23. Tieto ja suora näkeminen

Professori David Bohm kutsui joukon arvostettuja tutkijoita pohtimaan tiedon merkitystä ihmisen ja yhteiskunnan muutoksessa yhdessä Krishnamurtin kanssa. He tapasivat 13. lokakuuta 1974 alkaen seitsemän päivän aikana kaksitoista kertaa.

Krishnamurti oli äänessä viikon loppupuolella, mutta haastoi sitä ennen tiedemiehet astumaan ulos teorioiden maailmasta ja etsimään ratkaisua ihmiskunnan tajunnan ongelmiin.

Osallistujina olivat fyysikot David Bohm, David Peat, Fritjof Capra ja George Sudarshan, psykiatrit Gordon Globus, Bryan Goodwin, David Shainberg ja Montague Ullman, aivotutkija Karl H. Pribram, biofyysikko Maurice Wilkins, biologi Robin Monro, lääkäri Elizabeth Ferris sekä hänen puolisonsa filosofi Julian Melzack. Paikalla oli myös joitakin keskusteluun osallistumattomia tutkijoita ja Brockwood Parkin koulun henkilökuntaa.

Kutsutut tutkijat pitivät lyhyen esityksen, minkä jälkeen keskusteltiin monista ihmiskuntaa koskevista teemoista. Krishnamurti tenttasi heitä tyypillisillä kysymyksillään: Mikä on minä? Voisimmeko elää ilman sitä ja ratkaista siten kaikki ihmiskunnan ongelmat? Voisimmeko elää vapaina ja tehdä yhteistyötä ilman psykologisia leimoja?

Syvän muutoksen aikaansaamiseksi ihmisessä on Krishnamurtin mukaan hylättävä teoriat ja spekulaatiot, ja kohdattava elämä sellaisena kuin se on. On ymmärrettävä, että ihmismieli on ehdollistunut kuvitteelliseen ajatukseen erillisestä itsestä. Miksi elämme vangittuina tähän haitalliseen harhaan, ja onko siitä mahdollista päästä eroon?

Jotta ihmismielessä voi tapahtua perusteellinen muutos, meidän on ymmärrettävä, että maailma on yksi, universumissa kaikki on yhteydessä kaikkeen, vain ajattelumme erottaa asiat toisistaan. Voiko mieli tajuta tehneensä tämän virheen ja korjata sen heti ja kokonaan, ei vähitellen pala palalta?

Muuttaako tieto ihmisen?

David Bohm avasi konferenssin toteamalla, että tarkoituksena on tutkia tiedon paikkaa ihmisen ja yhteiskunnan muutoksessa. Bohmin mukaan maailman kaaoksen perimmäinen syy on se, että ihminen on vajavainen, ja asialle on tehtävä jotain.

Monet ikivanhat uskonnot ovat vaatineet muutosta, erityisesti buddhalaisuus on kehottanut muuttamaan radikaalisti koko ihmisen psyyken ja koko olemuksen. Kristinuskon mukaan ihmiset ovat perisynnin tilassa ja heidät on pelastettava.

Uskontojen vaikutuksen hiivuttua muuttumisen teemaa on pohdittu maallisemmassa muodossa tieteessä. Renessanssin jälkeen tieteen ja teknologian merkitys maallisen tiedon hankkimiseksi alkoi kasvaa.

Jotkut uskoivat, että tieto olemassaolon järjestyksestä olisi sinänsä tuottanut muutoksen. Bohmin mukaan esimerkiksi Albert Einstein uskoi, että jos ihmiset tutkisivat tieteellisesti maailmankaikkeuden järjestystä, he ehkä alkaisivat toimia yhdessä erilaisessa hengessä ja voisivat muuttua.

Miksi yhteistyö ei toimi?

Vain harvat tutkijat pystyivät toteuttamaan tällaisen muutoksen itsessään. Useimmille tieteellinen tieto oli tärkeää sen käytännön sovellusten vuoksi. Tiedon uskottiin poistavan köyhyyden ja tietämättömyyden yhteiskunnasta, ja yhdessä teknologian ja poliittisten muutosten kanssa aikaa myöten muuttavan yhteiskunnan ja ihmisen.

Nykyään vain harvat uskovat tiedon pelastavan yhteiskunnan. Itse asiassa monet pitävät tietoa vaarallisena ja tuhoisana. Lääketieteen kehitys on johtanut ylikansoittumiseen, saastumiseen ja elämänlaadun yleiseen heikkenemiseen, sillä liikenne, melu ja saasteet ovat lisääntyneet. Lisäksi on väkivaltaa, energiakriisi, talouden haasteet, ja monet ennustavat jopa koko sivilisaatiomme romahtavan.

