1. Mitä tulee, kun sinä tulet?

Säädä egosi ovella.

Quincy Jones

Tammikuun 28. päivänä 1985 ryhmä supertähtiä astui AMA-studioiden ovesta Hollywoodissa. He olivat menossa äänittämään laulua, jolla kerättiin rahaa Afrikan nälänhädästä kärsiville ihmisille. Heitä tervehti studion oveen asetettu kyltti. Siinä luki: "Ole hyvä ja säädä egosi ovella."

Tuottaja Quincy Jones oli laittanut kyltin estääkseen turhan diivailun studiossa. Myöhemmin hän totesi pelkonsa olleen turha. Kukaan ei tullut kohentamaan egoaan, kaikki olivat onnessaan saadessaan levyttää ihailemiensa tähtien kanssa.

Lopputuloksena syntynyttä levyä We are the world myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta, ja se keräsi yli 10 miljoonan dollarin tulot. Rahoilla pelastettiin monta ihmishenkeä, mutta ei levy sentään maailmaa pelastanut.

Michael Jacksonin kirjoittamat sanat olivat koskettavat: ihmisiä kuolee, on aika ojentaa auttava käsi ja auttaa heitä selviytymään.

Toisessa säkeistössä lauletaan, että emme voi enää teeskennellä, että joku muu jossain muualla muuttaa asioita.

Kyllä voimme. On helppo teeskennellä, että olemme maailma, Jumalan suurta perhettä, ja että rahan lahjoittaminen köyhille nälkäisille on riittävä ratkaisu.

Jos todella tuntisimme olevamme maailma, emme antaisi johtajien tuhlata miljardeja aseisiin, joilla puolustetaan omaa kansaa "vihollisia" vastaan. Jos todella olisimme maailma, emme kutsuisi ketään viholliseksi vain siksi, että hän on sattunut syntymään toisessa maassa tai uskoo toiseen totuuteen. Me emme olisi näin väkivaltaisia ja julmia ihmisille, jotka näyttävät erilaisilta tai käyttäytyvät ja ajattelevat eri tavalla kuin me itse.

Jos todella tuntisimme olevamme maailma, me tekisimme yhdessä kaikkemme poistaaksemme turhan kärsimisen. Tietäisimme - niin kuin laulun sanoissa osuvasti ilmaistaan - että auttaessamme toisia pelastamme myös itsemme. Näkisimme, että kriisin ydin ei ole ulkopuolellamme, vaan että me kaikki kannamme tajunnassamme samaa pirullista virusta.

Laulu käyttää kauniita sanoja vedotessaan jokaiseen, että kaikki "lähettäisivät sydämensä" niille, jotka kärsivät. Annetaan heidän tuntea, että joku välittää heistä.

Onhan se hieno ele, mutta täysin riittämätön. Nälkään kuoleva tarvitsee muutakin kuin sympatiaa.

Helpottaisi, jos ns. ensimmäisessä maailmassa harjoitettu mielettömyys ja tekopyhyys vähenisivät. Ei riitä, että laulamme tai sanomme olevamme maailma. On aika tuntea niin. On muutettava mielemme asetuksia, koska nykyisillä tuhoamme tehokkaasti ja kiihtyvällä vauhdilla planeettamme elämää.

Tämä on hätähuuto ja viimeinen varoitus! Asiantuntijat eivät pohdi sitä, tuhoaako toimintamme maailman, he pohtivat, milloin ja miten se tapahtuu. Miksi emme kuule tai kuuntele heitä?

Quincy Jones osui kyltillään naulan kantaan. Jos aiomme tehdä jotakin, meidän on aloitettava säätämällä omien pikku egojemme perusasetuksia.

Kuka kuvittelet olevasi?

Mitä tapahtuu astuessasi ihmisiä täynnä olevaan huoneeseen? Keitä näet, mitä tunnet, mitä ajattelet tai oletat kokevasi? Mitä muut ihmiset näkevät, tuntevat, ajattelevat tai odottavat?

Jos jälkikäteen kysyt kaikilta, mitä tilanteessa tapahtui, kuvaukset vaihtelevat, koska jokainen koki tilanteen vähän eri tavalla.

Kaikki huoneessa olevat ovat omalla egotripillään. He elävät omaa elämäänsä ja sattuivat jakamaan lyhyen yhteisen hetken keskenään.

