pitkä perinne estää meitä näkemästä, mitä teemme toisillemme.

Jokainen voi synnyttää nostetta ja kokea hohtoa omassa arjessaan luomalla suoremman ja syvemmän yhteyden toisiin ihmisiin. Siinä kiteytyy se, mitä kutsun me-mieleksi.

Suora yhteys toisiin viriää, kun ihmiset kohtaavat toisensa tuoreesti ja tasavertaisina. Kukaan ei alista, eikä yritetä vain hyötyä toisista oman etunsa takia. Yhteys tuntuu hyvältä ja herättää meidät henkiin. Se katkeaa, kun emme näe emmekä kohtaa toisiamme, vaan ainoastaan toisistamme muodostamamme mielikuvan, oman oletuksemme. Väärien oletusten vaihtaminen elvyttää yhteistyön.

Työ ja johtajuus on nähtävä toisin

Keskityn työelämään, monestakin syystä. Siinä elämän osassa aikamme ja energiamme menee ja nostetta ja hohtoa tarvitaan - ja juuri sieltä sitä näyttää uupuvan.

Pääosa siitä hyvästä, mistä saamme elämässä nauttia, on seurausta toisten tekemästä työstä. Harvoin tulee ajatelleeksi, miten monen ihmisen työtä on tarvittu jokaisen nauttimamme suupalan ja saamamme palvelun eteen.

Ikävä kyllä työtä on alettu pitää riesana, nähdä vain hikisenä pakkopaitana, keinona ansaita elanto, lyhentää lainoja tai kasvattaa ahneiden omistajien omaisuutta. Nämä käsitykset kaventavat ja kutistavat työn arvoa.

Työ tulee hahmottaa toisin. Sen voi nähdä upeana tapana tuottaa hyvää elämää toisille ja itselle. Työn tekemistä on opittava arvostamaan ja siinä on päästävä käyttämäänaivoja kokonaisvaltaisemmin kuin nyt käytetään. Työstä viedään ilo ja hohto, jos sen kutistaa pelkäksi suoritteeksi.

Myös käsityksiä johtajuudesta pitää tarkistaa. Edelleen sitä pidetään yksilön asemaan liittyvänä oikeutena komennella toisia ja alistaa alempiarvoisia. Sen voi nähdä keinona saada ihmisettuottamaanihmeitä yhdessä.

Jokainen haluaa olla mukana tekemässä ihmeitä, mutta useimpien työarki on puuduttavaa puurtamista toisten antamien aikataulujen armoilla. Voi tuntua, että siinä ei ehdi ihmeitä pohtimaan.

Ikävä kyllä, moni luopuu toivosta ja lakkaa yrittämästä. Surkuttelee onnettomia olosuhteita ja kieriskelee itsesäälissä. Vaihtoehto olisi kysyä itseltään, millaista arkea tahtoo viettää ja miten aikoo muokata mieltään ja päivittää päätään tämän toteutumiseksi.

Ajatuksilla on etumerkki. Apeat ajatukset tuottavat apeata todellisuutta ja upeista ajatuksista syntyy upeita juttuja. Yhdessä tekemisen tulokset riippuvat siitä, millaisella latauksella ihmiset toimivat yhdessä. Lataukseen vaikuttaa ihmisten sitoutuminen tekemiseen ja se puolestaan riippuu siitä, miten kiehtovana ihmiset pitävät yhteistä hanketta.

Ihmiset voi saada tekemään jotakin pakottamalla ja palkitsemalla, mutta ihmeitä ei synny ilman ihmisten sisäsyntyistä halua heittäytyä tekemiseen. Johtajan vaikea tehtävä on sytyttää toisissa tuo roihu.

Olen ollut 20 vuotta oikeassa työssä ison konsernin palveluksessa, siitä 15 pätevien asiantuntijoiden esimiehenä. Vuonna 1997 minusta tuli nostemestari ja olen työkseni yrittänyt puhumalla ja kirjoittamalla saada ihmiset tajuamaan, miten merkityksellistä heidän työnsä ja elämänsä on. Keräsin tähän kirjaan kokemuksiani, itseäni innostavia ajatuksia, tarinoita ja tutkimuksia työstä, yhdessä tekemisestä, johtamisesta, asiakkaiden palvomisesta ja hohdon kokemisesta. Rohkenen suositella rauhallista paneutumista teemoihin, hiljentymistä oman mielen kuiskausten kuuntelemiseen.

