26. Ajan päättyminen

Yhteistyö Krishnamurtin ja Bohmin välillä huipentui viiteentoista dialogiin vuonna 1980. He aloittivat huhtikuussa Kaliforniassa kahdeksalla keskustelulla ja jatkoivat sitten sananvaihtoaan Englannissa, ensin kesäkuussa kahdella ja syyskuussa vielä viidellä keskustelulla.

Kolmetoista näistä julkaistiin vuonna 1985 kirjassa The Ending of Time (suomeksi Ajan päättyminen) ja kaksi kirjan alkuperäisversiosta pois karsittua vuonna 1999 kokoelmakirjassa The Limits of Thought (teosta ei ole suomennettu).

Ajan päättymisen ensimmäisen painoksen liepeessä oleva teksti virittää oivallisesti keskustelujen teemoihin. Siinä todetaan, että tämä on Krishnamurtin tärkein kirja hänen päiväkirjojensa julkaisujen jälkeen ­– "syvällinen ja jäntevä keskustelu johtavan uskonnollisen opettajan ja johtavan fyysikon välillä".

Kirjan sanoma kiteytetään hienosti:

"Jos aivot jäävät itse luomaansa pimeyteen, ne elävät ristiriidassa ja uupuvat. Krishnamurti esittää, että suoran näkemisen avulla aivojen on mahdollista muuttua fyysisesti ja alkaa toimia järjestyneesti, ja tämä parantaa vuosia kestäneen väärän toiminnan aiheuttamat vahingot. Suora näkeminen on peräisin energiasta, joka on ajan ja aineen tuolla puolen. Koko universumin järjestys vaikuttaa meihin sekä fyysisesti että henkisesti, eikä kyse ole mistään henkilökohtaisesta, eikä se koske vain ihmiskuntaa.

Ihmiskunta voi muuttua perusteellisesti, mutta se edellyttää, että mielenkiintomme kohdistuu oman kapean ja tiettyihin asioihin kohdistuvan sijaan yleiseen ja liikkuu lopulta vielä syvempään puhtaaseen myötätuntoon, rakkauteen ja oivalluskykyyn, jonka alkuperä on paitsi ajan ja ajatuksen, myös tyhjyyden tuolla puolen olevassa kaiken perustassa. Muutos edellyttää, että heittäytyy tutkimaan näissä keskusteluissa esitettyjä teemoja mielensä, sydämensä ja koko olemuksensa voimin."

Ego vie väärään suuntaan

Krishnamurti lähtee liikkeelle kysymällä, lähtikö ihmiskunta kulkemaan väärään suuntaan. Bohm sanoo lukeneensa jostain, että näin tapahtui 5 000–6 000 vuotta sitten, kun ihminen oppi ryöstelemään ja ottamaan orjia. Siitä lähtien olemassaolomme päätarkoitus on ollut toisten ihmisten hyväksikäyttäminen ja ryösteleminen.

Krishnamurti selventää, että hän tarkoittaa sisäistä joksikin tulemista, joka aiheuttaa ristiriidan tajunnassa. Kun emme ole tyytyväisiä siihen, mitä olemme, yritämme tulla joksikin sellaiseksi, mitä emme ole.

Bohmin mukaan ajattelun rakenteeseen kuuluu olennaisesti taipumus tehdä asiat paremmiksi sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ulkoiset tavoitteet eivät ole ongelma, mutta sisäiset tavoitteet rakentavat egoistisen keskuksen, joka ei voi olla aiheuttamatta ristiriitaa.

"Ovatko aivomme niin tottuneet ristiriitaan, että torjumme kaikki muut tavat elää?" K kysyy.

"Hetken päästä ihmiset päättelevät, että ristiriita on väistämätöntä ja tarpeen", Bohm vastaa.

Tarvitsemme identiteetin voidaksemme toimia, mutta lähdimme kulkemaan väärään suuntaan, kun ego alkoi hallita meitä. Jos mieli ei tulisi joksikin, se olisi hiljaa.

Krishnamurtin mielestä ihmisen hämmennys aiheutuu nimenomaan siitä, että otamme käyttöön ajan keinona tulla joksikin, kehittyä tai rakastaa enemmän.

"Minulla itselläni ei ole käsitettä psykologisesta huomisesta, tarkoitan tällä aikaa liikkeenä sisäisesti ja ulkoisesti. Haluan lakkauttaa psykologisen ajan. Minulle se on vihollinen."

Mitä tapahtuu, jos tämä aikana ilmenevä liike lakkaa?

"Aivot ovat satoja vuosia harjaantuneet ja tottuneet kulkemaan pohjoiseen ja äkkiä ne oivaltavat, että pohjoiseen kulkeminen merkitsee loputonta ristiriitaa. Tuon oivaltaessaan aivot muuttuvat, aivojen laatu muuttuu."

Bohm korostaa, että ratkaiseva tekijä on liikkeen suunta.

"Kun sisäisellä liikkeellä on kiinteä suunta, se johtaa ristiriitaan. Ulkoisesti kuitenkin tarvitsemme suunnan."

Alkulähteelle

Krishnamurti puhui harvoin omista kokemuksistaan. Nyt hän kuitenkin kertoo, kuinka heräsi eräänä yönä Rishi Valleyssä ja "kaiken energian alkulähde oli saavutettu".

"Epäröin hiukan puhua tästä, koska tämä voi kuulostaa liioittelulta ja aika lapselliselta. Ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista jakautumista maailman ja minun välilläni, vain tuntu tuosta valtavan energian lähteestä. Sillä oli ihmeellinen vaikutus aivoihin aivan fyysisestikin."

Krishnamurti sanoo halunneensa jo kuudenkymmenen vuoden ajan, että toisetkin "tavoittavat" sen. Se "ratkaisee kaikki poliittiset ja uskonnolliset ongelmamme, koska se on puhdasta energiaa aikojen alusta".

"Oletetaan, että olette tullut tuohon kohtaan ja aivonne sykkivät sitä. Miten voitte auttaa toista ihmistä pääsemään siihen?" Krishnamurti kysyy.

Aivomme ovat kehittyneet ajassa ja voivat elää ja ajatella vain ajan puitteissa. Ne ovat tottuneet ideaan joksikin tulemisesta. Aika hallitsee aivotoimintoja, ja niin kauan kuin näin on, ristiriita ei pääty. Voisivatko aivot tajuta, että aikaa ei ole?

"Ajan hylkääminen merkitsee aivoille valtavaa vireyttä ja ongelmattomuutta, koska jokainen ongelma ratkeaa heti ilmaantuessaan."

Bohm kysyy, onko kyseessä pysyvä vai ohimenevä tilanne.

"Tietenkin se on pysyvä, muuten siinä ei olisi mitään mieltä. Se ei ole satunnainen eikä ajoittainen", K vastaa.

Mutta onko aivoilla kapasiteettia ymmärtää, mitä ne tekevät? Ristiriita ei näytä koskaan päättyvän. Ovatko aivot täysin ajan pauloissa vai voivatko ne muuttua?

Aika on vihollinen

K kysyy, mikä tekijä saisi aivot tajuamaan, että niiden tapa toimia ei ole "oikea" vaan totaalisen vahingollinen.

"On kokeiltu paastoamista, elämistä ilman seksiä, askeettisuutta, köyhyyttä, siveyttä, puhtautta, moitteettomuutta. Mikään ei ole tuottanut tulosta", K sanoo havainneensa.

"Voidaksemme edetä on nähdäkseni hylättävä koko ajan käsite siinä mielessä, että odottaa tulevaa. Mutta on hylättävä myös koko menneisyys", Bohm vastaa.

"Juuri niin, aika on vihollinen. Kohtaa se ja mene sen tuolle puolen", K sanoo.

Bohm täsmentää: "On kiellettävä ajan itsenäinen olemassaolo. Meillä on käsitys, että aika on olemassa meistä riippumatta. Olemme ajan virrassa ja sen tähden meistä tuntuu mielettömältä kieltää aika, koska me olemme sitä."

On kuitenkin eräs pätevä tapa toimia kaikkien ongelmien kanssa.

"Voimmeko kohdata psykologisen ongelman ja ratkaista sen heti sen syntyessä, olla pettämättä itseämme, olla vastustamatta sitä, vain kohdata ja lopettaa sen?" K kysyy.

Bohm vastaa, että psykologisissa ongelmissa se on ainoa tapa, muuten juuttuu ongelman aiheuttajaan.