Astuessani huoneeseen paikalle saapuu identiteettini: muistoni, iloni, toiveeni, unelmani, traumani, pelkoni, mielikuvani, mielipiteeni, teoriani siitä miten asiat toimivat. Kutsun tuota kaikkea minuksi, mutta se on vain mielikuva, jolla on kaksi roolia. Minäni on minulle subjekti, toisille se on objekti.

Minäni näkee, tekee, kokee, haluaa, valitsee - se ajattelee. Se on aktiivisesti toimivat agentti, tekijä, ajattelija, tarkkailija. Se on vastuussa, johtaa orkesteria.

Minäni on toisaalta se, jolle kaikki tapahtuu. Toisille se on kohde, jonka he näkevät ja kohtaavat. Heidän näkemänsä objekti eroaa minun kokemastani henkilöstä. Monesti tuntuu, että muut eivät edes välitä "todellisesta" minusta - mitä se sitten onkaan - he vain käyttävät minua omiin tarpeisiinsa.

Henkilöni on noiden kahden yhdistelmä. Identiteettini määrittää paikkani maailmassa. Ilman identiteettiä sinulla ja minulla ei ole paikkaa maailmassa.

Identiteetti ei ole yksiselitteinen käsite. Kuitenkin koko elämämme rakentuu sen varaan. Loukkaannumme ja järkymme, jos joku tai jokin uhkaa minuuttamme. Jos kutsut minua idiootiksi, en kysy, oletko oikeassa. Kutsun sinua kusipääksi, ja se voi hiukan helpottaa.

Kulutamme valtavasti energiaa yrittäessämme välttää loukkaantumista. Se on osa elämänstrategiaamme. Teemme kaikkemme, mutta emme onnistu. Kannamme kokemiamme loukkauksia kehossamme kaikkialle, pystymättä niitä mitenkään peittelemään.

Viime kädessä elämässä on kyse merkityksen löytämisestä. Jos sitä ei ole, etsintä jatkuu epätoivoisesti ilman taukoa.

Saatamme löytää tarkoituksen jonkin tietyn asian tekemisestä tai jossakin paikassa olemisesta: sosiaalisesta aktiviteetista, voimantunnosta tai viihteestä. Koko elämämme me haluamme tuntea rakkautta, antaa ja saada. Rakkaus on merkityksen kokemisen ytimessä. Se on elämän tarkoitus!

Minuus on ansa

Kohdatessamme toisen emme oikeasti kohtaa häntä, vaan hänestä muodostamamme mielikuvan. Kun A ja B kohtaavat, neljä erilaista kuvaa kohtaa.

Kun puhun sinulle, minäkuvani puhuu sinusta muodostamalleni hahmolle. Sinun minäkuvasi kuuntelee ja vertaa sanomisiani mielikuvaasi minusta. Eipä ole ihme, että ihmisten on usein vaikea ymmärtää toisiaan.

Mielikuvat ovat meille totta. Me olemme ne. Olipa kuva millainen tahansa, sitä on helppo loukata. Mitä isompi ego, sitä helpompi on löytää keino satuttaa sitä.

Kuvien varaan rakennettu elämä on kapeaa ja rajattua. Olivatpa kuvat millaisia tahansa, ne voivat aina olla enemmän tai vähemmän. Olipa rahaa kuinka paljon tahansa, sitä voi olla enemmän. Vaikka olet onnellinen, voisit olla vähän onnellisempi. Olet jo aika hyvä, mutta huomenna vielä vähän parempi.

Minuus on ansa. Ajatuksemme virittivät sen meille. Omaksumme oman identiteettimme kulttuuristamme, mutta kanttimme ei riitä kyseenalaistamaan sen kelpoisuutta.

Itse asiassa emme edes tahdo tehdä niin, koska se tuntuu liian epämukavalta. Uskomme mieluummin asiantuntijoita, jotka neuvovat meitä "hyväksymään itsemme juuri sellaisena kuin olemme". Yhtään parempi ei ole vanha kehotus "itsensä tuntemisesta".

Molemmissa on oletus kahdesta minästä, joista toinen hyväksyy tai tuntee sen, jota katsoo. Tämä on totta vain ajatusten maailmassa.

Uusi fysiikka sai David Bohmin kyseenalaistamaan ajassa ja tilassa elävän minuuden käsitteen. Mielikuvituksemme kehitti koko jutun jakamalla mielen kahteen osaan. Nielaisimme syötin.

Ego ei tykkää tämän kuulemisesta. Se hämmentyy, ärsyyntyy ja loukkaantuu. Sitten se alkaa suunnitella, miten voisi torjua tämän tylyn syytöksen. Se kiistää koko jutun, taistelee vastaan, vaatii todisteita tai luikkii pakoon.