Oma haasteensa on Bohmin mukaan se, että ihmiset eivät kykene toimimaan hyvässä yhteistyössä, vaikka teknologia on tehnyt kaikki maailman ihmiset riippuvaisiksi toisistaan.

Jotkut ovat soveltaneet itsetuntemuksellista lähestymistapaa, toiset ovat korostaneet uskonnollista tai teknologista tietoa. On tiedemiehiä, jotka uskovat, että geneettinen muokkaus tekisi ihmisestä paremman, ja behavioristit puhuvat ihmisen uudelleenkouluttamisen puolesta.

Bohmin mielestä tarvitaan älykkyyttä. Sitä on monenlaista. Ihminen voi olla älykäs jollain kapealla alueella ja palvella tuhoisia pyrkimyksiä aiheuttaen ongelmia maailmassa. Älykäs ihminen voi rakentaa itselleen ansan, koska ei ymmärrä toimintansa seurauksia.

Rationaalinen tieto on tarpeen, mutta se ei riitä; meillä on oltava myös intuitiivista tietoa. Nykyään ihmisten aivot ovat turtuneet oman edun tavoittelusta ja tuhansista tunteista.

Fysiikka kohtaa mystiikan

Toisessa tapaamisessa fyysikko Fritjof Capra puhui kahdesta tietämyksen tyypistä: tieteellisestä ja mystisestä. Modernissa fysiikassa maailmankaikkeus näyttäytyy erottamattomana, toisiinsa kytkeytyneenä kokonaisuutena, jota ei voi jakaa erillisiin asioihin tai tapahtumiin.

Maailmaa ei voi pelkistää perusrakenteiksi tai perusosiksi. Kaikkea on tarkasteltava monimutkaisten suhteiden verkoston tai verkostojen kautta. Tutkijaa ei voi enää pitää vain tarkkailijana, hän on osallisena maailmassa ja vaikuttaa tarkkailemiensa kohteiden ominaisuuksiin. Tämä tekee objektiivisen tarkkailun mahdottomaksi.

Aika ja tila sulautuvat neliulotteiseksi jatkumoksi, jota kutsutaan aika-tilaksi. Siinä ei ole staattisia esineitä, vaan dynaamisia kuvioita, joilla on sekä tila- että aikaulottuvuus. Niillä on tietty massa ja energia.

Massa on energian eräs muoto, joten esineitä ei voi erottaa niiden olemuksesta. Ne ovat eläviä, koska niissä tapahtuu kaiken aikaa keskinäistä vuorovaikutusta, jossa hiukkasia syntyy muodostaen eräänlaisen erottamattoman kosmisen verkon.

Tämä loputon kosmisen energian tanssi ilmenee myös mystikoiden kirjoituksissa ja opetuksissa. Fyysikot saavat tietonsa kokeista, mystikot meditaatiosta. Nämä ovat Capran mukaan toisiaan täydentäviä ihmismielen ilmentymiä.

Ero on siinä, että mystistä tietoa ei voi välittää suullisesti, sanoilla tai kirjoilla. Se on aistiemme saavuttamattomissa. Fysiikassa tutkitaan hiukkasia, mystikot puhuvat korkeammista tietoisuuden tasoista, joissa molemmissa liikutaan hahmottumattomassa maailmassa.

Capra tiivisti asian toteamalla, että mystisen tiedon hankkiminen on itsessään muutos, kun taas tieteellinen tieto pysyy abstraktina ja teoreettisena.

Onko narsismi ihmisyyttä?

Seuraavaksi psykiatrian ja filosofian professori GordonGlobus sanoi olevansa maailman tilasta optimistisempi kuin Bohm. Hänestä maailmassa on valveutuneita ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen.

Globus näki myös, että minuus on totta ja tärkeää kaikille. Minuus on muutakin kuin aistihavaintoja. 'Minä' ajaa omaa etuaan, mutta itsekkyydellä on syvät biologiset juuret. Narsismi on hänen mielestään luontainen osa ihmisyyttä; se on tapa, jolla aivomme ovat rakentuneet toimimaan.

Krishnamurti kysyi kaikilta, mikä itse heidän nähdäkseen on. Onko minäksi kutsumaamme todella olemassa ja onko se erillinen siitä, mitä havaitsemme?

Muutaman kommentin jälkeen päätettiin palata kysymykseen itsen luonteesta myöhemmin.

