5. Suora katse kaikkeen


Kesti kymmenen vuotta ennen kuin pidettiin seuraava pitkä keskustelujen sarja, joskin arkistoissa on viisi julkaisematonta lounaskeskustelujen nimellä kulkevaa tallennetta kesäkuulta 1967.

Syy taukoon voi olla, että 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa molempien aikaa meni uuden Krishnamurti-säätion ja Brockwood Parkin koulun perustamiseen Englantiin.

Todellinen helmi on kuitenkin yksittäinen keskustelu vuodelta 1972 oivalluskyvystä. Käsitteestä tulikin yksi Krishnamurtin opetuksen avaintekijöistä. Se oli tärkeä elementti myöhemmille keskusteluille mielestä.

Rivien välissä on ymmärrys

Keskustelu Brockwood Parkissa 7. lokakuuta 1972

David Bohm avaa keskustelun kertomalla, että hän katsoo mielellään sanojen merkityksen etymologisesta sanakirjasta. Sana intelligence on johdettu latinan sanoista inter ja legere, jotka tarkoittavat "rivien välistä lukemista" eli merkityksen näkemistä. Sanayhdistelmä merkitsee myös henkistä valppautta.

"Ajatus on ikään kuin jonkin kirjan sisältämä tieto, ja oivalluskyvyn on luettava sen merkitys. Tämä on kovin erilainen kuin ihmisten mielessä väikkyvä käsitys oivalluskyvystä."

Oivalluskyky ei ole opittu taito eikä älykkään ihmisen kykyä ratkaista loogisia ongelmia. Se on jokaisen tarvitsema taito. Meillä on mahdollisuus siihen, ja tarvitsemme sitä arkielämässä.

K käytti tätä sanaa usein puheissaan korostaen, että oivalluskyvyllä ei ole mitään tekemistä ajatuksen kanssa. Ajattelu tapahtuu "vanhoissa aivoissa". Ajatuksemme ovat fyysisen ja sähkökemiallisen prosessin tuotoksia, aineellisia, konkreettisia ja arkisia, eivät abstrakteja eivätkä henkisiä, toisin kuin usein esitetään.

Oivalluskyky siis antaa sanoille ja tunteille merkityksen. Ajattelu ei voi koskaan tuottaa todellista merkitystä, koska ajatukset ovat mekaanisia ja mitattavissa, mutta oivalluskyky ei ole.

K esittää, että oivalluskykyä ei voi olla ollenkaan silloin, kun ajattelemme. Tämä merkitsee, että ajattelun on päätyttävä oivalluskyvyn heräämiseksi. Ajattelun pysähtyminen on siis oivalluskyvyn edellytys. Tämä on lähes päinvastaista kuin se, miten yleensä ymmärrämme älykkyyden.

Bohm osoittaa, että olemme ehdollistuneet elämään ajassa. Aika on oleellista olemisessamme, se saattaa olla jopa tiukempi uskomus kuin ajatus tarkkailijan ja tarkkailtavan erillisyydestä.

Ajatus toimii aina ajassa mutta oivalluskyky ei koskaan. Kuitenkin niiden välillä on suhde. Oivalluskyky voi "lukea" ajatusta, mutta ajatus ei osaa tulkita oivalluskykyä. Ajatus voi liikkua älykkäästi tai tyhmästi, mutta tarvitaan oivalluskykyä tunnistamaan epä-älykäs ajatus.

Bohm sanoo, että oivalluskyky ei sinänsä voi olla riippuvaista olosuhteista, mutta se ei kuitenkaan voi toimia, jos aivot eivät ole terveet. Tietyssä mielessä oivaltavuus on siis "negatiivisesti riippuvaista" aivoista.

Aivot voivat olla oivalluksen instrumentti tai työkalu. Ajatus on kuin "osoittaja, joka osoittaa ajan alueen tuolle puolen". Ilman oivalluskykyä ajatus on maho ja ajattelu arvotonta.

Oivalluskyky voi toimia vain silloin, kun aivot ovat hiljaa, mutta ei ole mitään keinoa saada niitä hiljenemään. Tässä näyttäisi olevan ylitsepääsemätön este. Koska ajatus on ikävä kyllä valloittanut maailman ja äly sitä hallitsee, oivalluskyvylle on varsin vähän tilaa toimia.

Bohm kysyy, miksi oivalluskyky sallii ajatuksen ottaa ylivallan. K vastaa: "Koska ajatus tarvitsee varmuutta ja etsii sitä kaikissa liikkeissään, mutta oivalluskyky ei sisällä ajatusta varmuudesta. Se itsessään on varmaa. Ajatus etsii nautintoa, lohtua ja fyysistä turvallisuutta. Länsimaista elämää hallitsee halu mitata, ja idässä käytetään ajatusta aineellisen maailman tuolle puolen pääsemiseen. Käyttäessään tähän kaikkeen ajatusta he jäivät kiikkiin ajatteluun."

Fyysinen turvallisuus on toki tarpeen. Olemme perineet eläimiltä taipumuksen haluta nautintoa ja turvaa. Kun emme saa niitä, ajatus alkaa jahdata niitä eikä näe, mitä on tekemässä. Luomme harhojen ja sekaannuksen maailman ja hylkäämme oivalluskyvyn.

Ajatus ei tuota turvaa eikä pysty pitämään onnea yllä, koska se toimii aina mittaamisen, vertailun ja ristiriidan kentässä. Tästä ei voi olla seuraamatta pelkoa, surua ja tuhoa.

Ajatus on siten vastuussa maailman kauhistuttavasta tilasta, koska se toimii osittuneesti eikä kokonaisesti.

Nationalismi on kauhistuttava esimerkki ajattelun tuotoksesta. Sen valheellisuuden näkeminen olisi osoitus oivalluskyvystä. Vahinko vain, että oivalluskyky ei voi koskaan hallita tai edes hillitä omin päin toimivaa ajatusta.

Niin kauan kuin ihmisiä hallitsee ajatus ja toimimme mittaamisen, vertailun ja ristiriidan ehdoilla, ei oivalluskyvyllä ole voimia toimia.

Bohm arvelee, että uskonnolliset ihmiset ovat ehkä käyttäneet sanaa "jumala" oivalluskyvyn kielikuvana. Käsite saattoi syntyä luonnon arvaamattomuuden aiheuttamasta pelosta, ja siitä kasvoi idea superisästä. Sanottiin, että kun luottaa ja uskoo jumalaan, jumala toimii meidän kauttamme.

Mielikuva jumalasta on kuitenkin niin väkevä, että järkevä päättely unohtuu ja seuraa epä-älykästä käytöstä, epäharmoniaa ja kaaosta. Miljoonia ihmisiä on tapettu jumalien nimissä.

Sama ilmiö politiikassa: rajallisessa kehikossa taistellaan omista tyhmistä tavoitteista, eikä tiedosteta seurauksia tai piitata niistä. Oivalluskyky loistaa niissä piireissä poissaolollaan.

Lopuksi pohditaan, onko oivalluskyvyllä ja ajattelulla yhteinen lähde ja voiko ajatus löytää sen. Molemmat ovat energiaa, mutta ajatus on hämmentynyt, saastunut, jakautunut ja pirstoutunut.