Etsimme tässä kirjassa keinoja ihmeitä synnyttävän arvolatauksen luomiseen. Oppainamme on iso joukko näkijöitä ja tekijöitä, jotka ovat sanoin ja teoin todistaneet, että monien mahdottomana pitämä on mahdollista.

Kaiken sanomisen arvoisen olen oppinut toisilta. Esa Saarinen, Peter Senge, Tom Peters, David Bohm, Danah Zohar, Mihaly Csikszentmihalyi, Barbara Fredrickson, Ken Robinson, Peter Block ja kaikki kirjan lopussa mainitut mestarit ovat selvästi osoittaneet, että elämässä on huikeasti hohtoa ja että sitä voi ja pitää olla myös siinä, mitä kutsumme työksi.

Mieli antaa arvon

Kirjan keskeinen viesti kiteytyy sanaan me-mieli viitaten haluun toimia yhdessä niin, että syntyy upeaa arkea tuottava lataus. Se edellyttää sekä tahtoa sisäistää yhteinen tehtävä että kykyä säätää egot oikealle tasolle. Kun tämä halu ja taito on, ihmiset eivät toimi vain yhdessä vaan yhtenä.

Minä-mieli on itsekeskeisen ajattelun tulosta. Se katselee maailmaa kapeasti, eristää ihmiset toisistaan ja muuttaa kaiken kokemansa omaksi kuvakseen. Se on riesa ja rasite, henkisen kuorman ja kuonan kerääjä.

Me-mieli syntyy kytkeytymisestä kaikkeen mikä itseä ympäröi. Se ei synny järkeilyn tuloksena, vaan on kokonaisvaltainen ja tunnevoimainen elämys, joka yhdistää ihmiset toteuttamaan yhteistä tehtävää.

Kun tekemisen lähtökohtana on minä, yhteistyö perustuu oman edun tavoitteluun ja syntyy sovittamattomia eturistiriitoja. Tällaisenkin ajattelun tulosta yhteiskunta on, mutta pääosin hyvinvointimme ja vaurautemme on seurausta ihmisten kyvystä yhteistyöhön, halusta olla hyvä toisille ja toisista välittämisestä.

Tämä kirja on ylistystä ihmisten välisen yhteistyölle. Vakaa tarkoitus on muuttaa yhdessä tekeminen yhtenä tekemiseksi. Lähtökohtamme ovat:

1. Ihmiset on tarkoitettu toimimaan yhdessä ja tuottamaan ihmeitä. Osaamme toimia toisten kanssa, se on meille luontaista. Teemme alkeellisen virheen eristäessämme itsemme muista ja maailmasta. Itsensä näkeminen erillisenä on kuvitelma, ei totta. Tästä harhasta vapautuminen johtaa hyvään yhteistyöhön.

2. Oletukset työstä ja johtajuudesta pitää pikaisesti ja perusteellisesti päivittää. Yksilökeskeinen työ- ja elämäsuhde nakertaa ja tuhoaa ihmissuhteita. Samoin johtajuudesta omaksuttu maskuliininen valtakäsitys on aikansa elänyt ja joutaa vaihtoon.

3. Jokainen ihminen on vastuussa tekemisistään ja päänsä päivittämisestä. Vastuun siirtäminen toisille on edesvastuutonta ja synnyttää valtatyhjiön, jossa kukaan ei voi hyvin. Jos ei viihdy työssään, syytä kannattaa etsiä ensin itsestään. Valtaa saa vain kantamalla vastuun.

4. Elämänsä kulkua voi muuttaa, jos tajuaa nykyisten elämänvalintojen vievän väärään suuntaan ja tuottavan sellaista mitä ei halua. Meidän ei tarvitse elää oikkujemme orjana. Fiksut pystyvät muuttamaan suuntaa ennen kuin on pakko tai myöhäistä.

5. Kukaan ei käytä kaikkia kykyjään. Jokaisella on vajaakäytössä taitoja ja taipumuksia, jotka heräävät otollisissa olosuhteissa eloon. Usein ne ovat niin syvällä ja monen mutkan takana, että pitkäkään kaivaminen ei tunnu tuottavan tulosta.

6. Ryhmä muovaa meitä enemmän kuin ymmärrämme. Toimiessamme ryhmässä omaksumme toisten tavan olla. Me joko rohkaisemme tai lannistamme toisia kykyjen käytössä. Ryhmän elinvoiman ehto on, että kaikki päät saadaan käyttöön! Suurin ongelma eivät ole ne, jotka käyttävät valtaa ryhmässä vaan ne, jotka eivät pidä puoliaan.

