fi

9. Paratiisi sydämessä

9. Paratiisi sydämessä

Sähäkkä oli alkumme. Ensimmäinen Nostetuotannon tilaisuus oli Interin sarjan aloitus jo maanantaina 12.1.1998. Keksimme laittaa Esan seisomaan salin keskelle, ja tuolit pyysimme asettelemaan niin, että ihmisillä on katsekontakti toisiinsa. Tämä oli tunnelman syntymisen kannalta oleellinen oivallus. Näin kukaan ei ollut kymmentä riviä kauempana puhujasta, vaikka salissa oli parhaimmillaan - tai pahimmillaan - melkein 500 henkeä.

Pikaisesti teimme päätöksen uudesta sarjasta, ja maaliskuussakin käynnistynyt sarja myytiin hetkessä loppuun. Syksyllä pidettiin kolmas, ja menestys jatkui. Viiteen iltaan saatiin mahtumaan samat teemat kuin Pafoksella, mutta rakenne piti tehdä sellaiseksi, että jokainen ilta oli oma kokonaisuutensa. Suunnittelimme sarjan alle tunnissa eikä rakennetta tarvinnut siitä veivata, vaikka sarja toteutettiin kuusi kertaa seuraavan kolmen vuoden aikana.

Ensimmäisen illan teema oli "Upean elämän kulmakivet", ja siinä Esa käsitteli mm. sisäisen hehkun ja henkilökohtaisen karisman edellytyksiä ja esitteli onnellisuuden filosofiaa ja onnistumisen peruslauseet.

Toisen illan otsikko oli "Oman elämän ohjaimissa", ja sen aiheina olivat itsensä ymmärtäminen ja elämän perimmäinen mysteeri. Kysyttiin, onko muutos mahdollinen jokaiselle ja asennevoimaa tarjoiltiin avaimeksi elämänhallintaan.

Kolmannen ja erityisen suositun illan teemana oli "Rakkauden magiikka": voivatko nainen ja mies ymmärtää toisiaan, miksi parisuhteet valtaosin epäonnistuvat ja onko kestävä rakkaus mahdollinen? En tiedä ketään, joka yhtä sujuvasti kuin Esa yhdistää luennoissaan rakkauden ja johtamisen teemat.

Neljäs ja sarjan suosituin osa käsitteli "Onnistumista työelämässä". Teemoina oli mm. nöyryytyksestä kukoistukseen, yhteisönoste ja anteliaisuuden filosofia, uuden ajan esimiestyön avaimet ja arkiluovuus ja pehmeä osaaminen.

Esan luennot nauhoitettiin aina, ja tämän illan luentoa julkaistiin tallenteenakin: c-kasetilla Työssä onnistuminen ja cd:llä Tasapaino ja innostus työssä. Molemmat ovat edelleen ajassa kiinni asiansa puolesta ja antavat hyvän käsityksen Esan omaperäisestä luennointitavasta ja sisältöjen syvyydestä. Juttuja kuunnellessa on melkein pakko "osallistua ajatteluun", jota Esa suorittaa kuulijan puolesta.

Sarjan päätösluento "Elämän arvot ja tarkoitus" etsi kukoistusta arkipäivässä ja kestävää onnea, "paratiisia sydämestä", ja esitteli mahdollisuutta nähdä oma elämä taideteoksena.

Interin illoissa kävi yli 10 000 ihmistä. Syksyllä tihensimme aikataulua niin, että maanantai-iltojen lisäksi otimme käyttöön torstait, mutta se ei ollut viisas päätös meidän eikä kuulijoiden kannalta. Kerran viikossa oli hyvä rytmi.

Kokeilimme myös kolmetuntisen sunnuntaiseminaarin järjestämistä Turussa ja Tampereella, mutta yksi kerta tätä lajia riitti. Väkeä tuli kyllä paikalle, mutta koimme tilaisuuksien vaatimat käytännön järjestelyt liian hankaliksi Helsingistä hoidettavaksi, ja töitä oli muutenkin törkeän paljon.

