17. Ajattelun tuolle puolen

Krishnamurti pyysi toukokuussa 1967 kirjailija Mary Lutyensia kirjoittamaan kirjan, jossa olisi hänen opetustensa keskeinen sisältö. Lutyens oli tuntenut Krishnamurtin lapsesta asti ja pitänyt tähän yhteyttä, mutta ei ollut vuoden 1928 jälkeen lukenut oikeastaan mitään tämän kirjoituksia.

Lutyens kysyi Krishnamurti Foundationin sihteeriltä Doris Prattilta, mitkä olisivat Krishnamurtin parhaat puheet kirjaa varten. Pratt suositteli vuosina 1963 ja 1964 Intiassa ja Euroopassa pidettyjä puheita. Lutyens kuitenkin jatkoi takarajaa vuoteen 1967 asti ja kertoi puheiden lukemisen mullistaneen hänen käsityksensä ystävästään, johon oli tutustunut jo lapsena.

Lutyens luokitteli satakunta teemaa ja valitsi kustakin teemasta parhaiten muotoillut otteet. Hän sanoi, ettei muuttanut tai poistanut yhtään sanaa, hän vain ryhmitteli tekstit lukemisen helpottamiseksi.

Rakkaus oli Lutyensille mieluisin teema ja vaikeinta hänen oli ymmärtää, miten tarkkailija voi olla tarkkailtava.

Kirja ilmestyi vuonna 1969 nimellä Freedom from the Known ja suomeksi vuonna 1970 nimellä Ajattelun tuolle puolen. Kirja on erinomainen kokoelma siitä, mistä Krishnamurti puhui 1960-luvulla julkisissa puhetilaisuuksissaan.

Omaa ja toisilta lainattua

Teoksen ensimmäisessä luvussa kysytään, onko meidän ja aineellisen maailman tuolla puolen jotakin, jota kutsumme totuudeksi, Jumalaksi tai todellisuudeksi, ajattomaksi tilaksi, jotain, mihin inhimillinen ajattelu tai turmeltuneisuus ei ylety.

Kun emme ole löytäneet tuota nimetöntä kokonaisuutta, jolle on annettu tuhansia nimiä, olemme kehitelleet siitä erilaisia uskomuksia ja selityksiä, joista muodostuu oma totuutemme. Tämä on johtanut siihen, että elämme sanoista ja meistä tulee epäaitoja. Toistamme toisilta oppimaamme, eikä meissä ole juuri mitään omakohtaisesti oivallettua.

Kysymystä pitää lähestyä toisin ja täysin eri suunnasta. Olemme yrittäneet tavoittaa tuota "sisäistä kukkaa" ajan avulla ja analysoimalla. Tällöin kuitenkin mieli kutistuu ja kuihtuu. Pitää kysyä, voiko sisäisen keskuksen hajottaa heti.

Ensin on opittava olemaan etsimättä. Etsiminen on kuin kiertelyä näyteikkunaostoksilla. On katsottava itseään sellaisena kuin on. Toisten versioista on luovuttava ja nähtävä asiat suoraan, sellaisina kuin ne ovat.

Se mitä kutsumme yksilöksi, on paikkaan ja aikaan kytkeytynyt olento, joka tarrautuu jumaliinsa ja perinteisiinsä. Yksilö on kuvitelmien kutistama, itsekeskeinen hahmo, joka kuvittelee olevansa koko maailman napa. Ihminen sen sijaan on kokonainen ja kiinnostunut koko maailman ihmisten hyvinvoinnista – tai pikemminkin huolissaan sen puutteesta.

Ulkoisesti olemme kehittyneet valtavasti, sisäisesti emme juuri yhtään. Ulkoiset muutokset eivät ole onnistuneet muuttamaan ihmistä syvästi.

Me kaikki olemme vastuussa maailman kaaoksesta, koska edistämme sitä toimillamme. Alamme toimia vasta, kun tajuamme maailman kaaoksen yhtä selvästi ja suoraan kuin koemme nälän tai kivun.

Jotta voi oivaltaa totuuden, ihminen ei voi olla riippuvainen kenestäkään eikä mistään. Opasta totuuteen ei ole. On vain meidän suhteemme maailmaan. Emme voi syyttää ketään toista omista tekemisistämme.

Kun katsoo maailmaa todella tarkkaan, huomaa, että on vain yksi prosessi: ulkoinen ja sisäinen ovat samaa liikettä. Sisäinen – siis mieli – ilmaisee itseään ulkoisesti, ja ulkoinen vaikuttaa sisäiseen. Tämän tosiasian tajuamiseen ei tarvita opettajaa.

Ulkoisesta auktoriteetista on aika helppo luopua, mutta sisäisestä paljon vaikeampi. Se koostuu kokemuksista, mielipiteistä ja aatteista, joista pidämme kiinni kynsin ja hampain. Emme aina edes huomaa sitä.

Elävän olennon tarkkaileminen ei edellytä tietoa vaan elämistä kiihkeässä oppimisen tilassa. Jos haluaa ymmärtää itseään, pitää unohtaa kaikki se, mitä tietää ja mitä on koskaan ajatellut itsestään.