"Kaikki toiminta, joka ei tapahdu heti, sisältää aikaa. Ajan päättyminen tapahtuu silmänräpäyksessä."

Kun tunnemme jonkin olevan psykologisesti pielessä, otamme käyttöön ajan käsitteen ja ajatuksen joksikin tulemisesta, ja tästä seuraa loputtomia ongelmia.

Uusi alku

"Ihminen lähti väärään suuntaan ja juuttui aikasidonnaiseen tietoon, koska siitä tuli hänelle psykologista tietoa. Hän elää ajassa, koska on yrittänyt tuottaa tietoa mielen olemuksesta", Bohm muotoilee.

"Psykologinen kokemus kuuluu ajan alueelle", K lisää. "Mitä olisi, jos ei olisi psykologista tietoa, ei minän tunnetta? Monista voi tässä vaiheessa tuntua, että olisipa kamalaa!"

Bohm vastaa, että silloin ei tunnu olevan mitään, ja se on joko pelottavaa tai menettelee.

Tähän Krishnamurti toteaa: "Koska ei ole mitään, on kaikki."

Tuo kaikki on energiaa. Se ei ole "jotakin", vaan kosmista energiaa. Monissa uskonnoissa on tätä kuvaava käsite. Se on kaiken energian alkulähde.

"Vaellanko vain tyhjyydessä? Ei ole mitään, ja kaikki on energiaa", K kysyy. "Keho ja energia eivät ole erillisiä, mutta jokin sisällämme sanoo, että minä on täysin erillinen tuosta. Miksi me teemme näin? Siksikö, että ulkoisesti samaistumme ulkoisiin asioihin ja tuo samaistuminen siirtyy sisäiselle alueelle?"

Ulkoista hahmoa ei ole olemassa itsenäisenä olentona, se on vain kuori, joka kelluu energiassa.

"Oivallatteko, mitä olemme nyt sanoneet?" K kysyy Bohmilta.

"Onko tämä matkan loppu? Onko ihmiskunta matkannut tuhansia vuosia tullakseen tähän? En ole mitään, ja siksi olen kaikki ja koko energia?"

Bohm arvelee, ettei ole kyse lopusta, vaan päinvastoin alusta.

"Päättyminen on alkamista. Kaiken tämän päättyminen on uusi alku. Kutsukaamme sitä lyhyesti ajan päättymiseksi", Krishnamurti sanoo.

Kohti kaiken perustaa

Ensimmäisessä istunnossa mennään syvälle ja päädytään ajan päättymiseen. Toisessa kaivaudutaan vieläkin syvemmälle, kerroksiin, joita ei voi mitenkään kuvata tai edes kuvitella.

K aloittaa kysymällä, mitä tapahtuu, kun ajassa kerätty minä päättyy. Hän ihmettelee, miksi emme ole yrittäneet lopettaa ristiriitaa. Päinvastoin, olemme usuttaneet itseämme kohti ristiriitaa, koska olemme kuvitelleet, että se auttaa meitä kehittymään. Joillakin elämänalueilla se voikin toimia kannustimena vastuksista selviämiseen.

Kaiken ristiriidan päättyminen merkitsee, että jokainen asia ratkaistaan heti, jolloin aika lakkaa täysin olemasta. Ei enää tarvita joksikin tulemista, toivoa, tahtoa, uskoa tai lupauksia keneltäkään. Kun minä päättyy, tuhkasta nousee uusi kasvu ja luovuus.

K esittelee termin yksittäinen mieli, jolla hän tarkoittaa yksilölle kuuluvaa mieltä. Sitä on tapana kutsua itseksi, persoonaksi, jolla on yksilöllisiä piirteitä, ominaisuuksia ja taipumuksia.

Se on osa jotakin, mitä hän kutsuu universaaliksi mieleksi, joka puolestaan on kaikille ihmisille yhteinen. Saamme syntyessämme universaalin mielen, ja erot ihmisten välillä ovat lopulta pinnallisia taipumuksia. Tajunnan perusta on sama: pelko, suru, halut, tahto ja ristiriita.

Tarina ei pääty tähän. Universaalin mielen tuolla puolen on jotakin, mille on mahdotonta antaa nimeä. Pitkän etsimisen jälkeen K ja Bohm päätyvät kutsumaan sitä kaiken perustaksi.

K muotoilee, että "universumin järjestyksessä on epäjärjestystä ihmisen kohdalla" ja ihmettelee, miksi "tuo valtava energia salli ihmisen lähteä kulkemaan väärään suuntaan".

Bohm arvelee universumin perusjärjestyksestä johtuvan, että mikä tahansa sen osa voi mennä epäkuntoon, mutta epäjärjestys ei ilmene koko universumin alueella, vaan paljon matalammalla tasolla.

"Mahdollisuus luomiseen merkitsee myös mahdollisuutta epäjärjestykseen. Koska ihmisellä on mahdollisuus olla luova, hänellä on oltava myös mahdollisuus erehtyä. Hän ei voi jähmettyä koneen kaltaiseksi ja toimia aina täydellisessä järjestyksessä."

Kaiken perustaan "pääsemiseksi" haluna ja ajatuksina ilmenevän ajan on päätyttävä. Kun ei ole mitään siitä, mitä kutsumme todellisuudeksi, on vain tyhjyys ja hiljaisuus täynnä energiaa. Kaiken perusta on siis jopa tuon tyhjyyden tuolla puolen. Mielemme ei voi tietenkään koskaan tajuta sellaista absoluuttia. Sillä ei ole syytä, se on osa äärettömyyttä.

"Sen tuolla puolen ei ole mitään", K sanoo. "Se on kaiken alku ja loppu. Kaikki muu kuolee paitsi se."

Suora näkeminen riisuu ajatuksen

Kolmannen tapaamisen aluksi Bohm toteaa, että tieteessä aineellinen maailmankaikkeus on asetettu olemassaolon perustaksi. Eivät ainoastaan fyysikot, vaan myös geneetikot ja biologit ovat lähteneet siitä, että aine – siis atomit, geenit ja DNA – ja sen liike on oleellista. Mitä enemmän he sitä tutkivat, sitä vähemmän kaikella tuntuu olevan merkitystä.

Uskonnolliset ihmiset ovat lähteneet siitä, että olemassaolon perusta on aineen tuolla puolen, mutta tiede on kiistänyt tämän, eivätkä monet ihmiset enää sokeasti usko uskonnollisiin merkityksiin. Silti ihmiset haluavat kokea, että elämällä on jokin muukin merkitys tai tarkoitus kuin arjesta selviäminen.

Ennen ihmiset kokivat, että jumala on perusta, joka välittää ihmiskunnasta, ja he saivat tästä ajatuksesta valtavasti voimaa. Myös itämaisissa mystiikan perinteissä tuolla äärettömällä on valtava merkitys.

Tämä herättää kysymyksen, onko kaiken perusta välinpitämätön ihmiskuntaa kohtaan samalla tavalla kuin universumi on meistä piittaamaton. Universumia tuskin kiinnostaa, selviääkö ihminen vai tuhoaako hän itsensä.

Miten voisi osoittaa, että kaiken perusta on olemassa? Voisiko sen todistaa tieteellisesti, tai onko sitä ylipäätään mahdollista tuntea ja puhua siitä? Tähän K vastaa:

"Pelkkä puhuminen ei riitä, tämä kaikki pitää tehdä. Kaiken perustalla on tiettyjä ehtoja: ehdoton hiljaisuus, ehdoton tyhjyys, ei itsekkyyttä missään muodossa. Olenko halukas luopumaan itsekkyydestäni, koska haluan todistaa sen, haluan osoittaa sen? Haluan oivaltaa, onko se, mitä sanotte, totta."

Halukkuus ei tarkoita tahdon harjoittamista, vaan halua löytää kaiken perusta ja olla täydellisen havaitsemisen tilassa.

"Arvelen, että jos kymmenen ihmistä tekisi näin, jokainen tiedemies hyväksyisi sen. Niitä kymmentä ihmistä ei kuitenkaan ole", K toteaa.

"Se on tehtävä julkisesti, silloin siitä tulee faktaa", Bohm lisää.

Taustamme kuitenkin haraa tätä kaikkea vastaan. Se saa päättää, mikä on mielekästä ja mikä ei ole.

Bohm ehdottaa, että pitää ymmärtää ajan luonne, mutta K pitää moista liian kaukaa haettuna. Järkevintä olisi aloittaa "koululaisen tasolta".