Kuka kaipaa opasta?

Seuraava teema oli, tarvitsemmeko oppaan tai apua muutoksessa. Sudarshanin mielestä jotkut ihmiset tarvitsevat toisen apua.

Krishnamurti huomautti, että jonkin asian pitäminen todellisena tai epätodellisena muuttaa tapaamme, jolla suhtaudumme siihen. Reaktio tapahtuu välittömästi, siihen ei kulu aikaa.

K kysyi myös, voidaanko myötätuntoa tai rakkautta opettaa. Jos se olisi mahdollista, ja jos meillä todella olisi rakkautta ja myötätuntoa, eikö kaikki ihmiskunnan ongelmat voitaisi ratkaista? Ei olisi sotia tai kauheuksia, joita yhä koemme. Mutta tieto ei ole rakkautta ja myötätuntoa; jonkin asian tietäminen ei saa aikaan muutosta meissä.

Ihminen ei ole kone

Filosofi Julian Melzackavasi seuraavan aamun tapaamisen toteamalla, että tiedolla on hänen mielestään ratkaiseva rooli ihmisen selittämisessä ja kehittämisessä.

Pribram kommentoi, että tiedettä on kahta lajia: kuvailevaa ja normatiivista. Jälkimmäisessä on määriteltävä konteksti, jossa tietty havainto on tehty. Yhteiskuntatieteissä on sekä kuvailevia että normatiivisia piirteitä. Ihmisen sullominen biologiseen kehykseen luo keinotekoisen rajauksen.

Bohm oli samaa mieltä Pribramin kanssa. Kun käsittelemme jotain niin hienovaraista kuin ihminen, mekaaninen kuvaus voi jättää olennaiset piirteet huomiotta. Yksikään kone ei voi koskaan selittää esimerkiksi kvanttimekaniikkaa.

Tarvitaanko tieteessä myötätuntoa?

Seuraava puhuja oli biologi ja joogaterapian pioneeri Robin Monro. Hän nosti esiin kolme kysymystä. Parapsykologia, tietoisuus ja mystiset kokemukset ovat vakava haaste mekanistiselle biologialle.

On ilmeistä, että tietoisuus vaikuttaa maailman tilaan. Objektiivinen analyysi ei kuitenkaan tarjoa ratkaisuja ongelmiimme, koska ajattelumme perustuu aina arvoihin ja ennakko-oletuksiin.

Tieteessä ei Monron mukaan ole juurikaan myötätuntoa. Myötätunto ja viisaus kulkevat kuitenkin käsi kädessä.

Krishnamurti kysyi, voiko myötätuntoa ja rakkautta opettaa. Jos voisi, kaikki ongelmamme olisi ehkä jo ratkaistu.

Globus kysyi Krishnamurtilta, kuinka voisi opettaa lääketieteen opiskelijoille myötätuntoa. K vastasi, että me kaikki tiedämme, mitä fyysinen ja psyykkinen kärsimys on. Jos emme pakene sitä ajatusten, lohdutusten ja uskomusten avulla, huomaamme, että tarkkailija on tarkkailtava. Silloin kaikki kärsimys lakkaa.

Yritämme paeta kärsimystä, ja tämä kuluttaa energiaamme. Kärsimyksen kanssa pysyminen tarkoittaa, että tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen jako lakkaa. Siitä syntyy myötätunto.

Suoran havainnon harha

Aamupäivän istunto alkoi Karl H. Pribramin puheenvuorolla, jossa hän puhui havaitsemisesta ja tiedosta. Mitä aivoissa tapahtuu havaitsemisen hetkellä? Kokeiden valossa tieto jakautuu koko verkostoon: aivomme ovat holografiset. Hänen tekemänsä kokeet ovat kiistattomasti todistaneet tämän.

Meillä on kuitenkin suoran havainnon harha. Ulkopuolinen maailma ei ole sitä, miltä se meistä näyttää. Klassinen tapa ajatella aivojen toimintaa on, että aivoihin tulee tietoa, joka abstrahoidaan ja järjestetään aivoissa ja välitetään ulos motorisiin järjestelmiin.

Tämä ei ole hedelmällinen tapa tarkastella aivojen toimintaa. Aivoihin tulee tietoa, mutta on paljon näyttöä siitä, että aivoista itsestään myös lähtee tietoa. Aivot toimivat itse asiassa suodattimina tai seuloina aivoihin tuleville signaaleille. Ne toimittavat tietoa aivojen motorisille osille, jotka eivät kuitenkaan suoraan liikuta lihaksia, vaan muuttavat aivoihin tulevien signaalien sisältöä. On todellista näyttöä siitä, että verkkokalvo muuttuu stimuloidessamme aivojen assosiaatioalueita.