Oivalluskyky ei ole mitään noista. Sitä ei voi jakaa minun oivalluskyvykseni ja sinun oivalluskyvyksesi, koska se on kaikille yhteistä.

Kun oivaltaa, miten tärkeätä on vapautua ajattelun mekanismeista, reagoi joko yrittäen hillitä, alistaa tai luopua niistä. Kaikki tuo on ajattelua, ja tämän havaitseminen on oivallus, joka muuttaa ajattelun.

Suora näkeminen tapahtuu, kun emme kuuntele pelkkiä sanoja, vaan niiden merkitystä. Näkeminen muuttaa meidät, eivät sanat, vaan kuunteleminen "korvilla, jotka kuulevat syvälle". Tämä murtaa sidonnaisuuden, tavan, mielikuvat.

Aivojen tietoinen taso vastustaa tätä. Se on kova, älykäs, ovela ja hauras. Se ei voi koskaan olla oivalluskykyinen ja nähdä suoraan. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, oivalluskyky vaikuttaa ajatteluun vain silloin, kun emme ajattele.

Ajattelulla ja oivalluskyvyllä on yhteinen lähde. Jos sen löytää, ei ole minua eikä sinua. Pitää olla vapaa oivaltaakseen tämän. Niin kauan kuin on kiinni ajatuksissa, ei ole vapaa. Ajatus ei voi koskaan koskettaa lähdettä, koska rajallinen instrumentti ei pysty rajatonta pitelemään.

Ajattelun ahdistelemana

1. keskustelu Brockwood Parkissa 18. toukokuuta 1975

Kolme vuotta myöhemmin Krishnamurti ja Bohm tapasivat Englannissa 12 kertaa toukokuusta lokakuuhun puhuen totuudesta, todellisuudesta, ajattelun rajoista, havaitsemisesta, suorasta näkemisestä, tarkkaavuudesta ja tietoisuudesta.

Kolme keskustelua julkaistiin 1977 kirjassa Truth and Actuality ja viisi vuonna 1999 kirjassa The Limits of Thought ja neljä ääninauhana pari vuotta sitten.

Ensimmäisessä tapaamisessa tutkittiin tajunnan, todellisuuden ja totuuden suhdetta. Ovatko nämä kolme ikuisesti erotettuja toisistaan? Entä ovatko kaikki kolme ajattelun luomia? Olisiko todellisuutta, jos emme ajattelisi, ja millainen se olisi? Voiko totuutta koskaan tajuta, ja mitä se edellyttää?

Saattaa tuntua, että keskustelijat vain määrittelevät kuivia, abstrakteja käsitteitä, mutta tässä he itse asiassa valavat vakaata perustaa myöhemmille dialogeille. Jos tämä menee pieleen, menee kaikki muukin.

Tajunta sisältää kaiken, mitä ylipäätään voi ajatella ja päässä liikkuu: ajatusten lisäksi tunteet, mielihalut, tahto ja reaktiot ovat tajuntaa. Tajunta koostuu sisällöstään, ja tuo sisältö on kerätty elinvuosien aikana ja ennen sitä.

Todellisuus koostuu kaikesta siitä, mitä voimme ajatella ja mistä olemme tietoisia, ja myös ajattelusta riippumattomista asioista, kuten luonnosta, tähdistä ja koko kosmoksesta.

"Todellisuutta on kaikki se, mitä tajunta heijastaa", Bohm muotoilee. "Mutta totuus menee niiden tuolle puolen, koska todellisuus on aina ehdollistunutta. Harhatkin ovat todellisia, mutta ne eivät ole totta."

Esimerkiksi Jeesus on todellinen häneen uskovien mielessä, mutta ei sille, joka ei ole koskaan edes kuullut hänestä.

Mielikuva ei ole mikä tahansa möhkäle aivoissa, vaan se vaikuttaa ihmisen käytökseen. Se on todellista, mutta ei perimmäisessä mielessä totta, koska kyseessä on pelkkä ajatus.

Todellisuutemme voi olla järkevää, rationaalista, loogista, tervettä ja viisasta. Se voi myös olla irrationaalista ja typerää itsepetosta, joka aiheuttaa tuskaa ja sekasortoa meissä ja muissa. Yleensä se on molempia.

On oleellista ymmärtää, mutta vaikea tajuta, että kaikki mitä ajattelemme, ei ole totta eikä todellista. Juuri ajatuksen luoma todellisuus aiheuttaa meille ongelmia - itse asiassa se aiheuttaa kaikki ongelmamme.

Jos haluaa terveen mielen, on fiksua tehdä ero todellisuuden ja totuuden välillä. Tajuntamme sisällöllä voi olla tai olla olematta kaikkien koettavissa oleva vastine todellisuudessa. Bohmin mielestä olisi parempi sanoa, että ajatuksemme ovat joko paikkansapitäviä tai virheellisiä. Jos vastine on, ajatukset pitävät paikkansa.

Kaikki olisi hyvin, jos ajatus malttaisi pysyä sille kuuluvalla paikallaan, mutta salakavalasti siitä tulee meille totuuden vastine. Kun pidämme jotakin totena, emme enää pidä sitä ajatuksena, vaan jonakin, joka on olemassa ajatuksesta riippumattomasti.

Bohm yrittää selittää: "Jos pimeällä tiellä havaitsee jotakin, ensin sitä kuvittelee joksikin ja reagoi tuohon oletukseen. Sitten huomaakin sen olevan jotakin muuta. Fakta on sama, mutta reagoimme siihen, minkä oletamme olevan totta."

Todellisuutta on siis kaikki, mitä ajatus kuvastaa tai projisoi, mutta kumpikaan niistä ei ole totuus. Nämä kaksi ovat ikuisesti erossa, todellisuus ei koskaan muutu totuudeksi. Aivojemme kuva todellisuudesta on epätarkka, harhainen ja mitätön mallinnus maailmasta.

Sen pitämistä totuutena voisi pitää huvittavana, ellei sillä olisi niin vakavia vaikutuksia elämässämme.

Ajatus on voima, joka tekee rumaa jälkeä riehuessaan todellisuudessa.

Jos lyöt minua, se on totta eikä kuviteltua. Mutta kaikki, mikä on todellista, on olosuhteiden ehdollistamaa, ja kaikki asiat vaikuttavat kaikkiin muihin asioihin suorasti tai epäsuorasti. Todellisuuden voi siis nähdä olevan ajatuksen liikettä.

Koska näemme kaiken kokemustaustamme suodattamina, todellisuutemme ei voi koskaan olla täysin riippumatonta meistä. Puu on suhteellisen itsenäisesti olemassa, mutta tajuntamme "tuottaa" sen abstrahoimalla kuvan siitä mieleemme.

Todellinen maailma ei siis ole vain mielipide. Bohm ehdottaakin, että olisi perusteltua käyttää sanaa actuality kaikesta, mitä todella tapahtuu ja mikä on ajattelusta riippumatonta, ja sanaa reality kaikesta, johon ajatus on osallisena tavalla tai toisella.