Ensinnäkään ei saa turvautua uskomiseen. Pitää havaita omat uskomuksensa ja ymmärtää, miksi ne suovat meille turvallisuuden tunteen. On myös havaittava, miksi nuo uskomukset ovat harhoja.

Toiseksi pitää nähdä tosiasiat ilman ennakkoluuloja. Totta on se, mitä tapahtuu, ei se, mitä asioista ajattelemme.

Kuvittelemme olevamme rationaalisia ja näkevämme maailman sellaisena kuin se on. Oletamme tietävämme, mitä tapahtuu. Kuvittelemme olevamme erilaisia kuin muut.

Olemme irrationaalisia, emmekä ymmärrä tai tiedä tosiasioita emmekä oleellisesti poikkea toisistamme psykologisesti. Elämme itse tekemässämme muka-maailmassa.

Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun olimme kääntyneet väärään suuntaan ja ajatuksesta oli tullut meille tärkein. Asetimme ajattelun jalustalle ja havaitsemisen ainoaksi keinoksi, totuuden vastineeksi ja kuninkaaksi.

Kaiken perustan saavuttamiseksi pitää olla äärimmäisen rationaalinen, mutta me emme ole rationaalisia. Irrationaalisuus seuraa siitä, että ajatus olettaa olevansa erillinen. Jos emme tunnista irrationaalisuuden syytä ja luovu siitä, emme voi saavuttaa perustaa, joka on täysin rationaalinen.

Ajatus hallitsee elämäämme. Määritelmän mukaan ajattelu on muistin liikettä, joka koostuu aivoihin varastoiduista kokemuksista ja tiedoista. Muistin toiminta psykologisella alueella tekee meistä irrationaalisia.

Mutta ajatus voi olla myös suoran näkemisen instrumentti. Silloin muistia käytetään, mutta toiminta ei perustu siihen.

Ajatus, joka on perusolemukseltaan rajoittunut ja jakava, ei voi koskaan olla rationaalinen ilman suoraa näkemistä.

Suora näkeminen ei synny ajattelusta. Ajattelua voi käyttää selittämiseen, mutta juuri mihinkään muuhun sitä ei tarvita. Jokaista reaktiota täytyy tarkastella suhteessa suoraan näkemiseen. Se pyyhkäisee pois kaiken, mikä ei ole totta. Silloin aikaa ei käytetä havaitsemisessa.

"Voisi sanoa, että aika on teoria, jonka jokainen omaksuu psykologisia tarkoituksia varten", Bohm kiteyttää.

Suoraan näkemiseen ei liity aikaa. Se on myös suoraan toimimista. Kun näkeminen on rationaalista, silloin toimintakin on.

Vanhat kartat vievät vikaan

Itsekeskeisen toimintakaavan murtaminen on neljännen tapaamisen teema. Jokin pidättelee ihmistä ja saa ihmisluonnon vastustamaan tajunnan muutosta. Emme näe radikaalin muuttumisen tarvetta, vaan vastustamme sitä tarkoituksellisesti ja suorastaan tietoisesti.

Ajatus pettää itseään eikä halua nähdä, miten merkityksetöntä elämäämme hallitseva ristiriita on. Itsekeskeinen asenne ja toiminta näyttävät hiukan vaihtelevan, mutta keskus on pysynyt samana.

Filosofit ja uskonnolliset ihmiset ovat korostaneet ponnistelua, pyrkimistä ja hillintää. Mieltämme pidetään tuossa kaavassa. Olemme tottuneet siihen. Olemme vankilassa ja vastustamme näkemistä. Toivomme, että ponnistelujen tuloksena lopulta syntyy jotakin parempaa, mutta kaikki se tapahtuu rajatulla alueella.

Erilaiset asiat pitävät meitä tässä kaavassa. Vaikka olisimme abstraktisti vakuuttuneita, että tässä kaavassa ei ole mieltä, jatkamme siinä toimimista tuhansin tavoin.

Pysymme vanhoissa kaavoissa päästämättä niistä irti. Todellisessa hädässä saatamme luopua itseemme keskittyvästä mallista ja tehdä yhteistyötä, mutta kriisin jälkeen palaamme pian tavanomaiseen kuvioomme.

Olemme halukkaita muuttumaan, mutta vain yhdellä ehdolla: jos palkkio on tarpeeksi iso. Kiipeämme korkeimmalle vuorelle, jos saamme siitä jotakin. Näin mielemme toimii. Haluamme, että meidät joko palkitaan tai että vältämme rangaistuksen.

Vaikeus on, että näemme tämän vain abstraktisti. Ajatuksemme abstrahoivat ulkoiset tapahtumat, ja muutamme ne sisällämme ajatuksiksi. Päästäksemme ulos tästä kierteestä meidän on katsottava kaikkea toisin.

Olemme ehdollistuneet kaavaan, joka ei toimi. Murtaaksemme sen meidän on hylättävä kaikki tieto, kokemukset ja selitykset. Kun teemme niin, mielemme muuttuu. Olemme kulkeneet tätä polkua miljoonia vuosia, mutta nyt meidän pitää pysähtyä, koska emme ole vapautuneet itsekeskeisyydestä.

Kun näemme suoraan, mieli murtaa vanhan kaavan. Kun kuuntelemme ilman vastustusta, kieltäydymme osallistumasta pikkumaiseen ja tehottomaan sanaleikkiin.

Suora näkeminen on intohimoa eikä jätä meitä rauhaan. Tunnevoima liikuttaa meitä kuin valtavalla voimalla virtaava koski.

Tieto ei voi ratkaista psykologisia ongelmia. Se voi kyllä pahentaa niitä antamalla niille jatkuvuutta. Vaikeuksissa käännymme toisten puoleen, mutta heidän ohjeensa eivät auta meitä vaan tekevät meidät tylsiksi, riippuvaisiksi ja avuttomiksi.

Šokista sikiää uusi mieli

Kaiken perusta voi olla joko meitä lohduttava käsite tai todella totta. Sitä ei voi tutkia mielellä, joka on kiinni tiedossa, eikä sitä voi koskettaa niin kauan kuin mielessä on harhoja, itsepetosta tai toiveita.

Ajatusta ohjailemalla kaiken perustaa ei myöskään voi tavoittaa.

Voiko tuota perustaa mitenkään käsittää? Toisella rannalla oleva sanoo, että ei ole venettä eikä siltaa, eikä virran yli voi myöskään uida.

"Oletetaan, että haluan sinun, joka sanot kaiken perustan olevan olemassa, todistavan sen minulle", K aloittaa.

"Minulla on vain tämä mieli, jonka tieto on tehnyt sidonnaiseksi. Miten voin siirtyä pois kaikesta tuosta, tuntea tämän jonkin, koskettaa sitä, tajuta sen? Haluan tunnevoimaa, joka räjäyttää minut ulos tästä pienestä aitauksesta."

Jos yrittää löytää keinoa, ei tajua keskuksen olevan harhaa. Illuusiolla ei voi olla yhteyttä siihen, mikä on totta. Pikku mitättömyys yrittää päästä yhteyteen äärettömän kanssa. Se on mahdotonta.

Miljoonan vuoden kokemukset ovat sisällämme, ja ne haluavat meidän pyrkivän kohti perustaa. Yrittäessämme tehdä niin meille voi selvitä, että meidän ja perustan välillä ei ole yhteyttä. En voi "mennä" sinne, mitään keinoa ei ole.

"Tämä on valtava šokki minulle. Minut on tyrmätty", K sanoo. "On šokki tajuta, että aivosi, mielesi, tutkimisesi, tietosi ovat arvottomia. Kaikki mitä olet vuosisatojen kuluessa koonnut, on täysin arvotonta. On oltava hirvittävän tarkkana, että ei muunna tätä käsitteeksi tai aatteeksi, vaan ottaa tuon iskun vastaan!"

Jos se on pelkkä ajatus, se ei syvästi muuta tapaamme elää, tuntea ja ajatella.

"Olen luopunut kaikesta tuollaisesta pelistä. Mielen tutkimisen tarkoituksena on estää meitä aseinemme hävittämästä toisiamme maan pinnalta", K kiteyttää.

Ajatus ei muuta keskusta, ja niinpä kaikki, mitä se tekee, on vailla merkitystä. Kaikki tekemäni työ on arvotonta. Jos hylkään kaiken, mieli on kaiken perusta. Tämän pohjalle voi luoda aivan uudenlaisen yhteiskunnan.

Tieto ei ole vapauttanut meitä illuusiosta, se on lamauttanut meidät näkemästä totuutta.