Aivoista lähtee Pribramin mukaan kolmenlaisia signaaleja: osaamisen, tietämisen ja tietoisuuden signaaleja. Nämä eivät ole hierarkkisia ja analyyttisiä, vaan heterarkkisia ja holistisia, kokonaisvaltaisia ja toisiinsa kytkeytyneitä. Signaaleissa tieto kulkee "alavirtaan", se siis muuttaa tapaa, jolla havaitsemme maailman.

Pribramin mukaan meidän on saatava holistinen ja subjektiivinen lähestymistapa yhtä järkeväksi ja tarkaksi kuin analyyttinen ja objektiivinen lähestymistapa on ollut tähän asti. Tällöin mystinen ja tieteellinen ajattelu yhdistyvät. Analyyttinen ajattelu on aivan liian yksioikoista silloin, kun pitää hahmottaa kokonaisuuksia.

Gordon Globus katsoi, että Pribramin holografinen aivomalli selittää, miksi meidän kaikkien on niin vaikea muuttaa omia näkemyksiämme. Bohm korosti, että Pribramin malli eroaa merkittävästi vanhasta näkemyksestä, koska kokonaisuus on siinä kietoutunut aivojen jokaiseen osaan eikä vain tiettyyn kohtaan aivoissa.

Voimmeko päättää muuttua?

George Sudarshanpuhui henkilökohtaisesta muutoksesta. Ihminen voi hänen mielestään itse valita, haluaako olla syy-vaikutus-ketjun ulkopuolella. Hänestä muutokseen voi olla monia reittejä. Se voi tapahtua kuunnellessa toista, lukemalla jotain, meditoimalla, kemiallisten ärsykkeiden vaikutuksesta tai mestarin läsnä ollessa.

Krishnamurti kysyi Sudarshanilta, onko transformaatio tunnistettavissa; voiko ihminen tietää, että hän on muuttunut? Voiko sen saavuttaa? Jos tietää, elää vielä sanojen maailmassa.

Toiseksi, onko vapautuminen kiintymyksestä asteittainen vai välitön prosessi? Mikä on minä, jos emme ole kiintyneitä mihinkään, emme ideoihimme, ennakkoluuloihimme, maahamme emmekä huonekaluihimme?

Aivot unessa ja unet aivoissa

PsykiatriMontague Ullmanavasi seuraavan päivän sanomalla, että tiede on yksipuolista ja dualistista. Tieteessä on kiinnitetty liian vähän huomiota ihmisen homonomisiin tarpeisiin ja korostettu yksilöiden välisiä eroja.

Hän oli itse tuntenut tarvetta rakentaa "psyykkisen kaapin" paranormaaleja ilmiöitä varten. Nyt hän on alkanut avata ovea ja yrittänyt "poistaa sieltä luurankoja".

Ullman piti Freudin teoriaa unista vääränä. Psykiatreille tulisi hänestä opettaa unien arvostamista, ei vain niiden tulkintaa. Unissamme ilmenevät voimat ylittävät selvästi valveilla olevat kykymme. Unet heijastavat luovasti yhteiskunnan aiheuttamia vääristymiä ja virittävät psyykeämme yhteyteen maailman kanssa.

Krishnamurti kysyi Pribramilta, voivatko aivot koskaan olla liikkumattomina. Tämä vastasi kieltävästi, koska hermosolut ovat aina aktiivisia. Kuitenkin joissakin tiloissa, kuten meditaatiossa ja syvässä unessa, ei tapahdu minkäänlaista ajattelua.

Krishnamurti tarkensi tarkoittavansa ajatusten aiheuttamaa liikettä. Pribram vastasi, että sähköistä toimintaa tapahtuu, mutta se on hidasta. Se on syklistä, toistuvaa, sen rytmi on erilaista ja energian konfiguraatio on hyvin erilainen.

Lumouksen loukussa

Maurice Wilkins aloitti puheenvuoronsa toteamalla, että hän on tietoinen kahtiajaosta niin ajatuksen ja tunteen kuin taiteen ja tieteenkin välillä. Häntä oli kiehtonut tieteellinen ajattelu, mutta analyyttinen ajattelu oli hänelle vastenmielistä. Hän jakoi osittain Kierkegaardin vakaumuksen, että ajattelu on kuollutta, mutta toisaalta Wilkinsin mukaan ajattelun maailmasta syntyy myös elämän ja rakkauden maailma.