Jos ihminen on mieleltään terve ja täysissä voimissa, hänen ajatuksensa ja tajuntansa ovat totta ja heijastavat suhteellisen tarkkaan sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Hänen todellisuutensa on koko lailla erilainen kuin irrationaalisen ja neuroottisen ihmisen.

Terve ja epäterve persoona käyttävät erilaista energiaa. Egon elinvoima tulee ristiriidoista, toiveista, peloista ja tahdosta.

Ego luo oman energiansa. Tarpeet saavat meidät sykkimään ja sysäävät meidät liikkeelle. Emme yleensä edes tajua, miksi meidän on tehtävä jotakin, me vain toimimme ja toimimme ja toimimme...

Totuuden energia toimii, kun tajuaa, että ei voi kulkea todellisuudesta totuuteen. Krishnamurtin mukaan siitä alkaa meditaatio.

Kyse ei ole siirtymisestä todellisuudesta toiseen, vaan tosiasioiden kokemista sellaisenaan.

Keskustelun lopussa Krishnamurti on niin innoissaan, että ehdottaa tapaamista joka viikonloppu.

Anna tosiasioiden toimia

2. keskustelu Brockwood Parkissa 24. toukokuuta 1975

Seuraavan tapaamisen aiheena on totuudessa elämi-nen. Totuus toimii eri tavalla kuin todellisuus, koska totuus ei tietenkään ole mitenkään kiinni menneessä eikä ylipäätään ajassa, siis myöskään tulevassa.

Tunnemme muistiin ja toivoon perustuvan toiminnan, mutta voimmeko koskaan elää nyt-hetkessä, vain sen parissa, mitä on? Silloin totuus saa todella toimia. Tämä on mahdollista vain silloin, kun tekojamme ohjaavat tosiasiat eivätkä kuvitelmat.

Ajatus ei saa tulkita tapahtumia, eikä tarkkailijan ja tarkkailtavan välissä saa olla jakautumaa, koska silloin yksi todellisuuden osa vahtii toista osaa. Jos emme löydä tätä jakamatonta toimintatapaa, elämme aina ajassa, ristiriidassa ja surussa.

Todellista ei voi nähdä ilman vapautta. Silloin näkeminen on toimimista, toimimme niin kuin näemme. Ei siis niin, että ensin näemme ja sitten toimimme.

Totuuden näkeminen voi tapahtua vain olemattomuu-dessa, joka on puhdasta energiaa. Siinä ei ole esineitä, asioita, on vain ei-mitään. Kaikki realiteetit ovat jotakin, mutta olemattomuus ei ole yhtään mitään.

"Olemattomuus realisoituu todellisuuden tasolla silloin, kun oivalluskyky toimii eikä vääristymiä ole", K muotoilee.

Ollakseen vapaa ei pidä pohtia, mitä totuus on, vaan kohdistaa kaikki huomionsa todellisuuteen ja sen vääristymiin. Emme tunne totuutta. Tunnemme vain tajunnan, joka on turvoksissa tiedosta, kokemuksista, omien uskomustensa lumoissa. Sellainen ei näe mitään sellaisenaan.

Totuuden etsimisen sijaan on siis nähtävä, miten kaiken aikaa vääristämme asioita ja vastustamme faktoja. Jos tämän näkee eikä säikähdä, saa tarpeellisen energian työntääkseen valheellisen syrjään.

Tajunnassa on niin paljon väärin tulkittua todellisuutta, että kaiken selvittämiseen ei yksi elämä riitä. Onneksi on oikotie.

Jos tunnemme olevamme erillisiä toisista ihmisistä ja luonnosta, meissä ei ole myötätuntoa. Silloin ajatus toimii meissä jakaen maailman minun ja ei-minun maailmaan. Seuraa kaksijakoisuus, joka estää rakkauden.

Kun havaitsee kokonaisesti, rakastaa ihmisiä sulkematta ketään pois. Ei ole riippuvaisuutta kenestäkään, yritystä omistaa rakkautensa kohde.

Totuuden näkeminen edellyttää, että mielessä on tilaa. Tilaa on vain olemattomuudessa, koska esineiden maailmassa mieli ei ole vapaa.

Ajatusten täyttämässä mielessä ei ole tilaa. Se on ympäristönsä hallitsema ja askartelee erilaisten ongelmien kanssa. Ajatus ilman näkemistä aiheuttaa kaiken vääristymisen.

Ajatus siis sisältää kaksi erilaista toimintoa: se reagoi ja heijastaa. Reaktiot ovat välittömiä, ja siksi asiat tuntuvat niin todellisilta. Ajatus reagoi usein niin nopeasti, että emme tajua reaktion tulevan omasta tajunnastamme. Havaitsemamme asia vääristyy ja muuttuu mielessä harhaksi.

Kun mieli luopuu vääristelystä, ajatus toimii rationaalisesti, ja jotakin ihan muuta alkaa tapahtua.

Rumpu värähtelee tyhjyydestä

3. keskustelu Brockwood Parkissa 31. toukokuuta 1975

Suora näkeminen on kolmannen istunnon aihe. Miten se tapahtuu ja millaista se on? Millainen on mieli, jossa ei ole ajatusta tulkkaamassa todellisuutta?

Tavallista ajattelua hallitsevat sanat. Sanat herättävät mielikuvia, ja nuo mielikuvat nostavat pintaan toisia sanoja. Monilla sanoilla on jokin tunnesisältö, ja tuo tunne saa meidät toimimaan tai estää meitä tekemästä. Bohmin mielestä voisi olla myös sanatonta ajattelua, mutta K on eri mieltä. Hänestä kaikki ajattelu on vain muistin reagoimista ehdollistuneesti.

Bohm ei luovuta. Hän erottaa kaksi erilaista tapaa käyttää sanoja ja mielikuvia. Toinen perustuu ajatteluun, ja siinä sana tuottaa siihen liittyvän mielikuvan ja yhdessä ne saavat aikaan toimintaa.

Toisenlaisessa ajattelussa sanoja käytetään vain suoran näkemisen tai siihen johtavan tiedon ilmaisemiseen. Bohm muistelee K:n joskus verranneen ajatusta rumpukalvoon, joka värähtelee tyhjyydestä, ja myöntää, että sanaton on harhaanjohtava sana.

Sen K on valmis myöntämään, että suoraa näkemistä ilmaiseva ajatus on laadultaan erilaista kuin ajatuksen omatoiminen puuhailu.

Samaa mieltä he ovat siitä, että ajatusprosessi ei voi koskaan tuottaa suoraa näkemistä, mutta ajatuksin voi ilmaista paitsi syvän oivalluksen myös siihen johtavaa tietoa.

Bohmin mukaan ajatus ei ole pelkästään kykenemätön tuottamaan suoraa näkemistä, se näyttäisi epäsuorasti jopa hylkivän sitä. Hän kysyy, millainen toiminta estäisi tämän hylkimisen? Ajatus ei siihen pysty, mutta asioiden tunnevoimainen näkeminen saattaisi murtaa ajattelun toimintakaavan.