"Haluan selvittää kaikki omaksumani illuusiot, en vain joitakin. Olen vapautunut kansallismielisyyden illuusiosta, uskon illuusiosta ja monesta muusta. Lopuksi havaitsen, että mieleni on illuusio. Minulle, joka olen elänyt tuhat vuotta, on valtavaa oivaltaa kaikkien noiden arvottomuus", K jyrisee.

Bohm kysyy, mitä K tarkoittaa sanoessaan eläneensä tuhat vuotta, sitäkö, että ihmiskunnan kaikki kokemukset ovat minää.

"Tunnen niin. Se ei ole idea, johtopäätös, se on osa minua samalla tavalla kuin sormi. Tähän ei sisälly sympatiaa eikä empatiaa, se ei ole pyyteen tulos, vaan kiistaton tosiasia minulle."

Miksi me kaikki sitten emme näe tätä?

"Koska olemme juuttuneet itsekeskeiseen pikku selliin ja kieltäydymme katsomasta tuolle puolen", K sanoo lähes vimmaisesti.

"Aivosi eivät ole sinun aivosi, ne ovat ihmiskunnan aivot. Jos menet alkukantaiseen kylään Intiassa, maalaismies kertoo sinulle ongelmistaan. Ihan samoja asioita, vaikka vaatteet ovat erilaiset. Olemme liian älykkäitä, emme näe tätä yksinkertaista tosiasiaa, me kieltäydymme näkemästä sitä. Tästä oivalluksesta syntyy jotakin uutta, uusi mieli."

Onko mutaatio aivosoluissa mahdollinen?

Kuudennessa keskustelussa Bohm kysyy, voiko suora näkeminen muuttaa aivosolut.

K toteaa, että aivotoiminnot toimivat tätä nykyä vain yhteen suuntaan: käytämme muistia, kokemuksia ja tietoa. Useimmat ihmiset tyytyvät tähän tilanteeseen, osin siksi, etteivät tunne muuta tapaa käyttää aivojaan.

Maailman tilaa katsoessa on ilmeistä, ettei muutosta ole tapahtunut – mutta pikainen muutos on tarpeen. Emme voi luottaa yhteiskunnan tai ympäristön muuttavan meitä, eikä pelkkä sisällön vaihtaminen poista itse ongelmaa, vaan johtaa sen jatkumiseen uudessa muodossa.

Mitä aivoissa sitten pitää muuttaa, mikä ne voisi muuttaa ja miten se tapahtuisi?

K sanoo, että aivot eivät voi muuttaa itseään, tarvitaan oivalluksen välähdys. Oivallus ei ole aineellinen prosessi, mutta sellainen voi kuitenkin muuttaa aineellisen prosessin eli ajattelun.

Bohmin on vaikea kuvitella, että aineeton voisi vaikuttaa aineeseen. Tieteessä yksisuuntainen vaikutus ei ole mahdollista, vaan kyse on aina vuorovaikutuksesta, kahteen suuntaan vaikuttamisesta.

K mainitsee esimerkin. Rakkaus ei ole vihasta riippuvaista. Kun on vihaa, rakkautta ei ole. Samalla tavalla väkivalta ja rauha ovat kaksi täysin eri asiaa. Kun väkivaltaa on, ei ole rauhaa.

"Rakkaudella ei ole syytä, vihalla on. Suoralla näkemisellä ei ole aiheuttajaa, mutta ajatuksena ilmenevällä aineellisella prosessilla on", K vakuuttaa.

"Suora näkeminen on välähdys, joka pyyhkäisee pois pimeyden. Aineellinen prosessi ei enää toimi pimeydessä."

Ajatus toimii tietämättömyyden pimeydessä, ja suoran näkemisen välähdys poistaa pimeyden lähteen, sen keskuksen. Se tarkoittaa myös fyysistä muutosta, mutaatiota aivosoluissa.

Voi kysyä, miksi emme näe suoraan. Selitysten sijaan voisi kaivautua syvemmälle ja tarkastella koko prosessia toiminnassa. Näkeminen pysäyttää kausaalisen reaktion, emmekä enää reagoi vihaan vihalla ja väkivaltaan väkivallalla. Vapaudumme reaktiivisesta ja aikaan sidotusta käytöksestä.

Pois pimeydestä

Ihmiset käyttäytyvät edelleen eläimellisten vaistojen varassa. Vihan tuntemukset vahvistuvat, kun ajatukset tarttuvat niihin ja yrittävät ohjata niitä. Koko yhteiskuntamme on järjestetty sen oletuksen varaan, että pelko, nautinto ja tuska hallitsevat meitä, jos emme hillitse niitä.

Ajatus on toiminut pimeydessä, ja pimeyden karkottaminen sallii uudenlaisen toiminnan aivoissa. Silloin ihminen toimii rationaalisesti eikä sääntöjen ja järjen sanelemana. Ajatteleminen ei enää perustu tietoon, vaan virtaa vapaasti.

Niin kauan kuin keskus on olemassa ja luo pimeyttä, epäjärjestystä ilmenee. Mielen pimeyden takia emme tajua omaa tilaamme. Me vastaamme vihaan vihalla tai torjumalla tunteemme. Tai sitten pakenemme unelmiin ja toivoon.

Pimeyden lähteen voi kokea kahdella tavalla. Voi ajatella, että se on kaukana menneisyydessä ja että sitä on kerätty tähän hetkeen asti möykyksi mielessä. Teimme kerran virheen, ja se johti meidät tähän tilanteeseen.

Bohm ehdottaa toista tapaa. Voisimme ajatella pimeyden olevan ajatonta ja johtuvan siitä, että käännymme koko ajan väärään suuntaan. Minuus pitää yllä pimeyttä ja tuottaa jakolinjoja kaiken aikaa, hetkestä hetkeen. Se voisi kuitenkin milloin tahansa päättää pimeyden, mutta ei sitä tee.

Jos havaitsee, että jakoa valon ja pimeyden välillä ei ole vaan että jaottelu johtuu ajatuksista, tieto on tyrmistyttävä järkytys aivoille.

Suora näkeminen rikkoo ajattelun kaavan, eikä jumalan ja ihmisen välillä ole enää jakautumaa. Kaikki jaot syntyvät pimeydestä, ja kaikki uskonnot pitävät uskomuksia yllä.

"Kaiken perustassa ei ole pimeytenä ilmenevää pimeyttä eikä valona ilmenevää valoa. Se ei synny tahdosta, ajasta eikä ajatuksesta. Se on jakautumatonta liikettä, ajatonta ja siksi kuolematonta", K muotoilee.

Tällä tasolla yksilön kuolemalla ei ole juuri mitään merkitystä.

"Mielen osallistuessa tuohon liikkeeseen mieli on tuo liike", Bohm toteaa. Tämä merkitsee, että raja elämän ja kuoleman väliltä on poistunut. Selkeys on johtanut pimeyden kirouksen rikkoutumiseen. Silloin olemme täysin päässeet eroon kuoleman pelosta. Olemme poistaneet yhden elämämme suurimmista rajoitteista.

Pimeydessä voi toki keksiä kaikenlaisia mielikuvia valosta, jumalasta, kauneudesta. Pimeässä huoneessa voi keksiä kuvia, mutta valoa ei tule.

Pimeydessä elävä mieli on alituisessa liikkeessä. Aivosolut kuluvat ja rapistuvat ristiriidan ja paineen seurauksena. Rapistumisen vauhtia voi oleellisesti hidastaa, jos aivosolut eivät enää ajattele psykologisen ajan ehdoilla. Suora virtaus tuo järjestyksen aivoihin. Silloin aivot ovat Krishnamurtin mukaan kokeneet "kirurgisen toimenpiteen", ja niistä katoaa kuolema, koska ne eivät enää elä ajan alueella.

Äärettömyys kutsuu

Viimeisessä Ojaissa käydyssä keskustelussa nostetaan esiin kysymys, miten elää ihminen, joka on poistanut pimeyden mielestään.

Krishnamurtin mukaan sellaisella ihmisellä ei ole enää mitään tarvetta tulla joksikin. Hänen mielensä on hiljaa, mutta ei staattinen. Mieli, joka ei ole mitään, on tyhjä kaikesta psykologisesta tiedosta ja toimii suoran näkemisen pohjalta.

Sellainen ihminen elää fyysisesti yhteiskunnassa, mutta on henkisesti sen ulkopuolella. Hänen on toteltava lakeja ja ansaittava elantonsa, mutta hän ei samaistu eikä mukaudu ihmisen tekemiin jakoihin.