Hän piti tutkijoita ylikasvaneina koulupoikina. He ovat pakkomielteisesti kiinnostuneita jostakin, mutta tiedeyhteisö kokonaisuutena on jotenkin loukussa, lumoutunut ajattelun maailmasta, eivätkä tiedemiehet ole tietoisia siitä, kuinka loukussa he todellisuudessa ovat.

Wilkinsin mukaan on tärkeää tiedostaa ehdollistumisemme ja ihmisen rajoitukset, kuten Krishnamurti on korostanut. Hyvän yhteiskunnan rakentamiseksi tarvitsemme laajemman näkemyksen ihmisestä ja näin voimme poistaa kehityksen esteet. Henkilökohtaiset muutokset eivät voi viedä meitä kovin pitkälle. Tarvitaan syvempää systeemistä muutosta.

Wilkins kysyi, miten myötätunnon voisi tuoda tieteeseen. Nyt ei esitetä perustavanlaatuisia kysymyksiä. Tiede toimii siiloissa, kukin tieteenhaara omassa sopukassaan. Ajattelun pirstoutuminen koulutuksessa johtaa mielen lamaantumiseen.

Tiedemiehet voisivat päästä eroon akateemisesta eristyneisyydestään kiinnostumalla vaihtoehtoisista teknologioista. Ekologisemmat näkemykset tuovat meidät lähemmäksi luontoa. On myös tärkeää tutkia taiteen ja tieteen välisiä suhteita ja niiden lähentymistä.

Sudarshan kommentoi, että myötätunnolla on tärkeä paikka jopa perustieteessä. Bohm lisäsi, että jos tiedemiehet eivät tunne yhteyttä toisiinsa, heidän työllään ei ole merkitystä. Pribram kommentoi, että aivotutkijana hänelle on tärkeää ymmärtää myötätuntoa ja aivojen toimintaa. Ne ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa, ilmeisesti toisiinsa kytkeytyneitä.

Krishnamurti kysyi, tuntevatko he kaikki tiedemiehinä olevansa vastuussa tappamisen lopettamisesta. Pribram vastasi myöntävästi.

Krishnamurti jatkoi, että tiedemiesten tulisi muuttaa itsensä, ja muuttuessaan he muuttaisivat maailmaa.

Hoidetaanko tautia vai sairasta?

Lääkäri Elizabeth Ferris avasi torstain istunnon puhumalla vaihtoehtoisesta lääketieteestä. Ferris sanoi, että lääketieteen pirstoutuminen on paradoksaalista, koska terveys on aina kokonaisvaltaista. Lääketiede ei kuitenkaan käsittele terveyttä vaan sairauksia. Lääketiede on sidottu Pasteurin bakteeriteoriaan. Bakteerit ovat jotain ihmisestä erillistä.

Yleinen käsitys on, että lääketiede ei kohdistu ihmisten hoitamiseen, vaan ihmisen osien hoitamiseen. On kuitenkin vaikea tuntea myötätuntoa kyynärpäätä tai polvea kohtaan. Lääketieteessä olisi Ferrisin mukaan oleellista tarkastella ihmistä ja hänen tilaansa kokonaisvaltaisesti.

Bohm sanoi, että myös lääketieteessä tarvitaan erilaista ajattelutapaa ja havainnointitapaa. Kokonaisvaltaista näkemystä ei voi olla ilman tunteiden ja älyn yhdistämistä.

Syvät kuilut

Torstai-iltapäivän istunnossa David Bohm kertoi omasta taustastaan. Hän oli jo nuorena havainnut, että universumissa on äärimmäinen järjestys, mutta hänen tuntemiensa ihmisten ja koko yhteiskunnan korkein ihanne oli pinnallinen ja kapea. Näiden kahden välillä oli syvä kuilu.

Bohm kiinnostui fysiikasta tajuttuaan, että atomissa on energiaa, joka ehkä voitaisiin vapauttaa. Seuraava harppaus tapahtui, kun hän tutustui kvanttiteoriaan. Siitä hän oppi, että tarkkailija ja tarkkailtava ovat erottamattomia, tarkkailuväline vaikuttaa saatavaan tulokseen, ja koko universumi on yksi ja jakamaton.

Bohm sanoi jakavansa Krishnamurtin käsityksen, että ihmiskunnan perusongelma ei ole tiedon tai poliittisen organisaation puute, vaan väärin käytetty ja sekava ajattelu. Sille tulee tehdä jotain. Jotta tieteessä voi tehdä jotain uutta, tarvitaan rakkautta, intohimoa ja vahvaa tahtoa tehdä yhteistyötä.