En tiedä ketään, joka ennen meitä olisi vastaavaa järjestänyt. Jälkeemme pari yritystä näin, mutta ne eivät ymmärtääkseni olleet niin onnistuneita kuin Interin illat.

Oleellista oli, että teemat eivät olleet vain tietylle kohderyhmälle tarkoitettuja ja että paikalla oli samoin kuin Pafoksella laaja kirjo erilaisia ihmisiä. Tunnelma oli hyväntahtoinen, ja osatekijä siihen oli Megaleidit, Pirkan Pafos-seminaarissa tutustuneiden naisten iskuryhmä, joka auttoi meitä käytännön järjestelyissä. Ilman Helinää, Annelia, Annaa ja Eijaa emme olisi kyllä mitenkään selvinneet. Illan päätteeksi kokoonnuimme syömään, ja usein seuraamme liittyi kutsuvieraita. Niissä keskusteluissa oli huikea lataus. Ilo ei tullut alkoholista, vaan jostakin syvemmästä.

Yksi hämmentävä erikoisuus oli tilata jälkiruuaksi iso jäätelöannos niin, että söimme samalta isolta lautaselta, kukin omalla lusikallamme. Hienossa ravintolassa se oli aikamoinen juttu ja jäi kaikkien sen kokeneiden mieleen. Konkreettista yhdessä tekemistä!

Johtajuus on ihmeiden luomista

Aloimme suunnitella myös koulutuspäivää esimiehille, ja se sai nimekseen Henkisen johtajuuden päivä. Päivää markkinoitiin kirjeellä ja ilmoituksella Talouselämä-lehdessä.

Ilmoituksen mukaan "johtajuus ei ole asema, se on asenne. Henkinen johtajuus syntyy halusta synnyttää ihmeitä, pieniä ja suuria asioita, joita moni pitää mahdottomana kunnes joku tekee ne. Henkinen johtajuus on sitä, että ihminen uskaltaa tavoitella enemmän kuin on tavallista. Kukaan ei voi yksin tehdä ihmeitä, mutta esimies voi yksin estää ihmeen syntymisen."

Ilmoituksessa suositellaan, että "seminaariin osallistuisi muutamia henkilöitä organisaation eri puolilta, ei vain johto. Oleellista ei ole asema, vaan halukkuus omaksua henkisen johtajuuden asenne omassa työssä."

Ensimmäiseen tilaisuuteen Kalastajatorpalle tuli 200 henkeä. Paikalla oli ryhmiä mm. Marimekosta, Nokian renkaista, Vaisalasta, Sammosta, Orionista, MTV:stä ja Okopankista. Kaikkiaan henkisen johtajuuden saloihin on johdollamme perehtynyt lähes tuhat ihmistä.

Saimme lentävän lähdön, sillä ensimmäisen toimintavuoden aikana Nostetuotannon järjestämiin 32 tilaisuuteen osallistui yli 8000 henkilöä, ja näiden ohessa Esa piti lähes sata luentoa. Kolmen Interin iltasarjan, neljän Pafos-viikon ja viiden Henkisen johtajuuden päivän lisäksi aloimme marraskuussa 1998 toteuttaa päivän mittaista Työn uusi anatomia -valmennusta.

Sen lisäksi toteutimme yleisön pyynnöstä muutaman kerran avoimen yksittäisluennon otsikolla "Työssä jaksaminen". Tästä teemasta Esaa haluttiin firmojen tilaisuuksiin puhumaan, vaikka jaksaminen ei ole sana, jota Esa haluaa omaan työhönsä liittää. Rima pitää nostaa reilusti korkeammalle.