Monet odottavat selvästi merkittyä polkua päästäkseen eteenpäin, mutta totuus edellyttää Krishnamurtin mukaan "tyhjää taloa ilman asukkaita". Etsimme kaiken aikaa henkistä turvakotia ja fyysistä turvaa, mutta kukaan meistä ei ole turvassa esineiden maailmassa, jossa kaikki kuihtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kun tämän tajuaa, joko säikähtää tai keksii itselleen turvapaikan. Tai näkee koko tajunnan kokonaisuuden, ja turvan tarve kaikkoaa turhana. K muotoilee: "Olemattomuudessa on täydellinen turva ja vakaus."

Lause voi kuulostaa älyttömältä, mutta asiaa hetken harkittuaan voi saada oivalluksen ja nähdä asian ytimeen.

Tietenkään ei ole mitään keinoa todistaa eikä takeita siitä, että väite pitää paikkansa, mutta totuuden suora näkeminen rauhoittaa rauhattoman.

Oivallus ei toki tyydytä fyysisiä tarpeitamme, mutta se muuttaa näkemyksemme todellisuudesta ja vapauttaa monenlaisesta moskasta.

Maiden välillä ei olisi sotia, jos ihmiset eivät olisi kansallismielisiä. Ilman uskomuksia ja fanaattisia vakaumuksia väkivaltaa olisi vähän tai ei ollenkaan.

Taistelemme monella rintamalla toisiamme vastaan. Ilman tajuntamme tuottamia ristiriitoja maailma olisi tyystin toisenlainen.

Niin tekee kuin näkee

4. keskustelu Brockwood Parkissa 14. kesäkuuta 1975

Halut, hyvyys ja kauneus ovat kiinnostuksen kohteena seuraavaksi. Miksi mieliteoista on tullut niin tavattoman tärkeitä elämässämme? Haluammeko jotakin yksinkertaisesti siksi, että meiltä tuntuu puuttuvan jotakin?

Bohm löytääkin yllättävän yhteyden pyyteen ja uskon välillä. Mielitekomme ja havittelumme syntyvät jonkin puutteesta, ja niin syntyy uskokin, tyhjyyden tunteesta.

"Uskomme siihen, mihin haluamme uskoa. Uskon, toivon ja epätoivon perusta on halussa", Bohm pätevästi päättelee.

Tavoittelemme sekä abstrakteja että konkreettisia asioita. Osa toiveistamme on todellisia, ne voivat toteutua, osa ei voi. Osa niistä on itseen kohdistuvia, osa yleisiä. Kun esimerkiksi näkee yhteiskunnan ikävän tilan, terve ihminen tahtoo ja toivoo sen kohenevan, vaikka takeita ei ole.

Oleellista on kysyä itseltään, miksi tavoittelee jotakin, mikä lykkää meidät liikkeelle tahtomaan jotakin. Krishnamurti pilkkoo prosessin viiteen vaiheeseen.

Toive alkaa yleensä havainnosta. Näemme jotakin mukavaa. Meillä on kontakti siihen, ja syntyy tuntemus. Koskemme sitä tai tallennamme mieleen. Sitten ajatus saa aikaan halun. Halu on mielikuvitusta, ei todella totta. Jos ei ajattele, halua ei ole. Viimeinen, viides askel on toiminta.

Ilman ajattelua on vain havainnosta viriävää toimintaa. Silloin havainto itsessään on toimimista, ei tarvita halua erikseen. Nautinnonhalu voi olla yksi keino peittää sisäinen tyhjyys. Halu herää, kun emme kykene havaitsemaan kauneutta ympärillämme. Jos sitä ei voi kokea, sitä haluaa edes kuvitella.

Ajatus ei pysty luomaan kauneutta, rakkautta eikä hyvyyttä. Se voi kuvitella ja ilmaista niitä, mutta ei tavoittaa niiden ydintä.

"Kun kuolee kaikelle ajatuksen luomalle, on olemattomuus. En tiedä siitä mitään, en voi edes kuvitella sitä. Kauneuden, hyvyyden ja totuuden puhtaus ilmenee olemattomuudessa", K kuittaa.

"Olemattomuudesta on yksisuuntainen yhteys asioihin. Esineistä ja asioista ei ole yhteyttä olemattomuuteen", hän muotoilee.

Olemattomuudessa ei ole mittareita eikä minkäänlaista mittaamista. Ajatus toimii vain mittaamisen alueella, joten se ei voi havaita olemattomuutta.

Ajatuksen on päätyttävä, tai K:n sanoin "sen on kuoltava todellisuudelle", kuoltava kaikelle arvioimiselle, mittaamiselle, ajalle. Tuolla päättymisellä ei ole motiivia, sitä ei tehdä palkinnon kiilto silmissä, vaan ilman taka-ajatuksia.

Mitattavissa oleva hyvä, kauniit esineet ja oikeat toimenpiteet ovat todellisuutta, mutta todellinen

kauneus, hyvyys ja totuus voivat olla vain olemattomuudessa. Se on jotakin täysin erilaista kuin mielikuviin perustuvat suhteet toisiin.

Kiero kuin korkkiruuvi

5. keskustelu Brockwood Parkissa 22. kesäkuuta 1975

Tiedämme, että ajatus on K:n sanoin "kiero kuin korkkiruuvi" ja jakaantuneen luonteensa takia tuottaa monenmoista maanvaivaa. Koska tajunta on koko ajan liikkeessä, se ei ole koskaan löytänyt energiaa, jossa ei ole ristiriitaa.

Ajatus ei koskaan pysty näkemään omaa turhuuttaan. Jos se näkisi, kyse olisi vain älyllisen havainnon sanoiksi pukemisesta, ei todellisesta havainnosta.

Näkeminen voi tapahtua tajunnan sisällä tai ulkopuo-lella. Jos se tapahtuu sisäpuolella, kyse on ajatuksesta ja ristiriidasta, koska kaikki ajatukset ovat ristiriitaisia.

"Totuus ei ole tajunnan alueella. Jos se olisi, kyse olisi sinun totuudestasi tai minun totuudestani, ei totuudesta", Krishnamurti korostaa.

Tajunnassamme ei ole ainoatakaan palasta, joka ei ole ajatusta. Kaikki ajatustemme palaset ovat yhteydessä toisiinsa joko suorasti tai epäsuorasti. Ajatus ei voi koskaan nähdä itseään kokonaisena. Jos se kuvittelee näkevänsä, se ei näe! Ainoa tapa nähdä kokonaisuus on, että ajatus päättyy, lakkaa liikkumasta ajassa. Tuossa näkemisessä ei ole ajatusta.

Tämä edellyttää jonkinlaista tietoisuutta ja tarkkaavuutta.

Tietoisuus on paljon enemmän kuin keskittymistä johonkin. Tietoisuuteen ei sisälly valintaa. Tarkkaavuus on "venymistä" kohti enempää, mutta ei ajatuksen eikä muistin avulla. Tarkkaavuus tulee täydellisestä olemattomuudesta, jossa on kaikki energia. Tuo energia on ihmisen energian tuolta puolen.

Sitten aivan yllättäen Bohm kysyy: "Oletteko oivaltanut kaiken tämän itse pohtimalla vai oletteko ollut tällainen koko elämänne?"