"Monet uskonnot ovat kuvailleet tarkasti ihmistä, joka on pelastettu, valaistunut: miten hän kävelee, miltä näyttää, miten puhuu."

K kuvaa sellaista ihmistä "yksinäiseksi puuksi kedolla". Mitä tällainen ihminen voi tehdä toisen hyväksi? Ei paljonkaan.

Hän voi puhua ja kirjoittaa, mutta vaikutuksesta ei ole takuita. Paljon riippuu siitä, miten tuo toinen suhtautuu auttajaansa: kuunteleeko, palvooko vai tahtooko tappaa?

K kysyy, mitä tapahtuisi, jos maailmassa olisi kymmenen tai viisitoista "valaistunutta".

Bohm vastaa: "Arvelen, että jotain kumouksellista tapahtuisi, koko asetelma muuttuisi."

Yhdessä pieni ryhmä henkisesti ehyitä ihmisiä panisi liikkeelle voiman, jollaista ei ole historiamme aikana nähty. He olisivat kyllin fiksuja ollakseen provosoimatta yhteiskuntaa, eikä yhteiskunta ehtisi reagoida ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Vapautunut ihminen puhuu, julistaa, parantaa ja kirjoittaa, mutta hänellä on toinenkin tehtävä näiden triviaalien ja pienten puuhailujen ohessa. Hän tekee jotakin täysin erilaista vaikuttaakseen ihmisen tajuntaan. On suorempikin tapa toimia, ja ihan eri tasolla kuin ymmärrämme. Valo vaikuttaa, sen täytyy vaikuttaa pimeydessä elävien tajuntaan!

"Jotenkin hän tekee mahdolliseksi, että kaiken perusta voi toimia ihmiskunnan tajunnassa tavalla, joka ei olisi mahdollista ilman häntä", Bohm muotoilee.

Sidonnaisuudesta vapaa ihminen voi näyttää ulkoisesti samanlaiselta kuin muutkin, mutta hänessä on jotakin, mikä ei näy. Hän puhuu jotakin aivan toisenlaista. Hänen näkemisensä perustuu kaiken perustaan. Perusta jollakin tavoin käyttää häntä.

Tekemättä tekeminen

Mitään tekemättömyys voi olla hyvinkin oleellista toimintaa. Bohmin mukaan tuo mitään tekemätön ihminen voi olla "äärimmäisen aktiivinen tekemättömyydessään" ja mahdollistaa sen, että kaiken perusta toimii ihmisen tajunnassa.

Kemiasta löytyy vastaavanlainen ilmiö: katalyytti tekee mahdolliseksi tietynlaisen toiminnan osallistumatta siihen itse, se vain on.

Bohmin mukaan on "yleistymässä näkemys, että universumilla ei ole mitään tarkoitusta, se vain liikkuu omaa rataansa vailla merkitystä".

K on eri mieltä maailmankaikkeuden merkityksellisyydestä.

"Millään ei ole merkitystä täällä olevalle ihmiselle, mutta ihminen, joka on siellä, sanoo sen olevan täynnä merkitystä, eikä kyse ole mistään ajatuksen keksimästä."

Sanoopa suoraan näkevä mitä tahansa, ihmiset tulkitsevat sen omalla tavallaan. Vaikka meille tarjotaan koko universumia kaikilla herkuilla, mielemme kutistaa sen mitättömäksi tai ei edes vilkaise sitä.

Jos koko ihmiskunta pystyisi näkemään äärettömyyden, meillä olisi Krishnamurtin sanoin "paratiisi maan päällä" ja uudenlaatuinen elämäntapa.

"En halua kutistaa tätä äärettömyyttä muutamiin sanoihin. Sellainen tuntuu niin typerältä. Ihminen katsoo sitä silmillä, jotka ovat tottuneet mitättömyyteen, ja joko kutistaa sen tai panee sen temppeliin ja siksi menettää sen täysin."

Tuhon kurssin kääntämiseksi edes jonkun on kuunneltava tuota äärettömyyden kutsua.

Vanhat aivot eivät luo uutta mieltä

Seuraavat kaksi istuntoa pidettiin kesäkuussa 1980 Brockwood Parkissa, ja ne käsittelivät seniliteettiä ja kosmista järjestystä. Mukana oli myös Intian Krishnamurti-koulun rehtori Giddu Narayan.

Krishnamurti ilmaisee huolensa ihmisen aivojen tilasta. Hänen mukaansa ne rapistuvat.

"Kulttuurimme on erittäin kehittynyttä, mutta samalla barbaarista. Itsekkyys verhotaan kaikenlaisiin henkisyyden kaapuihin. Aivomme toimivat jakavasti ja tuhoa tuottavalla tavalla. Olen pohtinut, voisiko aivoissa tapahtua täydellinen uudistuminen vai onko edessä hidas ja vakaasti etenevä heikkeneminen."

Ihmisaivot ovat tuhansien vuosien kehityksen tulosta, eivätkä ne kuulu yksilölle. Niihin on kirjattu ihmiskunnan historia, vaikka virheellisesti kuvittelemmekin niitä omiksemme.

Aivot toimivat kapean kaavamaisesti. K kysyy, mikä rikkoisi tuon kaavoja tuottavan prosessin ja pystyvätkö aivomme monien šokkien jälkeen enää uudistumaan. Syvää muutosta ei voi tuottaa ulkopuolelta, mutta aivoilla ei näytä olevan tarpeeksi voimia rikkoa kaikkia kaavoja ja hylätä omaa vankilaansa.

Aivot askartelevat alituisesti. Jonkin parissa puuhastelu antaa aivoille energiaa, mutta toimiessaan mekaanisesti ja rutiinilla niistä tulee tylsät ja ne alkavat kutistua.

Bohm sanoo tieteen osoittaneen, että aivot ovat lihaksen kaltaiset. Niitä on harjoitettava, jotta ne pysyisivät kunnossa. Kaavamaisesti toimiessaan ne eivät kuitenkaan käytä koko kapasiteettiaan. Tähän K sanoo ehkä vähän sarkastisesti:

"Ihmiset, jotka ovat käyttäneet vuosikausia meditoimiseen, ovat maailman tylsimpiä ihmisiä."

Bohm lisää, että kun ihmiset elivät lähellä luontoa, oli mahdotonta elää rutiininomaisesti.

Aivojen kutistuminen alkaa, kun alamme kerätä psykologista tietoa itsestämme ja suhteistamme toisiin. Rutiini tuolla alueella on paljon vaarallisempaa kuin työhön liittyvät rutiinit.

On tiedossa, että monet aivojen osista liittyvät kehon toimintoihin, lihaksiin ja elimiin. Ne osat eivät kutistu, mutta järkeilyn kanssa tekemisissä olevat osat kutistuvat, jos niitä ei käytä. Aivoissa saattaa myös olla täysin tai osittain tuntemattomia osia.

K on vakuuttunut, että käytämme aivojamme vajavaisesti. Aivosolujen rappeutuminen saattaa johtua myös siitä, että käytämme aivojamme väärin.

Bohm toteaa, että tutkijoilla on tällaisesta vain vähän todisteita, mutta lisää, että aivotutkimus ei tiedä vielä aiheesta kovinkaan paljoa.

"Aivospesialistit tutkivat ulkopuolisia asioita eivätkä käytä itseään koekaniineina", K toteaa.

"Kaikenlainen askartelu itsen kanssa pois lukien fyysiseen toimintaan liittyvä tarkastelu aiheuttaa aivojen kutistumista. Freudilaiset, jungilaiset, uusimmat psykoterapeutit edistävät aivojen kutistumista."

Jos haluaa vapautua, on luovuttava perinteisestä tavasta analysoida ja tutkia itseä. Huomio tulee keskittää suoraan havaitsemiseen ja välittömään toimintaan.

Havaintojamme ohjaa nyt tieto. Mennyt havaitsee ja vääristää nykyhetken ja tekee aivoista seniilit. Harhakuvamme ovat valtavan elinvoimaisia.

Ongelman ydin on yksilöllisyyden tunne. Kun tämän valheen tajuaa, aivosoluissa tapahtuu välittömästi jotakin: ne lakkaavat liikkumasta.

"Voitte olla eri mieltä tai pyytää todistamaan tämän. Sanon, että kyse ei ole todisteista, vaan tekemisestä. Tehkää näin, kokeilkaa, testatkaa!"

