fi

8. Ei näe mihin ei katso

Työn perustarkoitus on saada aikaan, synnyttää jotain sellaista, mitä joku tarvitsee.

Usein ajatellaan työn olevan jonkin konkreettisen synnyttämistä, mutta vain harvat todella sanan perinteisessä merkityksessä enää tuottavat palkkatyössään mitään käsin kosketeltavaa. Tuotamme palveluksia, elämyksiä, tunteita ja tunnelmia, tietoa, ajatuksia, sellaista mikä ei näy.

Toisessakin mielessä työ on muuttunut abstraktimmaksi. Yhä vähemmän olemme silmästä silmään tekemisissä niiden kanssa, joille työmme teemme ja jotka palkkamme maksavat.

Nämä tekijät yhdessä johtavat helposti siihen, että koska emme silmillämme näe työmme tuloksia, meidän on vaikea huomata työmme tuloksia ja arvoa muuten kuin numeroina tuloslaskelmissa ja taseissa.

Oletan, että ainakin osa siitä, että valitamme arvostuksen puutetta johtuu tästä. Teemme töitä niin sanotusti niska limassa, mutta valmista ei tunnu tulevan. Jos homma sujuu, kukaan ei sano mitään, vain virheistä nousee mellakka.

Koemme tämän epäoikeudenmukaisena, mutta lähempänä totuutta on arvio, että odotuksemme arvostuksen saamisesta ovat epärealistisia ja itsekkäitä. Nopea ja tehokas tapa kohentaa työvirettään on lopettaa arvostuksen odottaminen ja alkaa jakaa sitä auliisti kaikille niille, joita arvostaa.

Katse katveisiin

Jokin aika sitten kuulin amerikkalaisen professorin Ralph Keeneyn luennon päätöksenteosta. Keeney piirsi suurlehtiötaululle tien, joka haarautui. Hän sanoi meidän yleensä ajattelevan, että päätöksiä tehdään vain tilanteissa, joissa pitää tehdä päätös; esimerkiksi valita kumpaa tietä lähtee kulkemaan.

Tällaisia päätöksiä jokainen meistä tekee satoja joka päivä. Tiedämme, että jokainen näistä valinnasta ohjaa elämäämme, mutta emme voi jäädä jokaista siirtoamme pähkäilemään ja päivittelemään.

On tärkeätä valita oikein, mutta, jatkoi Keeney, todellista viisautta on tehdä päätös silloin kun ei ole mitään painetta tai pakkoa tehdä päätöstä; kun kävelet suoraa tietä eikä risteystä ole mailla halmeilla...

Miten voi tehdä päätöksen silloin kun ei ole mitään päätettävää? Vastaus: etsimällä katveet, kaivamalla tietoisesti esiin asioita, joita ei näe, kysymällä itseltään, mitä jää huomaamatta.

Miten voi nähdä sellaista mitä ei näe? Aloittamalla siitä mitä näet.

Esimerkiksi näin: kirjoita kiteytyskortille kysymys ja kiteytä oma vastauksesi.

Pyydä tämän jälkeen työystäviäsi vastaamaan samaan kysymykseen ja kertomaan oman vastauksensa. Vertaa vastauksia. Huomaat, että he ovat joiltakin osin nähneet eri asian ja vastanneet jopa fiksummin kuin sinä.

Jos opit jotain, olet paikallistanut oman ajattelusi katveen.

Me olemme ongelma

David Bohm esittää kirjassaan "Thought as a system" huikean näkemyksen ajattelun luonteesta ja toimintatavasta. Hänen mukaansa suuri osa ihmisten ongelmista johtuu siitä vakavasta väärinymmärryksestä, joka koskee omaa osuuttamme ongelmien syntymisessä ja ratkaisemisessa.

Kohtaamme ja kohtelemme ongelmia niin kuin ne olisivat meistä erillisiä ja eristettävissä, mutta tämä ei Bohmin näkemyksen mukaan pidä yhtä todellisuuden kanssa. Sanomme, että meillä on ongelma, vaikka olisi oikeammin sanoa, että me olemme tuo ongelma.

Luomme käyttäytymisellämme ongelman ja sanoudumme siitä saman tien irti, vaikka olemme osa luomaamme ongelmaa kahdella tavalla: olemme synnyttäneet pulman ja pidämme sitä yllä ajattelullamme.

Tämä ilmenee mm. niin, että työpaikalla on mahdoton löytää niitä, jotka ovat omasta mielestään syyllisiä huonoon henkeen. Eikä mikään maa koskaan aloita sotaa, vaikka kaikki maat koko ajan siihen valmistautuvat. Puolueet eivät juonittele toisiaan vastaan, ne vain pitävät puoliaan toisten juonitellessa.