"Luulen niin", K vastaa viitaten jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

"Lapsena olin sairaalloinen enkä kyennyt henkisesti vastaanottamaan. Mikään ei tunkeutunut minuun syvästi", K vastaa, mutta lisää heti perään: "En kuitenkaan väitä, etten ole ehdollistunut, se olisi typerää!"

Bohm kysyy, miten tietoisuuden ja tarkkaavuuden ylittävä havainto syntyy. Sairaus ei tietenkään voi olla selittävä tekijä, koska monet muutkin lapset ovat olleet sairaita, mutta eivät ole päätyneet näkemään näin selkeästi.

K arvelee, että tarvitaan herkkää tietoisuutta.

"Pitää olla herkkä omien mielihalujensa lisäksi myös ympäristölle ja toisille ihmisille. Tietoisuuden tilassa ajatuksen liike päättyy. Tuosta valikoimattomasta tietoisuudesta viriää kiintymyksen, välittämisen ja syvän kommunikoimisen tunne."

Mutta se ei riitä. Tarkkaavuudessa on rakkauden ominaislaatu, yhteys, joka ei ole sanallista.

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Tajunnan on oltava tyhjä, ja silloin on olemattomuuden, ei-olemisen tunne.

Silloin tajunnassa ei ole K:n sanoin "mitään, minkä olisi synnyttänyt ajatus, olosuhteet, temperamentti, mielikuvitus, taipumukset tai kyvykkyydet".

Olemattomuudessa ei ole ajatuksen liikettä, mutta siinä on toki energian liikettä. Tuntemamme liike tapahtuu ajassa, mutta tämä on jotakin muuta, mielikuvituksen ulottumattomissa.

Hyvyydellä ei ole suhdetta ajatukseen eikä pahaan. Pahaa on niin kauan kuin on ajatusta.

"Voisiko sanoa, että ajatuksen toimiessa ei ole mahdollista ratkaista ongelmia?" Bohm kysyy.

K syttyy: "Täsmälleen niin. Tämä on valtava havahtuminen. Tuohon sisältyy koko asian kauneus. Kuuntelen, ja totuus paljastuu, koska olen ollut tietoinen. Tämä huikea toteamus ottaa minut valtaansa. En tiedä, miten se vaikuttaa. En tiedä, miten tulen elämään. Olen nähnyt, ja se vaikuttaa. En tee sille mitään, eikä minun tarvitse tehdä. Se toimii jotenkin, tekee jotakin. Aikaisemmin olin tottunut toimimaan, mutta nyt tuo toimii, koska totuudella on oma elinvoimansa."

Astu ulos sellistäsi

6. keskustelu Brockwood Parkissa 28. kesäkuuta 1975

Kuudennessa keskustelussa aiheina ovat tiedostamattomuus, tietämättömyys ja virheet sekä niiden suhde muistista vapaaseen, totuudesta viriävään toimintaan. Bohmin mukaan on kahta erilaista tiedostamattomuutta.

Ensimmäinen syntyy siitä, että emme tiedä tarpeeksi jostakin asiasta tai meille annetaan väärää tietoa.

Yksi esimerkki tällaisesta on tietokone, joka ohjelmoidaan väärin ja tekee siksi virheitä, vaikka toimii annettujen ehtojen puitteissa.

Toinen johtuu ajatuksen taipumuksesta järjestelmällisesti nujertaa tietoisuus.

Jätämme huomiotta jotakin, koska haluamme tuntea olomme mukavaksi emmekä halua mielenrauhamme järkkyvän. Pelkäämme kaiken menevän kappaleiksi, jos olemme tietoisia kaikesta. Itseämme suojellaksemme "pysyttelemme omassa pilttuussamme" emmekä edes halua havaita kaikkea.

On varsin vaikea erottaa, johtuuko typeryyksien tekeminen oikean tiedon puutteesta vai jonkinasteisesta tietämättömyydestä.

Totuutta ei voi olla silloin, kun on tiedostamattomuutta tai tietämättömyyttä. Kun totuus toimii, ajatus ei ole läsnä, koska se on lähtökohtaisesti vääristynyt, pelkän muistin reaktiota. Havaitsemiseen perustuva toiminta on välitöntä, eikä muistia tarvita. Sellaisessa havaitsemisessa ei ole havaitsijaa.

Totuuden toiminta on, ja sen on oltava, totaalista. Tuossa vahvan integriteetin tilassa näkee totuuden valheellisesta.

Sitten Bohm kertoo lukeneensa Mary Lutyensin kirjoittamaa Krishnamurtin elämäkertaa The Years of Awakening ja piti sitä "varsin mielenkiintoisena".

Kirjassa kerrotaan 1920-luvulla alkaneesta henkisestä mullistuksesta, jonka seurauksena Krishnamurtin käsitykset todellisuudesta mullistuivat.

K ei usko, että muutos hänessä olisi tapahtunut tiettynä hetkenä. Pikemminkin kyse oli pitkästä prosessista, joka alkoi elokuussa 1922.

Jotakin erityisen tähdellistä tapahtui Krishnamurtin mukaan hänen nuoremman veljensä Nityan kuoltua marraskuussa 1925. Hän ei paennut kärsimystä, vaan kohtasi "kuoleman todellisuuden ja se vapautti minut ajatusten todellisuudesta".

Muistellessaan tapahtumia 50 vuotta myöhemmin
K arvelee, ettei hän koskaan ehdollistunut häneen pumpatuista teosofisista uskomuksista, vaan vain toisti, mitä hänelle oli kerrottu.

Niin kutsutussa prosessissa K kärsi pitkiä jaksoja hirvittävää kipua mutta sanoi, ettei kipu liittynyt mielessä tapahtuneeseen mullistukseen. Fyysinen kipu kuitenkin voi tuottaa tietynlaista energiaa.

Tuo nuori mies löysi jotain uutta, ja tuo uusi ominaisuus tuli osaksi ihmiskunnan tajuntaa. Kun sitä kuvaillaan, toiset ehkä pystyvät toteuttamaan tuota tuoreutta omassa elämässään.

Täysin uudenlaista energiaa vapautui. Se ei ole ajatuksen tuottamaa energiaa, vaan seuraa siitä, kun ei mitenkään pakene kärsimystä. Juuri kärsiminen tuottaa valtavaa voimantunnetta. Silloin totuuden ja todellisuuden energia eivät enää ole eri asioita. Toinen on universaalia, toinen hyvin henkilökohtaista, toinen isoa ja toinen pientä.

Puhuessaan näistä energioista Krishnamurtin keho herkistyy niin, että hänen on poistuttava huoneesta hetkeksi. Palattuaan takaisin hän selittää:

"On jotakin paljon enemmän kuin kaikki tämä. Hyväksyisittekö sanan mysteeri? On jotakin, josta ei voi puhua. Se ei tarkoita, etteikö sitä olisi. Arvelen, että juuri se on totuus. Kun koskettaa mysteeriä, asiat ovat tyystin toisin. Ajatus ei voi koskaan koskettaa sitä."