Interin illat lopetettiin helmikuussa 2000 kuuden sarjan jälkeen. Syksyllä 2000 toteutimme vielä kolmen illan sarjan Marina Congress Centerissä otsikolla "Innostus työssä", mutta emme saaneet niihin samaa taikaa kuin Interin illoissa. En osaa sanoa, miksi toinen toimi ja toinen ei. Osasyynä saattoi olla se, että keväällä 2000 ilmestynyt kirjani houkutteli ja pakottikin käyttämään enemmän aikaani omiin juttuihini.

Siitä kaikki lähtee

Yksittäistapaukseksi jäi kesäkuussa 1999 Strandissa toteutettu Johtajuusfoorumi, jossa Esan johdolla ajatuksiaan johtamisesta esittivät Matti Alahuhta, Kirsti Paakkanen, Moilasen leipomon Juha Moilanen, korttiguru Matti Willamo, psykologi Titi Heikkilä, stressitohtori Heimo Langinvainio ja rallimestari Ari Vatanen.

Matti Alahuhta ei vielä tuolloin ollut johtamisen supertähti. Hän kertoi korostavansa omassa johtamisessaan selkeyttä ja integriteettiä. Johtajan pitää toimia esimerkkinä, ja kaiken pitää perustua vakaaseen arvopohjaan. Kun Matti kertoi Nokian neljä arvoa, joku yleisöstä kysyi, mikä niistä on tärkein.

"Kyllä minun silmissäni yksilön kunnioitus on noussut ehdottomasti tärkeimmäksi arvoksi. Siitä kaikki lähtee."

Jatkokysymykseen, miten tätä arvoa toteutetaan arjessa, Matti vastasi lauseella, jota en ole yhdenkään johtajan kuullut yhtä vakuuttavasti ilmaisevan:

"On tärkeätä, että jokainen tuntee saavansa olla työssään oma itsensä. Minusta olisi todella surullista, jos Nokia Mobile Phonesissa olisi yksikin ihminen, joka kokee, että hän ei saa työssään olla oma itsensä."

Joutuessaan vetämään roolia ihminen käyttää vain osaa kyvyistään. Tällöin työnantaja saa vain osan ihmisen luovuudesta, mutta ihminen menettää osan ihmisyydestään.

Illan viimeinen esiintyjä oli Ari Vatanen, joka kertoi omin sanoin koskettavan tarinan Kimmosta ja Pasista, joka on tullut tuhansille tutuksi Esan luennoilta. Olen kuullut sen yli sata kertaa, ja edelleen liikutun kaksospoikien kohtaloa ajatellessani. Vaikka en sitä moneen vuoteen tajunnut, tarina muistuttaa minua 2-vuotiaana kuolleesta Aulis-veljestäni.

Johtajuusfoorumi oli monella tavalla onnistunut. Sali oli aivan täysi, esitykset erinomaisia ja ihmiset tyytyväisiä, mutta yksi mutta oli. Juontajana toiminut Esa ilmoitti heti tilaisuuden loputtua, että hän on jatkossa vain puhuja, ei juontaja. Toista kertaa ei tätä lajia tullut, vaikka sitä meiltä pyydettiin. Syytä emme ole oikein edes pohtineet. Emme halunneet tehdä mitään, mitä emme palavasti halunneet tehdä. Toki jatkoimme puhumista johtamisesta, mutta järjestäjän roolista pikkuhiljaa luovuimme ja siirryimme sisältöjen kehittämisen suuntaan.

Pafos oli luonteva linkki kahdella tavalla. Siellä syntyi asiakassuhteita ja sinne moni luennolla innostunut suuntasi halutessaan lisää. Jo jotain kertoo sekin, että monet ovat olleet tällä samalla asialla kanssamme kohta 20 vuotta!

Mielen muurit murtuvat

Päätimme järjestää vuonna 1998 kahden perinteisen heinäkuisen seminaariviikon lisäksi yhden seminaarin juhannuksen jälkeen ja toisen lokakuussa.