Askartelevat aivot eivät kykene kuuntelemaan eivätkä toimimaan kunnolla. Oivalluksen välähdys vapauttaa aivot menneestä.

On olemassa hiljaisuus, jossa on rajattoman tilan tuntu.

Kosmos on meditaatiossa

Onko olemassa kosmista järjestystä, jotakin, mitä ihminen ei ole tehnyt eikä voi edes tajuta? Aivot ovat niin ristiriitaiset ja vahingoittuneet, että ne eivät löydä järjestystä sisältään eivätkä ulkopuolelta.

Luonto on järjestyksessä, mutta tajunta ei ole. Hyväksymme epäjärjestyksessä elämisen, koska se on kaikki, mitä tiedämme.

Jos luovumme menneisyydestä, minää ei ole, eikä meillä ole mitään. Emme kuitenkaan tunne niinkään olevamme kiinni menneessä, vaan paremminkin kulkevamme kohti tulevaisuutta.

"Niin kauan kuin juuremme ovat menneessä, järjestystä ei voi olla. Jos luovumme menneestä, ei ole mitään tavoiteltavaa. Ihmiset roikottavat edessämme porkkanaa ja me seuraamme. Jos porkkanoita ei ole, ei tarvitse liikkua mihinkään", K sanoo.

Aivot eivät ole halukkaat kohtaamaan tuota ihmeellistä, sille uutta tilaa: olemattomuudessa olemista. Se voi jopa pelottaa.

Aivot saattaisivat vapautua, jos ne eivät olisi vahingoittuneet. Monet tekijät aiheuttavat vaurioita. Esimerkiksi pitkitetyt tunteet: viha, suuttumus, väkivalta, liiallinen kiihtymys, pelko ja ylikorostunut nautinnon tavoittelu. Myös huumeet voivat vahingoittaa aivoja kohtalokkaasti.

Vaurioituneet aivot paranevat suoraan näkemällä. Suoraan näkeminen pyyhkii menneen pois. Kun ei ole joksikin tulemista eikä jonakin olemista, universumi on meditaation tilassa. Tuossa tilassa ei ole ääriä eikä laitoja, ei mittaa, määrää eikä kaavaa.

Kun mennyt on puhdistettu ja tajunta on tyhjä sisällöstään, universumi ei enää ole menneisyyden hallitsemaa. Se luo tietynlaisia muotoja, jotka ovat suhteellisen vakaita, mutta kaikki on vapaasti virtaavaa liikettä. K lisää:

"Tunne, että huomista ei lainkaan ole, on tervein tapa elää."

Ajatus on kytkenyt aivot aikaan, ja kun mieli vapautuu tästä sidonnaisuudesta, universumi on mieli. Silloin vallitsee järjestys.

Pienestä purosta valtamereen

Kolme kuukautta myöhemmin Krishnamurti ja Bohm tapasivat taas Brockwood Parkissa, viisi kertaa peräkkäin parin viikon sisällä.

Kahta ensimmäistä keskustelua ei julkaistu Ajan päättymisen ensimmäisessä painoksessa, mutta vuonna 2014 julkaistuun uusintapainokseen ne sisältyvät, samoin kirjaan The Limits of Thought.

Aluksi he kertaavat, mistä edellisillä kerroilla puhuivat. K kiteyttää teemat kolmeen kysymykseen:

"Onko alkulähdettä, kaiken perustaa, josta luonto, ihminen ja koko universumi kumpuaa? Onko se sidottu aikaan? Onko se itsessään täydellistä järjestystä, jonka tuolla puolen ei ole mitään?"

Bohmin mukaan tiede ei osaa vastata näihin kysymyksiin.

"Epäsuorasti tiedettä on aina kiinnostanut päästä kiinni kaiken perustaan, mutta ei tietenkään riitä, että tutkii ainetta niin syvällisesti kuin mahdollista."

Nähdessään maailmassa rehottavan sekasotkun ajatteleva ihminen kokee pakottavaa tarvetta tehdä asialle jotain, mutta hyvän yhteiskunnan luomisessa ei paljon auta, että yksi ihminen yrittää elää kunnolla.

Oman talomme pitää olla järjestyksessä, mutta meillä pitää olla rohkeutta ja pontta saada se järjestykseen. Jos ristiriidan ydintä ei näe, järjestys ei voi toteutua.

Itsensä tutkimisen voi aloittaa tarkastelemalla ensin, missä kaikessa on kiinni: ehkäpä uskossa, henkilöissä, ideoissa, tavoissa tai kokemuksissa. Kaikki riippuvuus luo väistämättä epäjärjestystä.

Kun kiinnittymisensä näkee suoraan, tunkeutuu pimeyden ytimeen ja mielen mustat pilvet väistyvät ilman ponnistusta.

Yhteiskunta on kone, joka on itsessään tuhoava. Jokainen terveesti ajatteleva ihminen, joka tajuaa tämän, haluaa tehdä asialle jotakin eikä vain istua puhumassa siitä.

Monet ihmiset ajattelevat tekemisen tarkoittavan joidenkin tiettyjen ongelmien ratkaisemista eikä kokonaisuuden kimppuun käymistä.

Ratkaisu johonkin tiettyyn yksittäiseen ongelmaan ei kuitenkaan ratkaise ongelman aiheuttajaa, sen alkulähdettä. Puuhaamme pikku lammikossa näkemättä isoa virtaa, josta kaikki saa alkunsa.

Nähdessämme epäjärjestystä lähes vaistomainen reaktio on yrittää korjata sitä. Tämä on virhe. Kaikki yrittämisemme vain lisää epäjärjestystä.

Tämä on hyvin erilainen tulokulma kuin se mihin olemme oppineet. Jokainen yritys hallita mieltä lisää epäjärjestystä. Tämän ilmiön suora havaitseminen vapauttaa mielen massiivisesta taakasta.

Näkeminen on suoraa silloin, kun ongelmaa havainnoi puhtaasti ilman painetta ja motiivia.

Kuvittelemme, että jos emme hillitse mieltämme, se villiintyy. Asia on kuitenkin päinvastoin: juuri yritys hillitä villitsee mielen ja aiheuttaa hämmennystä.

Oikeanlaatuisen meditaation avulla mieli voi löytää tilan, jossa ei ole mitään ihmisen tekemää. Kaikki ihmismielen luomat asiat ovat rajoittuneita: uskonnot, tiede, palvonta, rukoukset, tuska, suru, kärsiminen, kiintymys ja irtautuminen, yksinäisyys, vallankumoukset. Ja ihminen on keksinyt myös jumalan ja antanut hänelle täydellisen vallan.

Koska ajatukset kahlitsevat meitä, kuvittelemme harhaisesti olevamme yksilöitä ja estämme siten mielemme valtavaa potentiaalia pääsemästä omien rajoitustensa tuolle puolen.

Piikki ajatuksessa

Bohm sanoo ihmisten jakautuvan karkeasti kahteen ryhmään. Toinen ryhmä pitää tärkeimpänä vain toimia konkreettisesti arjessa. Toinen taas ajattelee, että yksilöllisen elämämme perusta on universaali.

Toinen näkemys on käytännöllinen ja toinen filosofisempi. Ihmisillä on taipumus antaa arvoa jommallekummalle.

Krishnamurti korostaa, että kaiken ydin on yksittäisen ja yleisen mielen tuolla puolen. Emme ole joko yksittäisiä tai yleisiä, olemme sekä että.

Ajatus on luonut mielen molemmat puolet ja liikkuu niiden välillä kaiken aikaa. Liike tapahtuu ajassa, ja liikkuessaan ajatus luo ajan. Ajatus kerää tietoa ja kokemuksia. Kun se lakkaa keräämästä niitä, aikaa ei ole.

Aikaa tarvitaan fyysisen kehityksen tuottamiseen, mutta psyykessä ei Krishnamurtin mukaan ole muuta muuttuvaa tai kehittyvää kuin mielikuvat.

Mielemme kyhäämä kuva on kovin rajoittunut. Aina voi olla enemmän sitä tai vähemmän tätä. Tuo "enemmän" on Krishnamurtin mielestä varsinainen vaiva. Se herättää halun ja tahdon, ja siksi me jäämme jumiin saavuttamisen, vertaamisen ja edistymisen kehään. Olemme kiinni ajassa.

Saattaa olla vaikea nähdä, mitä pahaa on siinä, että haluaa enemmän. Mitä pahaa voisi olla siinä, että minä olisi parempi tai elämä parempaa?