Matkalle pitää lähteä ilman ainoatakaan eilisen muistikuvaa – vasta silloin alkaa ensimmäistä kertaa ymmärtää itseään.

Itseään tulee tarkkailla vuorovaikutuksessa. Emme ole abstrakteja olentoja emmekä toivehahmoja. On hyödytöntä istua jossakin sopessa mietiskelemässä omiaan, itseään on seurattava elämän keskellä.

Epäile!

Toisessa luvussa K lähtee siitä, että kiinnostuksen itseä kohtaan tulee olla iloista, huolellista ja oivaltavaa. On epäiltävä kaikkea oppimaansa, niin toisilta saatua kuin kantapään kautta opittua. Molemmat ehdollistavat mielen.

Ei tule tuijottaa vain jotain kohtaa, pitää huomioida kaikki mahdollinen.

Itsestään voi kuvitella kaikenlaista. Unelmiakin meillä voi olla. Osa niistä saattaa toteutua ja osa ei koskaan. Itsestä oppiminen on kuitenkin erilaista kuin kielten opiskelu, jossa opitaan ajan kuluessa paremmiksi. Itse on elävä olento, joka muuttuu kaiken aikaa. Jos siitä saa otteen, se rutistuu.

Kuvittelemme tuntevamme itsemme lyömällä itseemme leimoja. Määrittelemme itsemme, mutta sanommepa mitä tahansa, raapaisemme vain pintaa. Katselemme mielikuvia, jotka olemme itsestämme luoneet.

Itseä on vaikea seurata, koska mieli on niin vikkelä liikkeissään. Se ei kysy lupaa vaan kulkee omia polkujaan. Aina ne eivät miellytä. Paheksumme joko itse omia tekojamme, kantojamme tai ulkonäköämme, aiheesta tai aiheetta – tai sitten sen tekee joku toinen.

Tunnistammeko olevamme ajatustottumustemme orjia? Otamme helposti kantaa puolesta tai vastaan, ja joskus ärsyynnymme eri tavoin ajattelevista, väärässä olijoista, ilonpilaajista.

Mistä tietää, ettei ole yhtä typerä kuin se, joka meitä arvostelee? Ei sitä itse huomaakaan, koska kuvittelee olevansa oikeassa.

Kohdatessamme ongelmia elämässä etsimme nopeita ja helppoja ratkaisuja tutkimatta juurisyitä. Emme havaitse mielen luomia vaaroja samalla tavalla kuin havaitsemme ulkoisia uhkia, esimerkiksi nähdessämme käärmeen polullamme.

Jotkut meistä näkevät vaarat älyllään, mutta se ei vielä johda tekoihin. Olemme taitavia petkuttamaan itseämme, koska elämme omissa kuvitelmissamme, joiden ei tarvitse perustua mihinkään todelliseen.

Krishnamurti lupaa, että nähdessämme ehdollistumisen vaaran sille ei tarvitse tehdä yhtään mitään, se putoaa pois mielestä kuin lehti puusta syksyllä.

Yhtä ja samaa tajuntaa

Kolmannessa luvussa puhutaan tajunnasta. Tapanamme on jakaa tajunta kahteen osaan: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Pintatasolla ovat ajatukset ja tunteet, joista olemme tietoisia. Piilotajunnassa oleva aines ilmaisee olemassaolostaan vihjeinä, joita yritämme tulkita ja tunnistaa.

Krishnamurtille nämä kaksi osaa ovat yhtä ja samaa. Pinnalliset ihmiset tyytyvät siihen, mitä pystyvät ymmärtämään, ja pelkäävät kaikkea, mikä ei mahdu heidän maailmankuvaansa – ja torjuvat sen.

On tärkeää ymmärtää, että kaiken tuntemamme lisäksi maailmassa on paljon sellaista, mistä emme tiedä mitään. Tietämättömyydestään ei kannata ahdistua, vaan se kannattaa hyväksyä riemumielin.

Elämme sirpaleina. Toimistossa olemme yhtä ja kotona toista. Puhumme demokratiasta, mutta sydämessämme olemme itsevaltaisia. Voivatko aivot olla tietoisia kaikesta ihmisenä olemiseen liittyvästä?

Tosiasiat tunnistamalla mieli kytkeytyy elämään, siihen mitä on. Se on vapautta ilman rajoja ja järjestystä, jossa kaikki on oikeilla paikoillaan. Meille avautuu ovi johonkin ihanaan, jota kuvaamaan ei ole sanoja.

Mielihyvä johtaa tuskaan

Me kaikki etsimme mielihyvää jossakin muodossa. Saatamme kysyä: mitä vikaa nautinnossa on? Vastaus on: se tuo mukanaan kipua, turhautumista, surua ja pelkoa.

"Jos haluat elää niin, elä niin. Suurin osa maailmasta tekee niin joka tapauksessa, mutta jos haluat olla vapaa surusta, sinun on ymmärrettävä koko nautinnon rakenne."