Se voi myös yrittää eliminoida todisteet tai hyökätä viestintuojan kimppuun. Ego tekee mitä vain välttääkseen näkemästä totuuden.

Bohmin mukaan egosysteemimme rakentuu kahden väärän oletuksen varaan. Niistä seuraa vakava itsepetos.

Ensimmäinen virheemme on ajatus erillisestä egosta. Toinen virhe on kieroutunut käsitys ajasta lineaarisena prosessina. Nämä kaksi yhdessä tuottavat sekoilua sekä omassa elämässä että maailman mittakaavassa. Kaksi virhettä riittää sekoittamaan ihmisten koko maailman, koska niillä on valtaa meihin.

Toivoa egosysteemin korjaamisesta kuitenkin on. Kun jotakin todella ällistyttävää tapahtuu, ego katoaa ja sen tilalle tulee jotain täysin erilaista, joka on ajattelun ja ajan tuolla puolen.

Kaikki merkitsee

Voimme olla aika varmoja, että maailmankaikkeudessa todella tapahtuu jotakin. Kukaan ei tietenkään tiedä kaikkea siitä, mitä juuri nyt tapahtuu ja miten se meihin vaikuttaa. Emmehän tiedä edes sitä, mitä omassa kehossamme tapahtuu. Sydämemme lyö, tukka kasvaa ja hormonit hyrräävät yötä päivää meiltä lupaa kysymättä tai edes meille siitä kertomatta. Mielemme rekisteröi tapahtumia ja tuntemuksia ja muistaa asioita, jotka olemme jo unohtaneet tai joita emme ole edes huomanneet.

Elämme siis kahdella tasolla. Taso yksi on se, mitä juuri nyt tapahtuu. Taso kaksi on se, miten siihen suhtaudumme. Kumpi on tärkeämpää sinulle? Kumpi ratkaisee, miten toimimme?

Jos tätä olisi kysynyt David Bohmilta, hän olisi ehkä vastannut, että kaikki tietämämme perustuu aistien välittämään informaatioon maailmasta, mutta ei ole koko maailma. Se mitä ajattelemme, on vain abstraktio, itse tekemämme kuva todellisuudesta.

Oleellista on tajuta, että kyse on kahdesta eri maailmasta. Me elämme molemmissa, faktojen ja fiktion todellisuudessa. Usein ja helposti meiltä menee sekaisin, kumpi on kumpaa.

Bohmin maailma ulottuu ajattelumme tuolle puolen. Suurin osa kaikkeudesta on kätkössä aistiemme ulottumattomissa, mutta voimme silti aistia sen, koska kaikki kytkeytyy kaikkeen, siis myös me.

Kaikki myös merkitsee. Me emme kuitenkaan ole tietoisia kaikesta. Emme edes pysty olemaan tietoisia kokonaisuudesta. Ajatukset piirtävät päähämme piskuisen ja rajallisen katsannon. Siihen luotamme ja reagoimme; emme tosiasioihin, vaan ajatuksiimme niistä.

Riittäisi, jos tajuaisimme, että emme tajua. Me ajattelemme näkevämme, me tunnemme näkevämme, me myös luulemme näkevämme.

Tragediamme on, että emme tajua, miten ajattelu estää meitä näkemästä maailman oikein. Mieluummin huijaamme itseämme kuin kohtaamme faktat. Olemme kehitelleet kaikennäköisiä pakokeinoja välttyäksemme kohtaamasta rujon maailman. Tässä saattaa piillä yksi syy siihen, että emme pysty ratkomaan ongelmiamme.

Tarvitsemme ajattelua. Se tekee meistä ihmisiä, erottaa meidät eläimistä. Näkemämme maailma on pääosin ajattelun luomusta: kaupungit taloineen ja autoineen, pellot, viihde, musiikki, taide, tiede, teatteri. Ajattelua tarvitsemme myös kirjoittamisessa, tunnistamisessa, suunnittelussa ja rakastamisessa. Se luo sivistyksen ja kulttuurin.

Sama toiminto luo paljon sellaista, mitä emme halua ja mikä ei ole meille kunniaksi: väkivallan, vihan, eriarvoisuuden, köyhyyden, saastumisen, korruption, ennakkoluulot, pelot ja ahdistukset.

Ajattelu rakentaa myös minuuden ja mielikuvat toisista ihmisistä. Se loi ihmisten väliset konfliktit ja yritykset ratkaista ne.

