fi

10. Maailma kuuluu kaikille


Ihmismielen vapauttaminen ajattelun armoilta on aikamoinen tavoite. Monet ajattelijat ovat halunneet näin tapahtuvan ja ovat eri tavoin ilmaisseet, miten se voisi tapahtua. Krishnamurtille vapaus merkitsee pääsemistä psykologisen sidonnaisuuden kirotusta kierteestä, joka ilmenee tuhansin tavoin pitäen yllä pelkoa ja vihaa, pyyteitä ja surua.

Henkinen vapaus ei toteudu tahdon avulla, ei elämällä yksinkertaisesti eikä uskomalla yleviin unelmiin. Ei saa olla mitään motiivia. Juuri motiivien tutkiminen saattaa antaa väläyksen siitä, mikä meitä pitää vankina. Ei kuitenkaan ole tärkeätä tietää, mihin olemme kiintyneet, vaan todella tajuta, että olemme kiintyneet.

Krishnamurti halusi vapauttaa kaikista henkisistä häkeistä, ei vain ikävistä. Hän käytti yli 60 vuotta yrittäen saada meidät vapautumaan. Silti kaksi päivää ennen kuolemaansa hänestä tuntui, että tuskin kukaan on onnistunut vapautumaan.

Oliko jokin pielessä hänen viestissään? Myönsikö hän epäonnistuneensa todetessaan näin? Jotkut sanovat kyllä, mutta ei tehdä hätäisiä johtopäätöksiä tästä lausunnosta. Hän oli vanha, kuolemansairas ja vahvassa lääkityksessä todetessaan näin.

On totta, että paljon on tekemistä ja voi olla, että emme koskaan onnistu kollektiivisesti mieltä vapauttamaan. Kykenemme yhä julmiin tekoihin, ja vaikka toivomme rauhaa ja onnea, sodat ja ristiriidat riehuvat kaikkialla. Me emme todellakaan ole vielä vapaita.

Ehkä K aliarvioi ehdollistumisen voiman tai ei onnistunut saamaan sanomaansa perille niin, että henkinen moska olisi todella putsattu. Hän kuitenkin onnistui vaikuttamaan tuhansiin ihmisiin ja tarjosi kiehtovan mahdollisuuden nähdä elämä uudessa valossa.

Krishnamurtille oli kristallinkirkasta, mikä aiheuttaa maailman kurjan tilan, ja hän osoitti sen dialogeissa David Bohmin kanssa sekä julkisissa puheissaan ja kirjoissaan ehkä selvemmin kuin kukaan on koskaan tehnyt. Hän näki jotakin, jota me emme näe.

Ei kukaan, ei edes Krishnamurti, voi auttaa meitä tajuamaan tosiasioita itsestämme, ellemme halua nähdä. Ja jos ei intohimoisesti halua, ei koskaan näe.

Pahasti näyttää siltä, että emme halua nähdä. Ehkä on vain yksi ulospääsy tästä ihmisen aikaansaamasta sekasotkusta. Krishnamurti näki sen ja sanoi sen; ei ole hänen syynsä, että mitään ei tapahtunut!

Yli 30 vuotta olen yrittänyt ymmärtää, mikä ihmisessä on pielessä, miksi me olemme tällaisia. En usko syyn olevan siinä, että olisimme tyhmiä tai henkisesti laiskoja. Näyttää paremminkin siltä, että meitä on johdettu pahasti harhaan. Kulttuurin ja perinteen raskas paino estää suoran näkemisen. Tai ehkä emme näe siksi, että kuvittelemme näkevämme.

Ei ole yhtä vastausta monia askarruttavaan kysymykseen ihmisenä olemisesta. Se on ihan itsemme tähden pikaisesti ratkaistava. Moderni maailmankuva perustuu yksilöllisyyteen ja itsekkyyteen. Se rohkaisee meitä etsimään omaa onneamme ja täyttymystämme, mutta hinta on kova.

Suurin virheemme saattaa olla oletus, että olemme yksilöitä. Mehän jaamme saman maailman, ei kosmos ole kenenkään oma. Me olemme maailma, ja maailma on sellainen, millaiseksi sen teemme.