Bohmin mukaan harha syntyy, kun alamme pitää ajatteluamme tarkkana kuvana todellisuudesta emmekä oletuksena ja uskomuksena maailmasta ja sen menosta. Objektiivista todellisuutta ei ole oikeasti olemassa, on vain käsityksiä, jotka ovat muotoutuneet siitä, millaisessa kulttuurissa olemme syntyneet ja kasvaneet ja mitä olemme oppineet ja kokeneet.

Toisten ihmisten uskomukset on helppo ymmärtää harhaopeiksi, mutta omiin uskomuksiimme samaistumme niin, että emme näe niiden todellista luonnetta. Omaa valhettaan on vaikea nähdä valheeksi.

Se mitä ajattelemme, määrittää todellisuutemme. Bohm sisällyttää ajatteluun myös tunteet ja tuntemukset, koska niitä on mahdoton täysin erottaa tiedosta, joihin ne liitämme.

Nykyisin puhutaan paljon aivopuoliskojen erilaisuudesta, työnjaosta, jossa vasen edustaa järkeä ja oikea tunnetta. Mutta molemmat toimivat koko ajan. Tajunta on yhtä, mutta me pirstomme sen palasiksi ja alamme uskoa itse tekemiemme rajojen olevan oikeasti olemassa. Tästä alkaa irtaantuminen todellisuudesta ja siirtyminen mielikuvien maailmaan.

Lapselle joka uskoo joulupukkiin, joulupukki on ihan oikeasti olemassa, sanovatpa aikuiset mitä sanovat. Jos kiteytyksesi mukaan työpaikan ydinongelmat ovat tolkuton työmäärä, paskamainen pomo ja tyhmät työkaverit, ne ovat todellisia, eikä teko-ongelmia - Sinulle.

Kaikilla on omat ongelmansa ja jokaiselle ne ovat yhtä totta. Me elämme niin kuin eläisimme samassa todellisuudessa, mutta näin ei itse asiassa ole. Jokainen meistä elää omissa mielikuvissaan, uskomuksissaan ja oletuksissaan.

Lainalaatikko

Tajunnan hahmottama todellisuus on pirstoutunut. Siinä minä olen minä ja muut on muita. Jos ihminen ajattelee olevansa erillinen, hän alkaa käyttäytyä kuin olisi erillinen olento ja eristää itsensä.

Älyllisesti on aika helppo ymmärtää, että maailmankaikkeus on kokonaisuus, mutta kasvatuksemme korostaa yksilöllistä erillisyyttä niin tehokkaasti, että tämä on ihmisen ydinoletus olemisestaan.

Vaikka uusi fysiikka on jo melkein sata vuotta sitten osoittanut, että maailmankaikkeus ei ole miltä näyttää, uskomme enemmän aisteihimme kuin tiedemiesten todisteluihin.

Bohm katsookin, että käsitys yksilöllisestä ajattelusta on vakava virhe ja väärinkäsitys. Pidämme ajatuksiamme omina, mutta kaikki mielessämme liikkuva on enemmän tai vähemmän toisilta lainattua tavaraa.

Perinteisen (ja edelleen vallitsevan käsityksemme) mukaan ihmiset ovat yksilöitä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat toisiinsa. Bohm puolestaan esittää, että ihmisen tajunta on yhteinen ja ilmenee yksilöissä.

Tässä ei ole kyse vain mitättömästä ja muodollisesta seikasta tai sanoilla kikkailusta, vaan Kysymysten Kysymyksestä, johon vastaaminen haastaa ja muuttaa maailmankuvamme, tapaamme katsoa todellisuutta ja toimia eri tilanteissa.

Jos lähdemme siitä, että me kaikki olemme erillisiä yksilöitä, jotka taistelemme omasta onnestamme ja joiden ylin päämäärä on toteuttaa itseämme, me korostamme yksilöllisiä eroja ja näemme pirstaleista koostuvan maailman.

Jos taas lähdemme siitä, että kaikilla ihmisillä on sama henkinen syvärakenne ja eromme ovat vain pinnan kuorrutusta, tunnemme olevamme samaa perhettä ja syvästi sidoksissa kaikkeen.

Totta kaikki mitä tapahtuu

On kaksi tapaa hahmottaa todellisuus, mieltää maailma. Voimme ajatella, että totta ja todellista on vain se mitä me pidämme totena ja tiedämme todeksi. Toinen tapa on pitää totena kaikkea sitä mitä tapahtuu ja olettaa, että havaitsemme ja ymmärrämme siitä vain pienen osan.

Lienee selvää, että ensin mainitussa ihmisen maailma on pieni ja ahdas, jämähtänyt, paikoilleen juuttunut, koska siihen ei mahdu kuin omat, eri tavoilla omaksumamme ajatukset.