Mielemme on ohjelmoitu etsimään mielihyvää ja välttämään tuskaa. Kun kärsimme, egomme huutaa: tee jotain! Se yrittää etsiä kärsimisen syyn päästäkseen siitä eroon. Se syyttää joko itseään, joitakin muita tai molempia.

Emme tajua, että kaikissa tapauksissa taistelemme omia luomuksiamme vastaan.

Eroon egoismista

Vuosisatojen ajan maailmankuvamme on ollut materialistinen ja dualistinen. Me uskomme kaikkeuden koostuvan mielestä ja aineesta. Näemme erilaisten esineiden liikkuvan tilassa ja ajassa ja vaikuttavan ulkoisesti toisiinsa. Kehomme on yksi noista objekteista, erityinen ja erillinen muusta maailmasta.

Sata vuotta sitten uusi fysiikka todisti tämän näkemyksen vääräksi, mutta ei pystynyt selittämään, miten maailma toimii.

Yli 50 vuoden ajan Bohm yritti ratkaista tätä mysteeriä. Ehkäpä hän lopulta onnistuikin. Ainakin hän tarjosi inspiroivan vaihtoehdon itsekeskeiselle maailmankuvallemme, joka tällä hetkellä terrorisoi ihmismieltä ja maailmaa.

Bohm käänsi maailmankäsityksemme ylösalaisin. Hänen mukaansa kaikkeuden perusjärjestys on liikettä, jossa näkymätön ohjaa näkyvää. Materialistisen käsityksen mukaan näkyvä on oleellista. Se on kaikki, mitä on.

Näkymätöntä maailmaa Bohm kutsuu piilojärjestykseksi, englanniksi implicate order. Se on yksi kauneimmista käsitteistä tieteen historiassa. Se ei ainoastaan auta ymmärtämään, miten ihmisten väliset jännitteet ja eripura saavat alkunsa, vaan väläyttää ratkaisun niiden poistamiseksi sillä ehdolla, että käsitteen merkitykseen jaksaa omakohtaisesti perehtyä.

Piilojärjestyksessä ei ole erillisyyttä. Kaikkeus on siinä jakamaton kokonaisuus ilman rajoja. Kaikki rajoitukset syntyvät mielessä, sen ajatteluksi kutsumassamme osassa. Ne ovat pääosin kuviteltuja, mutta meille todellisia.

Bohm julkaisi teoriansa piilojärjestyksestä vuonna 1980. Se oli tulos neljän vuosikymmenen ponnistuksesta ja jalostui vielä saaden lopullisen muotonsa vasta vähän ennen hänen kuolemaansa vuonna 1992.

Vastalääke

Bohmia inspiroineiden filosofien ja fyysikoiden joukossa oli mies, jonka maailmankuva oli monien mielestä omituinen. Intiassa syntynyt Jiddu Krishnamurti sanoi täsmälleen saman hämmentävän lauseen kuin fysiikan suuri nero Niels Bohr kvanttitodellisuudesta: "Tarkkailija on tarkkailtava."

Bohrille tuo lause kiteyttää hänen havaintonsa kvanttitason ilmiöistä. Krishnamurti koki asian omakohtaisesti 1920-luvulla, kun raja minuuden ja maailman väliltä liukeni hänestä.

Tuo lause saattaa olla avain elämän mysteerin ratkaisemiseksi. Sen syvä sisäistäminen kytkisi meidät maailmaan suoraan ja voisi tehdä mielestä ehjän ja kokonaisen.

Yli kaksikymmentä vuotta Bohm oli ehtinyt pohtia tätä pähkinää ennen kuin kuuli Krishnamurtin puhuvan toukokuussa 1961 Lontoossa. Puhe räjäytti hänen tajuntansa. Bohmista tuntui kuin vastalääke ihmisen luomiin ongelmiin olisi löydetty.

Miehet tapasivat ja keskustelivat säännöllisesti 25 vuoden ajan. Heitä yhdisti kiihkeä halu ymmärtää elämä sellaisena kuin se on. Monet heidän keskusteluistaan nauhoitettiin, ja useimmat niistä on julkaistu kirjoina, nauhoitteina ja videona.

He näkivät, miten ihmismieli on ehdollistunut ajatteluun ja aikaan. Molempien mielestä olemisen syvä ydin on ymmärryksemme ulottumattomissa. Mielen vapauttaminen ajattelun ja ajan ansasta johtaa siihen, että voi elää ja rakastaa ilman mielen luomia rajoitteita.