K kommentoi, että perustavanlaatuinen kysymys ei ole ymmärtää ja selittää maailmaa sanoilla, vaan kysyä itseltä, voiko elää maailmassa ilman itseä. Tästä on turha keskustella, jos mieli ei ole itsettömässä tilassa. Ilman suoraa yhteyttä itseen kyse olisi vain verbaalisesta vakuuttelusta, sanailusta.

Ollakseen itsettömässä tilassa ihmisen on ymmärrettävä, että ajattelu on luonut sotkun maailmaan. Kaikki on nyt itsekeskeistä, eikä ajattelu voi tätä muuksi muuttaa, koska ajattelumme on itsekeskeisyyden perimmäinen syy.

Mittaamaton on mahdollista kokea vasta, kun hylkää kaiken, mitä se eiole. Se ei ole aikaa, ajattelua, sanoja eikä kuvausta. Mittaamatonta ei ehkä ole ihan mahdotonta kommunikoida, mutta ajattelu ei voi sitä koskaan saavuttaa.

Bohm sanoi, että tarvitsemme alustavaa analyysiä selvittääksemme tämän, mutta on oltava "siellä", ja ehkä tarvitsemme erilaista kieltä voidaksemme nähdä maailman eri tavalla. Tieto on rajallista, ja nyt puhumme tilasta tai liikkeestä, jossa ei ole tarkkailijaa.

Krishnamurti korosti, että on osattava kuunnella toista. Verbaalinen ymmärtäminen ei riitä. Kun todella kuuntelee, silloin ei muodosta mielipidettä, tee arvioita eikä jaa tuomioita. Näin syntyy todellinen yhteys.

Tarkkana ilman tarkkailijaa

Mikä sitten on tekijä, joka muuttaa ihmisen syvästi ja ehkä pysyvästi?

Ensin on ymmärrettävä, että ajattelu on pirstaleista, ja juuri se tekee elämästämme jatkuvan taistelun. Tarkkaavuus on tekijä, joka muuttaa tilanteen, sillä silloin näkee ilman tarkkailijaa.

Tarkkailija on epäjärjestyksen aiheuttaja, koska se jakaa. Olemme jakaneet elämän ja kuoleman, sinut ja minut, meidät ja heidät, ihmisen ja luonnon.

Ajattelu on tietoa eikä voi muuttaa meitä psykologisesti. Voimme aloittaa sanallisella vuoropuhelulla ja tutkia yhdessä tekemättä johtopäätöksiä. Sitten saamme selville, mikä on suhteemme koko ihmiskuntaan.

Sanat on vai sanaton?

Seuraavaksi Krishnamurti kertoi omasta nuoruudestaan ja siitä, miten teosofit löysivät hänet ja "valmistivat häntä maailmanopettajan ilmentymäksi". Hän sanoi puhuvansa yksinkertaisista asioista, kuten nautinnosta ja pelosta, ihmisen käytöksestä. Asia joko on niin tai ei ole. K painotti, että hän ei puhu propagandaa.

Capra kysyi Krishnamurtilta, onko tämä muuttunut vuosien varrella. K vastasi, että hänen käyttämänsä sanamuodot ovat muuttuneet, mutta sanomisen keskeinen ydin on sama.

Capra halusi myös tietää, miten Krishnamurtin sanallinen menetelmä voi tuottaa muutoksen ihmisessä. Hänestä näyttää, että K vain istuu tuolilla ja puhuu ihmisille ja kehottaa heitä lopettamaan ajattelemisen. Muut opettajat käyttävät muita menetelmiä, jotkut jopa sanattomia.

Krishnamurti vastasi, että kuulijat tulkitsevat hänen sanojaan omien ennakkoluulojensa mukaan. Jokaisen oma sisäinen tarkkailija ottaa auktoriteettiaseman ja muka tietää ja osaa erottaa, mikä sanotussa on oikein ja mikä väärin. Tämä tapahtuu automaattisesti.

On kuitenkin mahdollista kuunnella toista niin, että huomaa oman ajattelunsa rajoitukset. Silloin loputtomasti lörpöttelevä mieli paljastuu ja pysähtyy luonnollisesti. Kontrolli katoaa, eikä ole enää auktoriteettia. Oivalluskyky hiljentää minän.