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa hyväksymme katveiden mahdollisuuden: lähdemme siitä, että on asioita, joita emme näe, että maailma kätkee meiltä jotain. Tästä seuraa väistämättömästi, että ihmisestä tulee nöyrä ja utelias elämän edessä. Hän ei määrittele itseään pienemmäksi kuin on, mutta ei myöskään yritä olla enemmän kuin on. Hän haluaa oppia ymmärtämään mitä tapahtuu ja miksi, mutta hänellä ei ole mitään tarvetta selittää maailmaa itselleen mieluisaksi.

Katve voi olla asia, jota emme ymmärrä. Harva 4-vuotias sähköistyy nähdessään kompassin niin kuin Albert Einstein miettimään, miksi neula näyttää pohjoiseen.

Katve voi myös paljastua tarpeesta; kun tarvitsemme jotain mitä meillä ei ole.

Katveen jäljille voi päästä oikealla, kiusallisella kysymyksellä. Mahtavimpia ovat mahdottomat kysymykset, sellaiset, johon ei ole yksiselitteistä vastausta.

Katveeseen katsominen herättää hämmennyksen, epävarmuuden, epätietoisuuden, mutta se myös kiehtoo ja käynnistää luovuuden ja kasvun, sytyttää sisäisen liekin.

Hetken huuma ei ravitse

Yksilöllisyyden korostaminen on johtanut itsekkyyden kulttuurin kukoistamiseen. Jokaisen on ollut opittava pitämään puoliaan selvitäkseen yhteiskunnassa, jossa kaikkea hyvää on niukasti ja ahneimmat ovat koko ajan käsi ojossa ottamassa osaansa.

Toisista välittäminen on ollut hyvä aihe sunnuntaisaarnoissa, mutta arjen askareet ovat olleet täynnä oman edun tavoittelua ja kilpakaverin kampittamista. Joskus on tuntunut, että monille tuottaa aidointa työniloa tuottaa nähdä työkaverin töpeksivän ja munaavan mahdollisuutensa uralla etenemiseen...

Työyhteisöissä itsekkyyttä ei ole pelkästään hyväksytty, sitä on suorastaan pönkitetty monin tavoin. Yhteistyöstä kyllä puhutaan lämpimästi ja sitä edellytetään tehtävän, mutta samanaikaisesti luodaan ja pidetään yllä rakennelmaa ja järjestelmiä, jotka usuttavat ihmiset kilpailemaan keskenään taivasosuudesta, joka yleensä on esimiehen suosio.

Itsekkyys on kautta aikojen tuomittu moraalisin perustein ja sitä on yritetty pelottelemalla (joudut kadotukseen) ja palkkioin (pääset taivaaseen tai nouset nirvanaan) karsia ihmisistä - tyhjin tuloksin.

Rajuin rangaistus itsekkyydestä on kuitenkin se, että itseensä keskittyvä ihminen ei saa kokea syvää täyttymystä. Onni välttelee sitä, joka sitä tavoittelee.

Se narsistinen nautinto, jota itsekeskeinen ihminen tavoittelee ja välillä ehkä kokeekin, on vain hetken hurmaa, joka vain lisää nälkää, mutta ei ravitse. Se on huume, jonka vaikutus loppuu ennemmin tai myöhemmin. Seuraavalla kerralla tarvitsee isomman annoksen ja lopulta elämä on pelkkää krapulaa.

En esitä, että on väärin toimia itsekkäästi. Mutta todella tyhmää se on, ajattelematonta, epäkypsää, lyhytnäköistä. Eikä itsekäs toimintatapa vie ihmistä sinne minne hän syvällä sydämessään tahtoo mennä.

Itseensä käpertyvä ihminen yrittää saada maailman toimimaan oman mielensä mukaan. Mutta maailma ei ole toivekonsertti, se on kehno kuuntelemaan ja toteuttamaan toiveita, jotka eivät kuulu sen suunnitelmiin ja luontaiseen kulkuun.

Itsekeskeisyys on taakka, riesa, tauti, joka oireilee monin kiusallisin tavoin. Oireet katoavat, jos ihminen oppii ymmärtämään itseään, omia motiivejaan, oletuksiaan, uskomuksiaan, uniaan ja unelmiaan.

Tämä edellyttää sellaista tarkkailemista, jossa oma ajattelu päästään yllättämään itse teossa. Bohm esittää, että tajuntamme on nauhoite, mutta todellisuus suora lähetys. Jos haluaa päästä kosketuksiin toden kanssa, asioita on päästävä katsomaan suoraan, sellaisena kuin ne ilmenevät ja silloin kun ne tapahtuvat.

Tällainen suora näkeminen on vaikeaa siksi, että olemme niin tottuneet (hienosti sanottuna ehdollistuneet) "puuttumaan peliin" omin kommentein, että emme edes huomaa näin tekevämme.