Jos jatkamme maailman näkemistä sisäisten suodattimien kautta, emme ole koskaan vapaita. Mutta jos tajuamme, että ajattelumme rajat eivät ole todellisia, olemme suoran näkemisen ja oivalluksen tilassa. Siinä elämä lakkaa olemasta ongelma, ja ihmiset elävät suorassa yhteydessä siihen, mitä K napakasti kutsuu siksi mitä on.

Jos et osaa vastata, vaihda kysymystä

Mitä jää jäljelle ihmisestä, jolta on riisuttu identiteetin ydin, ajatukset ja mielikuvat? Krishnamurti vastaa: totuus ja rakkaus.

Ajattelun hallitsema maailma on rikkinäinen, itsekes-keinen, ja sellainen tuhoutuu hitaasti tai nopeasti. Siitä puuttuu aito toisista välittäminen ja vastuunkannon tunne. Se on kylmä, kiero ja laskelmoiva, todella turvaton ja pelottava paikka ihmiselle.

Tapaamisissaan nämä kaksi lajimme loistavaa edustajaa tunkeutuivat läpi tajunnan alueelle, jossa ei ole mielikuvia, sanoja eikä selityksiä. Satumme elämään kaikkeuden huikeuden keskellä, mutta emme näe emmekä tunne sitä lukuun ottamatta lyhyitä välähdyksiä, elämän ekstaattisia hetkiä.

Noiden kahden inspiroimana olemme etsineet tässä kirjassa vastausta siihen, voiko ihmisaivot muuttaa niin, että ne eivät elä käsitteissä, uskomuksissa ja kuvitelmissa, vaan tosiasioissa ja todellisuudessa.

Tähän vastatakseen on ymmärrettävä syvästi, miten aivot ja mieli toimivat. Aivomme tuputtavat vääriä vastauksia, koska kysymme vääriä kysymyksiä. Jos kysymme oikean kysymyksen, olemme vapaita.

Krishnamurti ja Bohm sanovat, että kun aivot ovat hiljaa, jotakin todella ällistyttävää tapahtuu. Vanhat aivot elävät tunkkaisessa vankilassa, jonne elämän valo ei pääse sisään lukuun ottamatta ohikiitäviä hetkiä, kuin vihjeenä jostakin, jota kaipaamme. Aivot on ohjelmoitu etsimään ratkaisua alueelta, jossa on tarjolla vain köyhiä korvikkeita.

Kun syvästi ymmärtää, että todellisuudesta ei ole pakokeinoa siitä ilmeisestä syystä, että se kattaa kaiken, ajattelun neuroottinen liike lakkaa ja aivojen rakenne ja toiminta muuttuvat. Kun mielikuvat ovat kadonneet, jäljelle jää vain se, mikä totta ja todellista.

Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää?

Miksi emme hylkää harhoja, jotka tekevät elämästämme helvetin?

Miksi hyväksymme raakuuden, älyllisen ja henkisen itsepetoksen, kaikenlaisten ismien idiotismin?

Miksi haluamme kulkea nopeammin, vaikka tapamme elää johtaa meidät globaaliin katastrofiin? Miksi emme ota karttaa ja muuta suuntaa heti?

Emmekö näe vai emmekö piittaa?

Käytämme väärää instrumenttia ja vasaroimme vääriä nauloja. Yritämme muuttaa maailmaa, mutta maailma ei ole ongelma. Aivomme meidän on muutettava, lopetettava turha yrittäminen ja annettava hiljaisuuden tulla.

Ajattelemme yhä, että aivoissamme on vastaus, mutta näin ei ole. Päinvastoin, aivomme ovat ongelma, niiden yksi osa pitää ongelmaa yllä.

Olemme käsittäneet väärin ajattelun roolin. Soitamme vääriä nuotteja ja toivomme silti saavamme melodian oikein. Kuten Krishnamurti osoittaa, ajatus ei voi koskaan tajuta, mikä on totta. Ajatuksella on paikkansa arjessa, oppimisessa ja ilmaisussa, mutta tunkeutuessaan henkiselle alueelle se aiheuttaa epäjärjestystä, itsepetosta ja ristiriitoja.