Voimmeko lopettaa itsen joka päivä? Ei siis vain puhua asiasta, vaan tehdä niin! Ymmärtääksemme elämän pyhyyden tarvitsemme hiljaisen mielen, jossa ei ole minkäänlaisia mielikuvia.

Sitä ei voi tietää eikä kokea

Sudarshan kysyi Krishnamurtilta, onko hänellä koskaan hetkiä, jolloin hän on tilassa, jossa ei ole minää. K vastasi, että kukaan ei voi tietää olevansa tuossa tilassa. Itse asiassa se ei ole edes mikään tila, vaan liikettä. Tämä liike ei tapahdu ajassa! Sitä tilaa ei voi kuvitella tai kokea. Me emme tiedä siitä mitään!

Mielessä voi olla hiljaisuus, eikä tuolla hiljaisuudella ole motiivia. Sitä ei voi myöskään aiheuttaa. Kun mieli on tyyni, "taivaat avautuvat". Tuossa hiljaisuudessa on pyhyys.

Mielemme ei kuitenkaan ole hiljaa, koska olemme ehdollistettuja elämään ristiriidassa. Mehän pidämme konflikteista, Krishnamurti toteaa tylysti, me tykkäämme elää konfliktitilassa, koska ego saa siitä tunteen, että se on elossa!

Emme halua päästä egostamme eroon, koska oletamme sen olevan tärkein asia elämässämme. Se on koko elämämme!

Näin useimmat ihmiset ajattelevat. He eivät kuuntele Krishnamurtia eivätkä ketään muutakaan! Jos jokin tuo heille hyötyä – taloudellisesti, emotionaalisesti tai älyllisesti – he saattavat kiinnostua ja aktivoitua toimimaan.

Kun mieli kuolee itselle

Molemmissa viimeisen päivän sessioissa Krishnamurti puhui kuolemasta ja meditaatiosta. Hän sanoi meidän olevan jäljittelijöitä, toistavan oppimaamme, sanovan kauniita asioita, mutta emme kuitenkaan elä niiden mukaan.

Olemme uskomattoman itsekeskeisiä, emme tunne vakavaa huolta ja kanna vastuuta muista ihmisistä. Itse ei ole erityisen myötätuntoinen, se välittää vain valikoivasti. Ego ei tiedä mitään todellisesta rakkaudesta, se rakastaa vain omia mielikuviaan.

Sitten K kannusti pohtimaan, mitä tarkoittaisi minälle kuoleminen. Kuka on se olento, joka yhdistää fyysisen ja henkisen, tuo "yhdistäjä"? Onko olemassa psykologista kuolemaa? Onko minuudessa mitään pysyvää? Mitä on tuo 'minä', ei jonkun toisen, jonkun asiantuntijan mielestä, vaan pohjimmiltaan? Onko se vain sarja sanoja, käsitteitä, muotoja, jotka on koottu yhteen ja muodostavat käsityksen minästä, vai onko se jotakin ajatonta ja ikuista?

Näkeminen on tärkeämpää kuin se, joka näkee. On erityisen tärkeää ymmärtää, että ei ole näkemisestä erillistä näkijää ja että näkijä vääristää kaiken näkemänsä.

Näkijä on menneisyys, ehdollistumisemme. Se on keskeinen tekijä vääristymissä, ristiriidoissa ja jakautumisessa, jotka aiheuttavat konflikteja ja ponnistelua.

Bohm kutsui tarkkailijaa fiktioksi. Uskomme, että on olemassa tarkkailija, jonka pohjana on valtava energia ja jonkinlainen todellisuus. Sen mikä on ylittäminen antaa meille paljon enemmän energiaa, koska siinä ei ole ristiriitaa.

Minän harha ei siis ole pelkkä fiktio, sillä sen takana näyttää olevan todellista voimaa. Yhden ajatuksen jälkeen mieleen tupsahtaa toinen ajatus, jota pidämme todisteena siitä, että harhamme ei olekaan harhaa.

Krishnamurti kysyi, voiko tuo kuvitelma kuolla, ei elämän lopussa vaan joka päivä? Bohm kommentoi, että sehän olisi vain kuvitteellinen kuolema.

Itsekäs ihminen on erittäin elinvoimainen. Hän aiheuttaa toiminnallaan usein paljon pahaa ja kärsimystä. Tämän oivaltaminen on oivalluskykyä, eräänlaista älykkyyttä.

Voimmeko nähdä, että kärsimys ja kärsijä eivät ole kaksi eri asiaa? Voiko mieli pysyä kärsimisessä, olla pakenematta tai tukahduttamatta sitä?