Vaikka moni toisin kuvittelee, ajatusten ja kokemamme todellisuuden alueella ei ole kerrassaan mitään mystistä. Monilla on tarve kokea ja luoda mystiikkaa.

Tieteessä haluttiin Bohmin mukaan alun perin tunkeutua mysteeriin ja paljastaa se, mutta pian harhauduttiin hakoteille, ja tutkijat alkoivat kuvitella voivansa lopulta selittää kaiken. Turha toivo. Olemassaolon mysteeri on ja pysyy käsittämättömänä.

"Arvelen, että tietyllä tavalla ego tekee mysteeristä parodian tekemällä itsestään mysteerin", Bohm muotoilee.

Tunne mysteeristä on lähestulkoon kadonnut monesta syystä. Tieto on yksi syy, illuusio tietämisestä. Haluamme ymmärtää ja selittää kaiken, mutta se on mahdotonta, koska ajatukset ovat rajoittuneita ja ne ovat ainoa selityksen väline. Mikään ei näytä pystyvän estämään meitä vaalimasta ajatusta, että lopulta kaiken voi selittää.

Lapsena meillä monilla on vahvoja mystisiä tunteita. Kaupungissa eläessämme yhteys luontoon katkeaa, ja harvoin katselemme yötaivaan tähtiä tai sukellamme valtameren syliin.

Bohm katsoo, että kaiken havaittavan todellisuuden voi tavalla tai toisella selittää ja siihen voi syventyä syvemmin, mutta kaiken ydintä ei voi.

Totuus mysteeristä hiljentää mielen. Mieli on tietoinen siitä, koska on hiljaa. Täydellinen hiljaisuus avaa oven toisenlaiseen todellisuuteen.

Mysteeriä kohtaamassa

7. keskustelu Brockwood Parkissa 18. heinäkuuta 1975

Seitsemännen keskustelun aluksi Bohm siteeraa Einsteinia, joka on todennut mysteerin kokemisen olevan kaikkein kauneinta. Se on myös kaiken todellisen taiteen ja tieteen tekemisen lähde.

Missä tilassa mieli on osallistuessaan johonkin oikeasti mystiseen, ja millaista tuo osallistuminen on? Onko mystisen kokemiselle jotain ilmeisiä edellytyksiä, ja mitä ne voisivat olla?

K sanoo, että ensiksikin pitää olla herkkä keho. Mieli ei saa olla neuroottinen, eikä tunteiden saa antaa tukkia sitä. Mielen pitää olla kyvykäs nopeisiin oivalluksiin, suoraan näkemiseen, eikä se saa tyytyä selityksiin.

Pitää myös olla myös psykologista selkeyttä. Selkeyttä tarvitaan erityisesti ajatuksen luonteen ymmärtämi-seksi.

Ajatusta käytetään vuoren, mikrofonin tai itsen katsomisessa. Nämä kolme kohdetta eroavat aika lailla toisistaan. Vuori on olemassa ajatuksesta riippumatta, se jököttää paikallaan silloinkin, kun emme ajattele sitä. Niin on mikrofonikin, mutta se on ihmisen, siis ajatuksen, suunnittelema ja tekemä.

Ego edustaa ajatuksen luomien tuotteiden kolmatta lajia. Se muodostuu ajattelusta, mutta toisin kuin vuori ja mikrofoni, sitä ei ole, jos emme ajattele. Minää ei voi nähdä silmillä, mutta mielen maailmassa se on totta.

Oletamme oman keskuksemme olevan olemassa, jotakin erillistä ja ilmeistä, ajatuksesta erillistä.

Meillä on vahva tunne, että sisällämme on keskus, joka elää ja liikkuu ajassa. Minä on ollut jotakin, on nyt jonkinlainen ja muuttuu joksikin muuksi.

Tämän liikunnon virrassa me elämme. Liitämme tuohon keskukseen kaiken kokemamme. Kannamme menneen taakkaa, toivomme parasta mutta pelkäämme pahinta. Ajatus ei vain luo, vaan se myös rajoittaa ja määrittelee keskuksen. Ajatus pitää yllä tunnetta riippumattomasta minästä. Kun olemme luoneet keskuksen, emme voi välttää liittämästä kokemaamme tuskaa ja kärsimystä siihen.

Ajatus ei kuitenkaan voi tajuta tai olla tietoinen kaikesta. Se voi teeskennellä, mutta rajallinen ei veny rajattomaan. Ego asuu pienessä huoneessa ja kuvittelee, mitä mahtaa olla sen ulkopuolella.

Perinteemme on pitkä ja yksiselitteinen: ego on olemassa ja erillinen. Se ilmenee sanallisessa ilmaisussa ja omien kokemustemme kautta.

Krishnamurti ui tässä vankkumattomasti vastavirtaan ja pitää ajatusta egosta absurdina ja tuhoisana. Hän on yksi harvoista, joka on niin varauksettoman vakuuttunut asiasta.

Onneksemme hän vakuuttaa, että tämän tosiasian ymmärtäminen on helpompaa meille muille sen jälkeen, kun hän on tämän oivalluksen tehnyt.

Analogia Kolumbuksesta ja Amerikan löytämisestä on havainnollinen, mutta Bohmin mielestä liian yksin-kertainen kielikuva. Ei kaikkien tajunta muutu, vaikka yhden tajunta olisi muuttunut miten syvästi tahansa.

Elämän mysteeriä ei voi toiselle osoittaa eikä opettaa. Kukaan ei tee siitä totta meille.

Tieteessä tilanne on toinen, koska toisen tekemää havaintoa voi helposti soveltaa. Einstein hoksasi jotain, ja muut voivat tajuta sen paljon pienemmällä pohtimisella.

Elämän mysteeri ei ole tietopohjainen, eikä sitä voi toiselta imaista. Sitä ei voi myöskään analysoida. Jos poimii kukan ja repii sen palasiksi, ei ole enää kukkaa. Mysteerin tutkimiseksi pitää vapautua toiveista, motiiveista, kärsimisestä ja koko egon rakenteesta.

Virta vie vikaan

8. keskustelu Brockwood Parkissa 25. heinäkuuta 1975

Kahdeksas keskustelu alkaa kysymyksellä. Bohmin amerikkalainen ystävä, psykiatri David Shainberg haluaa Bohmin kysyvän Krishnamurtilta, onko omasta osittuneisuudestaan tietoinen ajatus osittunut.

Ensin pitää K:n mukaan tajuta, että ajatus todella on osittunut ja vain jäljitelmä kuvaamastaan asiasta. Se heijastaa muistin sisältöä ja valitsee joitakin osia satunnaisesti jättäen jotakin oleellista pois. Ajatus ei heijasta mitään täysin oikein, koska kaikki sen heijasteet ovat vain kuvajaisia.

Olemme antaneet valtavan merkityksen ajattelulle emmekä huomaa, miten mekaaninen ja rajoittunut se on. Tämän täydellinen havaitseminen paljastaa meille totuuden. Tuon havainnon seurauksena ajatus muuttuu, havainto muuttaa aivosolut.

Totaalihavainto on iso šokki aivoille, jotakin täysin uutta. Ajatuksella ei ole keinoja käsitellä tätä havahtumista.