He katsoivat, että on maailma, jonne egoilla ei ole asiaa. Ajattelu ei voi meitä sinne viedä. Sitä on mahdoton osoittaa, mutta mysteeristä voi olla tietoinen. Tuo tietoisuus on ehkä kaikkein tärkein asia elämän ymmärtämisessä.

Mysteerimanifesti

Ihmisten yhteisten ongelmien ratkaiseminen edellyttää, että näemme ajattelun roolin uudella tavalla ja puhdistamme maailmankuvamme vääristä oletuksista. Tämä mullistaa peruskäsityksemme maailmasta.

Materialistinen, mekanistinen ja dualistinen maailmankuva on johtanut ristiriitoihin, korruptioon ja itsepetokseen. Jos haluamme elää hyvin ja estää tuhon, meidän on äkkiä päivitettävä oma päämme.

Aistiemme havaitsema ja tieteessä tutkimamme maailma on meille todella tärkeä. Siinä maailmassa on kohteita, ihmisiä, eläimiä, puita, kasveja, rakennuksia, puhelimia, huonekaluja, mutta myös mielipiteitä, mielikuvia, unelmia, käsitteitä, arvoja, tahtoa, valintoja, iloa, vihaa, tuskaa ja pelkoja.

Tätä maailmaa voi mitata ja ilmaista sanoin ja numeroin. Tiedämme siitä koko ajan enemmän, mutta aina jää paljon tietämättä. Sanomme sitä todellisuudeksi, koska meille se on totta.

Se tuntuu myös henkilökohtaiselta, "minun maailmaltani". Juuri tämä maailma aiheuttaa kaikki taistelut ihmisten välillä. Bohm kutsuu tätä maailmaa ilmijärjestykseksi, itse käytän nimitystä maailma 2. Se on maailma, jota voi ajatella ja kuvata.

Maailma 1 on kaikkeus, jossa elämme. Se on aivan sama meille kaikille, mutta hahmotamme sen eri tavalla. Ja kaikki me kuvittelemme, että oma tapamme nähdä on se oikea.

Meistä saattaa tuntua, että on jotakin, mitä emme pysty selittämään. Tunnemme sen kauneutena, harmoniana, rauhan, onnen ja autuuden tunteena. Emme saa siitä kunnon otetta. Se on kuin tuuli, joka liikuttaa puiden lehtiä tai luo aaltoja mereen. Näemme vain vaikutuksen, emme itse tuulta.

Tuo jokin on meille mysteeri, ja sellaisena pysyy. Emme voi sitä koskaan täysin tietää.

Ajattelu määrittää reaktiomme esineisiin ja asioihin. Mieli on yhteytemme maailmojen 1 ja 2 välillä: sen välillä, mitä tapahtuu ja mitä kaikesta ajattelemme.

Tuo yhteys on nyt poikki. Se katkesi, kun aloimme kuvitella, että ajattelu kattaa kaiken. Tämä tapahtui kauan sitten, mutta toistamme itsepintaisesti samaa virhettä sukupolvesta toiseen.

Voisimme ehkä palauttaa yhteyden, jos löytäisimme syyn sen katkeamiseen ja tajuaisimme, että nämä erillisiltä näyttävät maailmat ovat yhtä ja samaa.

Sata tuhlattua vuotta

On kulunut reilut sata vuotta siitä, kun uusi fysiikka järkytti maailmankuvamme perustuksia. Olemme nyt tuhlanneet sata vuotta yrittäessämme sopeutua uuteen näkemykseen, mutta vieläkään emme ymmärrä sen ydintä.

Ehkä emme tajua, mitä fysiikan kumoukselliset havainnot merkitsevät. Yksi syy voi olla, että ne ovat vastoin ns. maalaisjärkeä.

Pohtiessaan tätä pähkinää David Bohm kysyi, miksi koemme maailman koostuvan erillisistä osista. Koska ajattelu pirstoo maailman osiin. Hänen seuraava kysymyksensä oli: miksi se tekee niin?

Hän tuli tulokseen, että ajattelumme on ehdollinen refleksi. Se toimii kuin ohjelma, joka automaattisesti reagoi rajoittuneen sisältönsä mukaisesti. Samalla tavalla kuin jalka liikahtaa, kun polveen kopsauttaa, ajatus liikahtaa tekemistämme havainnoista.

Kesti 20 vuotta ennen kuin Bohm tajusi ajattelun olevan syypää ihmisen ongelmiin. Onko tämä tuhoa tuottava refleksi mahdollista muuttaa, ja miten?

Vastauksen löytämiseksi palataan lähtöruutuun.