Ongelma ei piilekään siinä, mitä meillä on, vaan siinä, että haluamme jotain sellaista, mitä meillä ei ole. Sehän merkitsee elämistä ikuisessa puutteessa.

Pahinta on kuitenkin se, että jaamme sisäisen ja ulkoisen. Jos olen muslimi ja sinä olet juutalainen, välillämme vallitsee ristiriita. Saatamme tottua siihen tai sietää sitä, mutta tuo ristiriita voi milloin tahansa räjähtää avoimeksi selkkaukseksi. Voimme välttyä siltä, jos emme koskaan kohtaa, mutta emme voi elää umpiossakaan – tai umpiossa elämistä ei voi ainakaan sanoa kelvolliseksi elämäksi.

Lisäharmi on, että minäkuva estää meitä vapautumasta. Sen avulla olen sitonut itseni lyhyeen nuoraan ja elän oman pikku alueeni sisäpuolella pelkojeni, toivoni, nautintojeni ja surujeni, mieltymysteni ja inhojeni kanssa.

Mielikuvien maailmassa ei ole rakkautta. Rakkaus ei ole jotakin, mitä kerätään ja varastoidaan. Rakkautta joko on tai sitä ei ole. Jos rakkaus perustuu mielikuviin, ihminen rakastaa vain itsensä luomuksia, siis itseään.

Tiedon tainnuttama

Seuraava istunto alkaa Krishnamurtin kysymyksellä, mikä saa mielen noudattamaan aina jotakin kaavaa. Jos se hylkää yhden kaavan, se omaksuu itselleen toisen.

On olemassa monia mahdollisia vastauksia, joista osa on oikeita ja osa ei. Oleellista on ymmärtää, miksi ylenkatsomme oman kukoistuksemme mahdollisuutta ja lankeamme tähän loveen antamalla mielen toimia mekaanisesti silloinkin, kun se on selvästi vahingollista.

Psykologinen tieto turruttaa aivot niin, että ne eivät tajua, mitä tekevät. Krishnamurti kysyykin:

"Olemme ihmeen älykkäitä, pystyviä, tehokkaita ja taitavia toisilla suunnilla, mutta miksi emme tajua, mitä tapahtuu siellä, missä on koko ongelman ydin?"

Vaatii paljon ensin huomata tämä psykologinen prosessi ja sitten päästä siitä irti. Jos olemme isänmaallisia tai meillä on vahva uskomus, olemme sillä alueella sokeita. Mikään puhe ei muuta päätämme.

Tiedolla isänmaasta tai jumalasta on valtava arvo, suurempi kuin muilla arvoilla. Se pitelee mieltä otteessaan, ja mieli kieltäytyy päästämästä irti. Uskomuksiin on pakkautunut valtavan paljon tunteita ja merkityksiä, ne ovat meille kaikki kaikessa.

"Vaikeutena on, että tieto ei suinkaan loju jossakin yhtenä informaation muotona, vaan on erittäin aktiivista. Se kohtaa jokaisen hetken ja muovaa sen menneen tiedon mukaiseksi", Bohm huomauttaa.

Pidämme tietoa passiivisena reservinä, jonka otamme sitä tarvitessamme käyttöön ja jonka voimme siirtää syrjään silloin, kun emme tarvitse. Tosiasiassa kuitenkin tieto estää aktiivisesti totuuden pääsemistä mieleemme.

Voimme nähdä tämän ilmiön logiikan ja järjen, mutta sen tietäminen on vain laimea idea, se ei ole palava liekki, joka vaatii meitä toimimaan välittömästi.

Kyky kuunnella saattaa olla ratkaiseva tekijä. Kun kuuntelee täysin, mielipiteiden muuri murtuu ja alamme toimia.

Krishnamurti arvelee, että ihmisen perinpohjaisessa muuttumisessa voi olla kyse näin yksinkertaisesta asiasta. Ollaksemme läsnä elämän liikkeessä mielemme täytyy olla tyhjä. Pitää olla tietynlaista tyhjyyttä, josta syntyy täysin erilaatuista tarkkailemista.

Kaikkeus mielen kehona

Krishnamurti nostaa vielä esiin ihan uuden teeman kysymällä, mitä on materialismi. Bohm vastaa, että kaikki aine näyttää noudattavan toiminnan ja reaktion lakia. Jokainen toimenpide johtaa jonkinlaiseen reaktioon. Kaikki ihmiset reagoivat fyysisesti, ja ajatus pitää yllä reaktioita.

Onko mielen mahdollista olla reagoimatta? Fyysisesti toki reagoimme, jos emme ole halvaantuneita tai kuolleita, mutta loputon psykologisesti reagoiminenkin on yksi osoitus mielen lamaantumisesta.

Toiminnan ja vastareaktion toistuminen näyttää loputtomalta. Voiko reagoiminen päättyä? Tai voiko olla sellaista liikettä, jolla ei ole alkua eikä loppua? Se on liikettä, joka ei tapahdu ajassa ja paikassa. Tämän ymmärtääkseen pitää vapautua ajatuksesta.

Tuollaista liikettä ei voi määrittää vain sarjaksi seurauksia. Se on aktiivista mutta ei pysähtynyttä – joskin tuossa energiassa on hiljaisuutta. Se ei ole syyn ja seurauksen liikettä. Tuo hiljainen liike ja sen loputon tuoreus on universumin täydellistä järjestystä.

On tärkeää ymmärtää, että tuo tyhjyys ei ole aivojen sisällä eikä myöskään jotain sellaista, mitä ajatus pitää tyhjänä. Mitä tahansa se onkin, ajatus haluaa tehdä sille jotain ja kuvittelee voivansa olla avuksi sen suhteen – ymmärtää, selittää tai hyödyntää sitä.

Tuon energian liikkeessä ei ole minkäänlaisia asioita eikä aikaa. On helppo pettää itseään ja antaa mielikuvituksen lentää. Ajattomassa energiassa ei kuitenkaan ole keskusta reagoimassa. Se ei määrity sarjana seuraamuksia menneestä, siinä ei ole syytä ja seurausta.

Tuo valtava energia on aktiivista. Se ei voi koskaan olla hiljaa, mutta siinä on tietynlaista hiljaisuutta. Se on paikallaan, ja sen kaikki liike on ajatonta hiljaisuutta.

"Kun se on täysin hiljaa, liike viriää siitä", K sanoo ja lisää naureskellen: "Tämä kuulostaa ihan järjettömältä!"

Bohmin mielestä näkemys kuulostaa samanlaiselta kuin Aristoteleen puhe liikkumattomasta liikuttajasta, joka oli viittaus Jumalaan.

K torjuu tämän toteamalla, että hän ei puhu jumalasta eikä halua luoda tästä asiasta minkäänlaista käsitettä. Tuo liike on ikuisesti uutta. Se on järjestyksessä, tai pikemminkin: se on järjestystä.

Ajatuksen järjestys on aikaa, ja sen sisään on leivottu ristiriita. Kun se on rationaalinen, se on järjestyksessä, mutta ristiriita rikkoo tuon järjestyksen.

Arkemme on sarja reaktioita ja yritystä tuoda järjestystä epäjärjestykseen. Jo pelkkä yritys pitää yllä epäjärjestystä.

Jotkut ajattelevat, että riittää, kun olemme onnellisia noiden rajoitteiden alueella: kun mieleemme tulee uusia ajatuksia, kun nautimme uudesta taiteesta ja tieteen löydöksistä, siis kun hyväksymme ihmisen ehdollistuneisuuden ja yritämme tehdä siitä siedettävää.

Olemme onnellisia, kunnes kohtaamme ristiriidan. Pelkomme toteutuvat tai kärsimme ennemmin tai myöhemmin. Silloin meidän on mahdollista tajuta olevamme vankilassa, ja vaikka vankila on mukava, siinä ei ole vapautta ja kärsimme vankeudestamme. Tuskan takia haluamme päästä siitä.

Halu päästä vapauteen on joko reaktio tuskaan tai syvä oivallus mielen rakenteesta. Kaikki pakenemisen muodot ovat vain tylsämielisyyden herättämiä reaktioita.

Kun mieli on tyhjentänyt itsensä, se ei enää ole erillinen universumista. Silloin ne ovat yhtä ja aineellinen universumi on ikään kuin absoluuttisen mielen keho.

Kieltäydy ongelmista!

Viimeinen dialogi käsittelee ongelmista eroon pääsemistä, kaikista niistä.