Välttääkseen šokin se on kehitellyt erilaisia keinoja estää näin tapahtumasta. Epätoivoisesti se pitää kiinni määrämuodosta ja yrittää pysytellä uomassaan tunteakseen itsensä tuvalliseksi. Se luo oman maailmansa mutta ei silti ole koskaan eikä missään turvassa ja tyytyväinen.

Ajatuksella ei ikävä kyllä ole mitään syytä epäillä sen omia luomuksia. Ne ovat sille ykkösasia elämässä. Se rakentaa egona kokemamme kuvitteellisen rakennelman ja tuo mielikuva on sen henkisten toimintojen geometrinen keskus ja määrittelee kaiken elämämme. Ajattelemme keskuksen ehdoilla ja katselemme maailmaa sen läpi.

Fysiikassa on analogia.

"Yksi fysiikan perusteorioita on, että maailma koostuu atomeista. Jokainen atomi on keskus, joka on yhteydessä muihin atomeihin. Päinvastaisen näkemyksen mukaan on vain jatkuva kenttä, eikä keskusta ole", Bohm kuvailee.

Fyysisesti meidän on pakko toimia keskuksesta käsin, ajassa ja tilassa, mutta psykologisesti on vain keskuksesta muodostettu mielikuva, jonka sijoitamme kehoomme.

Sitten teemme toisen ja isomman virheen kuvittelemalla keskuksen olevan ajattelusta erillinen. Näin tehdessämme jaamme tajunnan kahtia: tässä on minäksi kutsumani tarkkailija, ja tuolla on tarkkailemani kohteet.

Tämä johtaa siihen, että teemme kolmannen virheen. Jos kuvittelemme olevamme erillisiä, kaikki muut ihmiset ovat erillisiä meistä. Koko maailma koostuu palasista, joita pidämme erillisinä.

Alamme Bohmin mukaan erottaa toisistaan asioita, jotka eivät ole erillisiä, ja yhdistää asioita, jotka ovat erillisiä.

"Kun jotakin on pielessä ajatuksen virrassa, syytämme siitä jotakin toista, vaikka vika on ajattelussa itsessään. Ei ole erikseen minun ajatuksiani ja sinun ajatuksiasi."

Sijoitamme yleensä "oikean" ajatuksen omaan keskukseemme ja "väärän" ajatuksen toisiin. Myötätunto katoaa ja alamme taistella.

"Sen näkeminen, että kyse on ajatusprosessista eikä tietyn henkilön ajattelusta, on myötätuntoa", Bohm lopuksi kiteyttää.

Anna aivojen toipua

9. keskustelu Brockwood Parkissa 6. elokuuta 1975

Bohm aloittaa jakson toteamalla, että aivot ovat aineessa tapahtuva prosessi, tulosta pitkän ajan kuluessa kerätystä perimästä, perinteistä ja ympäristön vaikutuksista. Meidät on "ehdollistettu itsepetokseen, joka aiheuttaa salakavalan aivovaurion".

Vaurio aiheutuu siitä, että aivoissamme on ylikuormitus ajatuksia, itseä, pelkoa, surua ja perinteitä. Vaurioituneet aivosolut tuottavat ajatuksia, jotka ovat vääristyneitä.

K toteaa tämän näkyvän selvästi vanhoissa kulttuureissa kuten Intiassa. Uskomukset ovat horjumattomia. Perinne ehdollistaa aivot jähmeään käsitykseen todellisuudesta.

Sama rakenne on havaittavissa lännessä, olkoonkin että uskomukset ovat erilaisia. Vaurioituneet aivot pitävät yllä ja ravitsevat näitä uskomuksia. Emme tunnista omaa osuuttamme tämän vaurion syntymi-sessä, vaan syytämme joko ulkoisia olosuhteita tai toisia ihmisiä. Aivot alkavat pitää ajatuksia todelli-suutena, jolla ei ole mitään tekemistä ajattelun kanssa.

Voivatko aivot toipua tästä vammasta ja parantaa itsensä? Ehkä voivat, mutta näin ei ole tapahtunut monesta syystä. Emme ensiksikään ole edes kiinnostuneita tästä. Toiseksi emme tajua aivojen olevan vaurioituneet.

Voi myös olla, että aivomme ovat jo liian vaurioituneet voidakseen parantua. Yksi viallisten aivojen tempuista on sanoa, että ne eivät voi parantua, että mitään ole tehtävissä sosiaalisesti, moraalisesti tai taiteen keinoin.

Emme voi tietää, ellemme edes yritä. Jos vaurio on todella syvä, on mahdollista, että sitä ei voi parantaa. Silti osa aivoista ja tajunnasta saattaa olla säästynyt perinteen ja kulttuurin vaurioilta. K on täysin varma, että näin on. Vaurioituneilla aivoilla ei lunasta lippua äärettömään.

"Aivot paranevat, jos ne todella kuuntelevat sitä, mikä on ajattelun tuolla puolen. Siitä syntyy uusi ihminen ja uusi yhteiskunta."

Kerran vielä prosessi

10. keskustelu Brockwood Parkissa 27. syyskuuta 1975

Seuraavassa tapaamisessa jatketaan K:n prosessin käsittelyä. Bohm toistaa kantansa, että vertaus Kolumbuksen Amerikan löytämiseen on vähän harhaanjohtava, koska mielen kumous ei ole yhtä helppo tehtävä kuin Atlantin ylittäminen.

Paremmin sopisi vertaus Newtoniin tai Einsteiniin. Newton keksi jotain, josta Einstein saattoi jatkaa, mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä kaikkea, mitä Newton ehdotti.

Krishnamurti vakuuttaa, että hän ei tiedä, mitä hänelle tapahtui tuossa prosessiksi kutsutussa syvässä henkisessä mullistuksessa. Kun hän yritti selvittää asiaa itselleen, hän tuli tulokseen, että ei voi olla varma eikä halua spekuloida asialla.

Prosessi ei ole pelkkä tajunnan tila, se vaikuttaa myös kehoon. Se jatkui hänen oman kertomansa mukaansa eri muodoissa vielä 70-luvulla, mutta vain silloin, kun hän oli rentoutunut ja rauhallisessa ympäristössä. Hän korosti, että ei tehnyt mitään estääkseen tai kutsuakseen prosessia.

K kuvailee:

"Herään keskellä yötä meditaatiossa. Se on ihmeellinen meditaation muoto, koska siihen ei liity minkäänlaista mielikuvitusta eikä sitä tuoteta tahtomalla. En pysty kuvittelemaan sellaista tilaa. Se on jotakin erityistä olematta kuitenkaan epänormaalia."

Prosessi tekee kehon herkäksi. K toteaa voivansa lukea toisten ihmisten ajatuksia, mutta ei halua tehdä niin, koska se olisi kuin yksityisten kirjeiden lukemista. Hän toteaa myös parantaneensa monia.

K:n prosessiin liittyy voimakasta fyysistä kipua. Yleensä ihmiset yrittävät paeta ja välttää kipua, mutta K ei tee niin. Koska hän ei yritä vältellä sitä, tuska muuttuu joksikin muuksi.