Hammassärky ja psykologinen kärsimys eroavat siinä, että hammassärky on todellinen, kun taas psykologinen kärsimys kumpuaa kuvitteellisesta olennosta.

Mitä tapahtuu mielelle, kun se on täysin tyhjä sisällöstään? K vastasi, että kun itseä ei ole, välitämme kaikesta paljon enemmän.

Todellisella rakkaudella ei ole mitään tekemistä ajattelun kanssa. Rakkautta voi olla vain silloin, kun toiminta ei perustu kaavaan, käsitteeseen.

Emme voi mitenkään ymmärtää tätä ajattelun avulla. Elämä ei ole mikään kaava. Mielemme on liian mitätön kattamaan koko elämän.

Bohm sanoi, että kuvitelma itsestä häiritsee toimiamme ja tuhlaa energiaamme; se saa meidät sekaisin. Jos luopuu tästä mielikuvasta, syntyy todellista kiintymystä ja välittämistä. Silloin tapahtuu jotain täysin erilaista. Sisällä ei ole toimijaa, on vain valtava tilan ja energian tunne ilman suuntaa.

Kun itseä ei ole kaikkine taakkoineen, on todellista vapautta ja valtava rakkauden tunne.

Rakkaus, jonka tunnemme, on ajattelun, muistojen tuote. Sellaiseen rakkauteen sisältyy pelkoa ja nautintoa, ja sitä voi vaalia ajattelulla. Se on osa "minää".

Jos minää ei ole, sillä mitä kutsumme rakkaudeksi on aivan erilainen merkitys, elävyys ja energia. Se todella toimii, siitä ei vain saarnata.

Yhteistyötä ilman ihanteita

Krishnamurti aloitti viimeisen istunnon kysymällä, millaista on toiminta, kun itseä ei ole. Mitä on toiminta, joka ei perustu ideaan, ihanteeseen tai käsitteeseen? Kuinka saada ihmiset, joilla on vakaat ja vakiintuneet ajatukset, toimimaan yhdessä ja ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmia?

Elämä on yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Ei voi tehdä yhteistyötä, jos on ennakkoluuloinen, jos mielessä on kaava, auktoriteetteja, liikaa omaa edun tavoittelua tai jos haluaa hallita muita.

Meidän on ensin oltava vapaita näkemään tosiasiat yhdessä ja toimimaan sitten, mutta ei idean tai auktoriteetin pohjalta. Krishnamurti sanoi, että näin tapahtuu, kun rakastaa jotakuta. Mutta me olemme niin älyllisiä, ettemme näe ja tee tätä. Kun rakastaa, ei ole minää.

Todellinen toimintavapaus ei ole mahdollista silloin, kun on ihanteita, uskomuksia, käsitteitä tai kaavoja. Oikean toiminnan avain on nähdä sama asia yhdessä vastustamatta tai hyväksymättä sitä.

Tuliko selväksi?

On inspiroivaa seurata älykkäiden ihmisten pohtivan tajunnan olemusta ja sen ilmeisiä rajoituksia.

On inhimillistä, että mielemme rajoittuu siihen, mitä voimme ymmärtää. Kukaan ei ymmärrä koko elämää, mutta on selvää, että voimme silti saada käsityksen ajattelun luonteesta ja sen rajoista. Tästä teemasta Krishnamurti ja Bohm keskustelivat monta kertaa perusteellisesti tämän tapahtuman jälkeen.

Krishnamurtin kommentti siitä, että me ihmiset pidämme ristiriidoista, voi selittää sen, miksi väkivalta rehottaa edelleen.

Toinen syypää voi olla se, että – toisin kuin Krishnamurti – me emme pidä itseämme fiktiivisinä olentoina. Minä on meille totisinta totta ja melkein pyhä – siihen ei saa kukaan koskea.

Voi kysyä, mitä elämästämme tulisi ilman itseä, ilman tietoisuutemme sisältöä? Olisiko se tyhjää?

Päinvastoin. Itse pelkää tyhjyyden ajatusta, koska se kokee silloin menettävänsä kaiken itselleen rakkaan. Krishnamurti oli eri mieltä. Hän vakuutti, että tyhjä mieli on täynnä energiaa ja sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi tai iloksi. Tyhjä mieli on todella vapaa mieli – vapaa surusta, pelosta ja nautinnon tavoittelusta.

Ajatuksena näillä sanoilla ei ole mitään arvoa. Kun mieli on todella vapaa sanoista, se on ajaton ja tunnetun tuolla puolen.