Olemme pystyneet ratkaisemaan vaikeita teknisiä ongelmia, mutta oleelliset inhimilliset ongelmat, kuten suru, pelko ja väkivalta, ovat jääneet selvittämättä.

Ihmiset hukkuvat ongelmiinsa: vuorovaikutuksen, tiedon, ihmissuhteiden, vapauden, taivaan ja helvetin ongelmiin. Olemassaolostamme on tullut valtava ja vaikea ongelma.

Tässä on jotakin pielessä. Vaikuttaa siltä, että kasvatuksemme ja syvään juurtuneet perinteemme ohjaavat meitä hyväksymään asiat niin kuin näemme niiden olevan tai niin kuin kuvittelemme olevan oikein.

Krishnamurti kysyy: "Onko mahdollista olla ilman ainoatakaan ongelmaa?" Hän vastaa saman tien omaan kysymykseensä: "Itse kieltäydyn ongelmista."

Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella ja työskennellä yhdessä, omaksua sama näkemys, luopua mielipiteistä ja omasta edusta. Jokaisella on oma mielipide, ja se poikkeaa toisen kannasta. Edes YK:ssa ei työskennellä yhdessä. Intiassa ei työskennellä yhdessä. Missään maassa ihmiset eivät työskentele yhdessä ja tunne syvää yhteyttä.

Uusi tekijä

Miten kohtaamme tämän haasteen ja murramme sen? Kysymykseen on mahdollista antaa monia vastauksia, mutta mitkään selitykset eivät ratkaise itse asiaa. Tarvitaan jokin uusi tekijä. K ehdottaa sellaiseksi tarkkaavuutta.

"Kun on tarkkaavuutta, ei ole ongelmia", K sanoo. "Tarkkaavuudessa ei ole keskusta, josta minä tarkkailee."

Tarkkaavuus ei ole keskittymistä eikä yritystä olla tarkkana. Itse asiassa sen idea on helpompi ymmärtää negaation kautta, selvittämällä, millaista on sen vastakohta, tarkkaamattomuus.

Kun olemme tarkkaamattomia, samaistumme asioihin, joko miellyttäviin tai ikäviin. Olemme silloin henkisesti laiskoja, huolimattomia, itseemme keskittyneitä ja ristiriitaisia.

Jos yritämme tulla joksikin, tarkoittaa se, että emme ole tarkkaavaisia.

Psykologinen joksikin tuleminen merkitsee tarkkaamattomuutta ja on kirous sekä ulkoisesti että sisäisesti. Köyhä haluaa tulla rikkaaksi ja rikas vielä rikkaammaksi.

Ajatus aiheuttaa paljon tuskaa ja joskus nautintoa. Halu tulla joksikin ja toteuttaa itseämme on muokannut meidät sellaisiksi kuin olemme. Odotamme saavamme palkkion, pelkäämme jäävämme ilman, yritämme välttää tuskaa ja rangaistusta. Tässä kirotussa kierteessä olemme kiinni.

Tajuamme tämän, mutta emme pysty lopettamaan. Harha on vahva ja uskontojen, perinteen ja perheen pönkittämä. Kieltäydymme hellittämästä taakastamme.

Rakkaus on muutosvoima

Saatamme sanoa, että haluamme muuttua, mutta emme kuitenkaan todella halua saada aikaan muutosta itsessämme. Mielemme on niin sairas ja hämillään, että kieltäydymme tajuamasta nykymenon vaaroja, vaikka ne ovat ilmeiset.

"Olen varma, että tämän voi viestiä tavalla, joka ei ole sanallinen, analyyttinen eikä looginen. Täytyy olla jokin tekijä, joka rikkoo ihmisen sisäänsä rakentamat muurit ja poistaa kyvyttömyytemme kuunnella."

Rakkaus on tekijä, jota meiltä näyttää puuttuvan ja joka voisi murskata älykkään ja analyyttisen lähestymistavan. Tarkkaavuus, havainto, oivaltavuus ja rakkaus ovat oleellisia aineksia elämässä.

Rakkaus ei ole jotakin eristynyttä. Se ei ole minun eikä sinun omaa, ei henkilökohtaista. Se on yhteistä meille kaikille.

"Tuo sana on pilattu, tunnelatautunut, tahrittu. Arastelen itse sitä sanaa sanomattoman paljon, ja siksi sanon sen olevan uhkarohkea sana", K toteaa.

Pirstoutunut mieli keksii harhan, että rakkaus on henkilökohtaista. Sama koskee surua ja älykkyyttä, nekin ovat kaikille yhteisiä. Eikä maapallo ole englantilainen tai ranskalainen, niin kuin ei natriumkaan ole minun natriumiani.

Mielemme kieltäytyy näkemästä tätä, koska olemme niin ehdollistuneet kokemaan kaiken henkilökohtaisesti.

"Jos rakkaus on yhteistä, miksi olemme sokeita tälle ilmeiselle tosiseikalle?" K kysyy. "Miten voi osoittaa ihmiselle, joka on elänyt oman saavuttamisensa kapealla kentällä, että rakkaus on universaalia eikä henkilökohtaista?"

Bohm ehdottaa, että tämän tajuamiseksi pitäisi ensin kyseenalaistaa, että oma persoonallisuus on jotakin ainutlaatuista, erityistä ja erilaista kuin muiden. Olemme kaikki pohjimmiltamme ihmisiä, samaa laatua.

K tarkentaa: "Oletetaan, että minulla on veli, joka kieltäytyy näkemästä tätä. Voinko osoittaa hänelle, että tämä liekki voidaan sytyttää hänessä? Olen yrittänyt kertoa kaikkea tätä hänelle sanoin ja elein, mutta hän kieltäytyy kuuntelemasta ja jää siihen, missä on. Koko ajatuksen rakennelma pidättelee häntä."

Kuin tuskaisena K parahtaa: "Meidän täytyy ratkaista tämä. Tätä ei ole ratkaistu. Tapamme elää on täysin väärä, mutta emme silti ole muuttaneet sitä. Olemme etsineet sitä, mutta kehomme ja perinteemme painolasti vetää meidät takaisin. Taistelu on loputonta. Koko tapamme elää on niin väärin."

"Käännyimmekö väärään suuntaan ja astuimme laaksoon, josta emme pääse pois? Niin ei voi olla, se olisi liian masentavaa ja kammottavaa."

Onko meillä toivoa?

Bohm kysyy, havaitseeko K ihmisluonnossa jonkin mahdollisuuden muutokseen.

"Tietenkin. Muutenhan tämä kaikki olisi merkityksetöntä, olisimme pelkkiä apinoita, jonkinlaisia koneita. Mahdollisuus perusteelliseen muutokseen on annettu itsemme ulkopuolella olevan toimijan huomaan. Turvaudumme siihen ja eksymme siihen. Jos ei turvaudu mihinkään, on täysin vapaa."

Kaikki perusasiat ovat universaaleja. Kun menemme todella syvälle mieleen, tulemme alueelle, jossa kaikki on absoluuttista. Tämä edellyttää paitsi rohkeutta, myös saman virran loputonta tutkimista. Mieli voi siirtyä erityisestä yleiseen ja yleisestä universaaliin.

Bohmin mielestä joillekin ihmisille kaikki tässä sanottu on hyvin abstraktia ja varsin kaukana ihmisen arjesta. K on täysin vastakkaisella kannalla.

"Tämähän on mitä käytännöllisintä. Toistemme tappaminen ja konfliktit sen sijaan eivät ole käytännöllisiä asioita!"

"Yksittäinen on kaikkein vaarallisinta, koska se syntyy abstrahoimalla", Bohm muotoilee.

"Ihmiset kaipaavat jotakin, joka todella vaikuttaa arkeen, eivätkä näitä huuruisia yleistyksiä. On totta, että meidän täytyy toimia arjessa, mutta arkinen elämä ei sisällä ratkaisua ongelmiimme."

Yrittäessämme ratkaista arjessa ilmeneviä konkreettisia ongelmia eksymme ideoihin ja loputtomaan ajattelemiseen ja puhumiseen. Silloin kadotamme tarkkaavuuden, oivalluskyvyn ja myötätunnon emmekä saa ongelmia ratkaistua. Kun heittäydymme selvittämään, mikä on totta, aika päättyy.

"Yksittäisestä pitää siirtyä yleiseen, yleisestä yhä syvemmälle. Siellä ehkä on puhtaus, jota kutsutaan myötätunnoksi, rakkaudeksi ja oivalluskyvyksi. Mutta se edellyttää, että uppoudumme tähän asiaan koko olemuksellamme.".