7. Hyvää on enemmän kuin havaitsemme. On enemmän syitä olla kiitollinen siitä, mitä maailmassa on hyvin kuin syitä olla katkera siitä, mitä siitä puuttuu. Ei kannata uskotella itselleen, että onni on jossain muualla tai vain yhden ostoksen, onnistumisen tai oivalluksen päässä. Elämä on suoraa lähetystä, tosi-tv:tä, josta ihan itse rakennamme draamaa, tragediaa, viihdettä tai saippuasarjaa.

Edessä hyvä elämä

Kohtalomme on elää sellaisessa maailmassa, millaiseksi sitä yhdessä muovaamme: mitä pidämme arvossa, mitä tavoittelemme, mihin käytämme aikamme, mistä olemme valmiita luopumaan, miten kohtelemme toisia ja miten näemme itsemme? Ihminen levittää sitä mitä hän sisäisesti on.

Sitä, mikä on elämässä arvokasta, ei tarvitse tavoitella. Kaikki hyvän elämän ainekset ovat mielen ulottuvilla. Kun arvostaa sitä, mitä kulloinkin saa tehdä, ei tarvitse haikailla eikä hötkyillä paremman perään. Näkeminen on toimimista: niin ihminen tekee kuin olemisensa kokee.

Unelmia saa olla, mutta elämä kannattaa ankkuroida siihen, mikä on totta ja todellista tässä ja tällä hetkellä. Se on aidosti arvokasta!

Huomion kohdistaminen ihmisten välisiin suhteisiin ei ole pelkkää pehmopullaa, vaan kova keino saada aikaan huikeita tuloksia. Peleissä ja taistelussa voi voittaa olemalla ovela, härski tai röyhkeä, mutta elämässä ja ihmisten kanssa toimiessa voittavat ne, jotka asettuvat samaan rintamaan ja yhteiselle asialle toisten kanssa.

Ihmisen suuruutta ei lopulta mittaa se, kuinka paljon hän ehtii elämänsä aikana itselleen kahmia, vaan se, kuinka paljon hän toisille antaa. Kaikki hyvä tehdään lopulta yhdessä - ja toisille. Hyvän tekemisen hedelmistä me kaikki saamme nauttia.

Jokaisella on tuhat syytä olla kiitollinen siitä, mitä toiset meille tekevät. Hyvä elämä on aina yhdistelmä saamista ja antamista. Mitä enemmän toisille antaa, sitä enemmän itse saa. Vain muuttamalla oletuksiaan, päivittämällä uskomuksensa ja luopumalla yksiulotteisesta ajattelusta organisaatiot pystyvät toteuttamaan todellista tarkoitustaan.

Kaikki hyvä syntyy liittoutumalla toisten kanssa toteuttamaan sitä, mitä pitää arvokkaana. Elämä on isosti läsnä aina, kun mitä tahansa tehdään latautuneesti yhdessä.

Minän tila on ahdas ja ahdistava. Tila suurenee, kun minästä kasvaa me. Sanasta "me" huokuu voimaa, joka on erilaista kuin minän energia. Kun egonsa säätää oikealle tasolle, tekemistä ei ohjaa oma etu, vaan yhteinen hyvä.

Kun minästä kasvaa me, ihmiset alkavat toimia yhtenä. Kukaan ei luovu omista tavoitteistaan, vaan kaikki saavat toisilta tukea oman tahtonsa toteuttamiseksi. Yhtenä toimiminen on ehjänä toimimista, koska se perustuu tahtoon kuunnella toisia ja etsiä sitä, mikä on yhteistä.

Espanjalaisessa tv-sarjassa Serranon perhe on kohtaus, jossa aviopari Diego ja Lucia riidan jälkeen toteavat olevansa täysin erilaisia ihmisiä, eikä heillä ole yhtään yhteistä kiinnostuksen kohdetta. Diego huokaisee, että on kai vain hyväksyttävä tosiasia ja tehtävä raskas johtopäätös. Tähän Lucia vastaa viisaasti: "Keskitytään siihen vähään, mikä on meille yhteistä."

Jos korostaa eroja, päätyy eroon. Kun huomionsa kohdistaa yhdistäviin tekijöihin, syntyy yhteys ja tehdään ihmeitä.irjoita tekstisi tähän...