Seminaari toteutettiin rakenteellisesti ja sisällöllisesti samanlaisena kuin edellisinä vuosina, mutta pieniä muutoksia teimme jokaiseen seminaariin. Jokainen viikko oli erilainen, ja sovitimme sisältöjä kuulijakunnan mukaan. Teimme viikon alussa kyselyn, jossa tunnustelimme kuulijoiden odotuksia ja valmiuksia.

Minä luin kaikki viestit ja juttelin osallistujien kanssa kaiken aikaa. Kerroin Esalle hotellin uima-altaalla ja aamiaisella, mitä olin kuullut, ja pohdimme tunti tunnilta, miten etenemme. Koskaan ei aamulla tiennyt, mihin päivän aikana kuljemme. Se teki seminaarista tuoreen ja rapean.

Viikon päätteeksi pyysimme myös palautetta, vaikka Esa ei ole koskaan ollut innostunut niitä lukemaan. Varsinkin lyhyiden luentojen jälkeen saadut ilkeämieliset sivallukset satuttavat, vaikka ne kertovatkin paljon myös vastaajan kyvystä ottaa viestiä vastaan.

Palaute Pafos-viikosta oli ylistävää, suorastaan mykistävää. Muuan sanoi Pafos-seminaarin olleen "inspiroivampi ja antoisampi kuin kaikki aikaisemmin kokemani tilaisuudet yhteensä".

Yleisradion toimittaja halusi tulla heinäkuun toiseen seminaariin. Suostuimme, koska eihän meillä ollut mitään salattavaa. Kielsimme häntä kuitenkin ihmisten yksityisyyteen vedoten kuvaamasta salissa, mutta muuten annoimme vapaat kädet.

Yle näytti talvella raportin, ja kuva seminaarista oli järkyttävän vääristelevä. Toimittaja ei pannut itseään likoon teemojen käsittelyssä, vaan seurasi muiden työskentelyä ulkopuolisena ja ilmeisen epäluuloisena. Lopputulos antoi epäilyttävän ja tympeän kuvan koko tapahtumasta. Ohjelma oli meille isku palleaan. Ei paljon lohduttanut, että seminaarin käyneet olivat kauhuissaan vääristelystä. Edes kuvauskieltoamme toimittaja ei noudattanut.

Julkiseen mollaukseen olimme toki jo ehtineet tottua, mutta tällä kerralla se sai meidät hetken ajattelemaan omaa suhtautumistamme mediaan. Päätimme, että olemme edelleen avoimia ja kerromme kaiken. Yksi kärpänen ei meidän kesäämme pysty pilaamaan!

Väärä versio vaihtoon

Lokakuussa pidetyssä seminaarissa painottui hiukan enemmän johtajuus. Yli puolet osallistujista oli mukana työnantajansa maksamana. Vuodesta 2004 lähtien kesäseminaarin on toteuttanut Intotalo, ja sen painopiste on ollut erityisesti nuorissa.

Pafos on maaginen, vaikeasti selitettävä ja syvästi vaikuttava juttu. Olen ylpeä, että sain olla mukana tekemässä sitä. Monia upeita keskusteluja olen siellä saanut käydä, monen idun saanut lähteä upeasti itämään. On valtavaa nähdä ihmisten muutos viikon aikana. Esa käyttää tästä muutoksesta mainiota ilmaisua: solutasolla. Todellakin, ihmiset muuttuvat jopa erinäköisiksi.

Esa on toki keskeinen elementti, mutta tarvitaan paljon muutakin, yhdellä sanalla: systeemi. Etelän lämmössä ihmiset pääsevä irti arjestaan ja kuoriutuvat arkiajatustensa lisäksi myös talvivaatteistaan.

Luentojen jutut eivät ole vaikeita, mutta ne ovat todella monisyisiä ja hyviin tarinoihin ei oikeastaan koskaan kyllästy, koska ne kuulee joka kerta vähän eri tavalla. Osaan useimmat Esan jutut ulkoa, mutta en kuuntele niitä kertauksena vaan aina uusin korvin.