Seuraavaksi Bohm kysyy niin kutsuttujen henkisten mestareiden roolista. K kertoo olleensa lapsena vetäytyvä, herkkä, vaikutuksille altis. Kun hänelle kerrottiin jotakin, hän toisti sitä kuin lapsi, jolle on kerrottu satu. Teosofit kuvasivat mestareita aineellisina kertoen, miten he asuivat ja pukeutuivat, heille annettiin nimetkin.

Toki ympärillämme on monenlaisia väreilyä ja kaikki aistivat siitä enemmän tai vähemmän. Tappaminen ja pahuus voi tallentua ympäristöön, mutta niin tekee hyvyyskin. Muinaisissa temppeleissä on ihan omanlaatuisensa ilmapiiri.

Teosofit liittivät mestarit hyvyyteen ja pahuuden niihin, jotka ovat itsekkäitä. Se on yksinkertaistettua ja harhaanjohtavaa, jos sen ottaa kirjaimellisesti, vaikka voi olla, ettei se aivan pielessäkään ole.

Jos on tosissaan totuuden perään, ei luo tarinoita, vaan on valmis kohtaaman todellisuuden. Jos on nähnyt pienenkin vilauksen totuudesta ja yrittää vastustaa tai paeta sitä, päätyy kärsimään, ja se alkaa vaikuttaa kuin myrkky tai piikki lihassa. Se vaivaa kaiken aikaa.

Tarvitaan kykyä elää tuskan kanssa. Jos ei pakene vaan pysyy sen parissa, mitä on, tapahtuu ihme. Vastusta-minen ja pakeneminen pitävät yllä kärsimistä.

Voiko viisautta oppia?

11. keskustelu Brockwood Parkissa 24. lokakuuta 1975

Yhdennessätoista keskustelussa puhutaan viisauden ja oivalluskyvyn erosta ja pohditaan, voiko viisautta oppia.

Viisaus on mahdollista vain, jos havaitsee ajatuksen rajoittuneisuuden ja tajuaa sen toimivan rajatulla alueella. Määritelmän mukaan viisas on ihminen, joka "pystyy arvioimaan asioita vakaasti", mutta tämä on vain viisauden ulkoinen ilmentymä.

Ei voi olla viisas, jos ei näe kokonaisuutta.

Sana viisaus juontaa juurensa sanaan video, nähdä. Kokonaisuuden näkeminen ilmentää totuutta ja on ehto viisaudelle.

Monet katsovat viisauden karttuvan keräämällä mahdollisimman paljon tietoa, mutta Bohm on eri linjoilla: kaikki rajoitukset tulevat ajatuksista ja tiedosta, ja ne estävät viisauden.

"Ajatteleva ihminen ei ole viisas eikä älykäs ihminen",
K toteaa tarkoittaen hiukan eri asiaa kuin yleensä tarkoitetaan puhuttaessa ajattelevasta ihmisestä.

Viisaus tarkoittaa kykyä selviytyä jokaisesta näkemisen vaiheesta ja toimimista ilman muistia ja tietoa. Vain totuuden näkevät voivat tuoda maailmaan järjestyksen.

Totuus selkeyttää aivot. Kun ne ovat selkeät, ne toimivat järjestyksessä. Bohm kiteyttää totuuden näkemisen hajottavan aivoissa olevan sumun.

Puutteesta pois

12. keskustelu Brockwood Parkissa 11. lokakuuta 1975

Viimeinen istunto tässä sarjassa käsittelee itsepetosta. Aivot vaipuvat itsepetokseen kuvitellessaan olevansa sellaista, mitä eivät ole. Itsepetos on sukua aivojen omaksumalle itsekeskeiselle toiminnalle, sen synnyttämää.

Toimimme sisällämme olevan mielen tuottaman henkisen olennon ohjaamana. Tuo mielikuva tuntuu todelliselta ja jopa kätevältä. Mutta miksi siitä on tullut meille niin tärkeä?

Tähän vastaamiseksi on ymmärrettävä halun luonne. Halut perustuvat täysin oikkuihimme ja mielikuvitukseemme. Haemme helpotusta ja lohtua mielikuvista ja symboleista, joilla yritämme saada olomme tuntumaan paremmalta.

Mielihalut ovat egon peruskallio. Kun haluamme jotakin, tarve tuntuu erittäin vakaalta ja lujalta, siitä ei voi päästä eroon. Se on nopea ja kiihkeä prosessi ja leviää tajuntamme jokaiseen hetkeen.

Onko mahdollista päästä halusta kokonaan eroon? Se näyttää olevan koko sivilisaatiomme perusta. Miten tällaisen valtavan vuoren voisi räjäyttää, kun koko yhteiskunta pönkittää sitä?

Aivojemme solurakenteessa on sisäsyntyinen tarve olla onnellinen, päästä eroon pelosta ja jahdata sitä, mitä haluamme. Miten haluihin ehdollistuneet aivot voisivat vapautua sidonnaisuudestaan ja päästä irti halusta? Mitä tapahtuu aivoille, jos haluja ei ole?

Ensiksikin niillä on kaikki se energia, jonka ne ovat aiemmin tuhlanneet haluihin. Niissä ei ole lainkaan itsepetosta, pyrkimistä, saavuttamista. Tajunnalla ei ole silloin sisältöä.

Jos tekisimme näin, eivätkä aivomme enää haluaisi mitään, miten suhteemme maailmaan muuttuisi? Vaikuttaisimme maailmaan syvällä tavalla. Niin kauan kuin haluja on, on itsepetosta, emmekä löydä ratkaisua yhteiskunnan tai yksilön ongelmiin. Ihminen, jolla haluja ei ole, vaikuttaa kaikkien ihmisten tajuntaan.

Viimeiset kymmenen minuuttia ovat kerrassaan mykistäviä, niitä kuunnellessa aistii jotakin ylellistä ja kohottavaa dynaamista rauhaa ja liikkumattomuutta. K kysyy erittäin kohteliaasti, miten Bohm reagoi kysymykseen: "Voivatko aivot olla täysin ilman halua?"

"On vaikea muistaa, koska kysymys asetettiin implisiittisesti, mutta se jotenkin avaa aivot", hän kuivasti vastasi.

Tällaisen kysymyksen asettaminen ei ole ollut tapanamme. Olemme yrittäneet hillitä halujamme kuitenkaan onnistumatta siinä. Mielemme on jäänyt tilaan, jossa se harhailee ja hakee paikkaansa sitä kuitenkaan löytämättä. Kun harhailu lakkaa, mieli on mitä on.

Sitten K kertoo, että hänen mielensä mennessä erityisesti iltaisin ja yöllä tilaan, jossa haluja ei ole, se vaikuttaa hänen aivoihinsa. Hän tuntee ympärillään sellaista, mitä hän on kirjassaan kutsunut toisenlaisuudeksi. Se "puhdistaa aivot".

Tuossa tilassa ihan tavallisetkin sanat, kuten vaikkapa myötätunto, ovat valtavan elinvoimaisia, ja niissä on arvoituksellinen hehku. Ne tuntuvat ajattomilta, eivät samoilta, ja siksi mystisiltä.