Selkeys on suotavaa

Krishnamurti ja Bohm osoittavat ratkaisun, joka saattaa olla ainoa keino ulos tästä itse luomastamme sekasotkusta. Kukaan ei tiedä, onnistummeko kohtaamaan tämän haasteen ja löytämään ratkaisun ennen kuin on myöhäistä.

Avainkäsitteet heidän keskusteluissaan olivat oivalluskyky, suora näkeminen, kaiken perusta, järjestys, totuus, mieli ja todellisuus. He antavat uudet merkitykset kaikille näille. Tarkoitus ei ole selittää, vaan ymmärtää.

Tajuntamme ehdollistuminen tekee mahdottomaksi asioiden näkemisen sellaisina kuin ne ovat. Luulemme näkevämme, mutta emme näe. Kohtalokas jakaminen minun ja sinun välillä on ristiriitojen ja eristymisen aiheuttaja. Se on vakavasti vahingoittanut aivoja. Paraneminen alkaa, kun ajattelu päättyy.

Vuonna 1978 haastattelussa Bohm kuvaili Evelyne Blaulle, miten hänen oma mielentilansa muuttui dialogeissa Krishnamurtin kanssa.

"Minulla ei ollut tunteita, vain selkeys. Mainitsin tästä hänelle ja K sanoi: 'Juuri niin.' Se yllätti minut, koska olin aikaisemmin ajatellut, että intensiivinen kokemus sisältää aina valtavasti tunteita. Kun menin ulos, oli jonkinlainen läsnä olemisen tunne, tunsin jotakin universaalia."

Bohm sanoo, että valtava tilan tuntu oli läsnä heidän keskusteluissaan, ja hänen tajuntansa tila muuttui myös Sveitsissä, mutta yleensä "se katosi, kun tulin takaisin kotiin".

Krishnamurti neuvoi Bohmia tieteellisessä työssään aloittamaan tuntemattomasta. Tämä pätee elämään yleensäkin. Oivallukset, joita saamme aloittaessamme ei-tietämisen tilasta, ovat tärkeitä silloin, kun yritämme purkaa ajatuksen tiukkoja osastoja ja löytää raikkaita näkökulmia ummehtuneisiin aiheisiin.

Aineen tuolla puolen oleva energia on jotakin, josta ajatus ei voi saada otetta. Sitä voi kutsua totuudeksi, ja totuus voi toimia ajatuksen aineellisissa kerroksissa muuttaen tajunnan toimimaan järjestyksessä. Ajatus lopettaa epäjärjestyksen luomisen ja jättää mielen tyhjäksi jollekin syvemmälle.

Voi tuntua, että meiltä uupuu energiaa, joka murtaisi ehdollistumisen. Bohm pitää tätä verukkeena, jonka sanominen osoittaa, että ei ymmärrä energian luonnetta. Egon prosessi tuhlaa energiaa ja pitää meidät maissa. Välttääkseen tuhlauksen on katsottava oleelliseen ja universaaliin. Universaali kuuluu kaikille ja kattaa kaiken.

"Jos pitää itseään yksittäisenä olentona, suojelee tuota olentoa, ja energiaa menee hukkaan."

Todellisuudesta tekemämme havainnot ovat vain oman mielemme heijasteita. Ne ovat hyvin ohuita ja monet vääriä. Kun näkee asiat niin kuin ne ovat, ajatus menettää voimansa ja valtava määrä energiaa vapautuu välittömästi.

"Sillä hetkellä, kun havaitsee koko tajunnan sisällön olevan vain show, aivot hiljenevät ja siirtyvät toisenlaiseen tilaan. Ne eivät enää ole loukussa ja näkevät kaiken toisin. Tuollainen havaitseminen muuttaa kaiken, eikä paluuta takaisin enää ole."

Palaamme siis siihen, mistä aloitimme. Kun tarkkailija on todella tarkkailun kohde, ei ole minää ja sinää eikä joksikin tulemisen tunnetta.