Pari vuotta sitten Esa pyysi minua kuvaamaan Pafos-seminaarin ydintä. Näin silloin pohdiskelin:

Olen ollut mukana 15 kertaa, mutta silti en oikein osaa vastata, miksi se on niin tyrmäävän tehokas. Jotenkin Pafos onnistuu kuorimaan ihmisiltä väärän oletuksen, että me olemme valmiita paketteja. Emme ole, en minä eikä tuo toinen.

Meissä on voimaa ja syvyyttä, joka pulppuaa ylös, kun astumme pois omasta arjesta, tutustumme uusiin ihmisiin, kuuntelemme itseämme niin kuin emme ole koskaan kuunnelleet. Kyproksen lämmössä muovautuu uusi uteliaampi minä, joka kysyy, mutta ei kiusaannu, vaikka ei löydäkään heti vastausta.

Ihminen tarvitsee toisia nähdäkseen itsensä. Ympärillämme on liikaa sellaisia, jotka yrittävät muovata meitä omiin muotteihinsa. Liian vähän on niitä, joiden kanssa voi jakaa ilon sukeltaa ihmisen ihmeeseen. Pafos on matka minuuteen yhdessä kulkien. Perillä odottaa yllätys. Kerta toisensa jälkeen saa jättää hyvästit omille uskomuksilleen. Sitä on Pafos-seminaari.

Seminaarin rakenne on vuodesta toiseen pysynyt samana: Esa puhuu viisi tuntia viitenä päivänä, ihmiset keskustelevat vapaasti muodostuvissa ryhmissä tunnin välein, lounastauon jälkeen kokoonnutaan hotelleissa syventämään päivän antia ja illalla syödään.

Puolikurssijuhla on risteily puisella paatilla Välimeren aalloilla, ja se murtaa loputkin muurit ihmisten väliltä. Viikko huipentuu kunniakujaan, jonka päässä jokainen saa kukoistusdiplomin.

Oleellista on, että väkeä on runsaasti, yli sata. Silläkin on merkitystä, että ihmiset istuvat niin, että näkevät toisensa. Ja istumapaikkoja vaihdetaan, koska se on yksinkertainen keino tuottaa toinen näkökulma.

Esan osuus näyttää luennon pitämiseltä, mutta kyse on enemmän ajattelun avaamisesta. Sen tekee ihminen itse, ei Esa. Jokainen itse asiassa kuuntelee omaa versiotaan Esan tarinoista ja nappaa itselleen sopivat ainekset.

Tarinoita tulee valtavasti ja ne ovat niin moniulotteisia, että kestävät monta kuuntelukertaa. Yleensä ihmiset tekevät muistiinpanoja ja palaavat niihin viikon aikana ja monta kertaa myöhemminkin.

On todistettu jo 46 kertaa ja 5000 ihmisen voimin, että Pafoksen koneessa istuu paluumatkalla eri tavalla elämänsä kokeva henkilö kuin se, joka seitsemän päivää aiemmin mukaan lähti.

Ilman tätä kokemusta en uskoisi ihmisen mahdollisuuksiin kuin nyt uskon. Meillä on sisäisiä voimia, jotka voi saada liikkeelle oikeassa ympäristössä ja hyvässä ohjauksessa. En ole kuullut kenenkään pliisusti toteavan, että Pafos on "ihan jees" tai että se oli "seminaari" tai "koulutusta". Kukaan ei myöskään ole pystynyt tyhjentävästi selittämään, miksi se toimii niin kuin näyttää toimivan.

Tavallaan luulisi riittävän, että se toimii.

Pafos on merkittävä pedagoginen innovaatio. Yhtenä osoituksena siitä voisi pitää sitä, että professorit Howard Gardner ja Martin Seligmankin pitävät sitä sellaisena.