Nautinnon ymmärtäminen edellyttää, ettei kiellä tai tuomitse sitä. Ensin on ymmärrettävä, miten se syntyy. Se tapahtuu neljässä vaiheessa: havaitseminen, aistiminen, kosketus ja halu. Näemme jotain, pidämme siitä, sitten kosketamme sitä käsin tai mielellämme ja lopulta haluamme sen omaksi.

"Halussa ei ole mitään väärää. Reagoiminen on täysin normaalia, mutta kun ajatus haluaa toistaa kokemuksen, se luo ja ylläpitää mielihyvää ja muuttaa sen muistoksi."

Jos pystymme katsomaan asioita antamatta mielihyvän hiipiä sisään, on vain valtavaa iloa. Kamppailu ilon toistamiseksi muuttaa sen tuskaksi. Pyrimme saavuttamaan saman ilon ja loukkaannumme ja petymme, kun se meiltä evätään.

Kieltäydymme näkemästä tätä yksinkertaista prosessia: nautinnon etsiminen aiheuttaa meille kipua. Ilo on välitöntä; ajattelemalla sitä muutamme sen nautinnoksi.

"Nykyhetkessä eläminen on kauneuden välitöntä havaitsemista ja suurta iloa siitä – haluamatta saada siitä nautintoa."

Pyrkyri on pelkuri

Viidennessä luvussa K puhuu itsestä kiinnostumisesta. Olemme kiinnostuneita itsestämme, mutta meidät on opetettu pitämään sitä vääränä. Se ei ole väärin, mutta myönnämme sen harvoin rehellisesti.

On monia syitä, miksi pidämme sitä vääränä. Haluamme tyydytystä, vapautta ja sitä, että muut arvostavat meitä, koska arvostetussa asemassa olevia kohdellaan kohteliaasti, kun taas muita syrjitään.

Pyrkyryyden takana on aina myös pelkoa. Psykologisen pelon juurisyy on, että emme halua nähdä itseämme sellaisina kuin olemme. Olemme kehittäneet itsellemme pakoverkoston, erilaisia tapoja päästä irti peloista.

Pelon kohtaaminen voi joidenkin mielestä olla outo ajatus, mutta sitä K kuitenkin kaikille suosittelee. Hänelle kaikki psykologinen pelko on ajattelun ja ajan luomaa.

Tarkkailija luo pelon. Hän yrittää myös voittaa sen ja taistelee siis itseään vastaan. Kun huomaa, että tarkkailija on tuo pelko, ei siitä erillinen, pelolle ei tarvitse – eikä itse asiassa voikaan – tehdä mitään, koska se päättyy luonnollisesti.

Niin kauan kuin kieltäydymme näkemästä tätä, pelko jäytää mieltämme.

Raakuus on opittua

Kuudennessa luvussa puhutaan väkivallasta. Olemme yrittäneet ratkaista tätä ikiaikaista ongelmaa luomalla sille vastakohtia kuten rauhan, tasapainon ja väkivallattomuuden. Niiden avulla väkivalta ei kuitenkaan ole poistunut maailmasta – eikä poistu. Vastakohta luo vain ristiriidan ja uuden ongelman.

Väkivalta ei ole ainoastaan fyysistä raakuutta, se on myös henkistä julmuutta. Se on sekä sisäistä että ulkoista. Väkivalta syntyy ristiriidoista, joita kehittelemme ja pidämme yllä omassa mielessämme.

Kun kutsumme toisia halventavilla nimillä tai syytämme itseämme, syyllistymme henkiseen väkivaltaan.

On kiistelty siitä, onko väkivalta synnynnäistä vai opittua. Teoreettisesti oikea vastaus ei kuitenkaan millään tavalla vaikuta ongelman olemassaoloon saati kokonaan poista tätä inhottavaa ilmiötä maailmasta.

Väkivalta on helppo tuomita, mutta moni meistä harjoittaa silti sitä omassa arjessaan, varsinkin silloin, kun meille tärkeät arvot ovat uhattuina. Haluamme suojella läheisiä ja omaisuuttamme kaikin tavoin, tarvittaessa voimakeinoin.

Vihakuohun vallassa emme pysty pohtimaan vaihtoehtoja. Vasta kun akuutti tilanne on ohi, reagoimme asiaan järjellisesti.

Voi kysyä, onko väkivallan kitkeminen edes mahdollista. Jos ei ole, ihmiskunta jatkaa nykymenolla eloaan ja kärsii väkivallan seurauksista. Jos se on poistettavissa, ei pidä kysellä keinoa, vaan repiä se juurineen päivineen pois omasta mielestämme – toisten mieleen emme sentään ylety.

Vapautuminen vihasta ja väkivallasta ei onnistu millään menetelmällä, ei yrittämällä, ei toivomalla. Kun näkee vaaran, ei tarvitse syytä siihen reagoimiseen. Jos talo palaa, emme ryhdy kiistelemään vettä tuovan ihmisen tukan väristä.

Vapaaksi mielen kuvista

Seitsemännen luvun teema on mielikuvat. Ne ovat käsitteitä, joiden varassa kukaan ei voi elää. Me kyllä kovasti yritämme.

Luomme kaikenlaisia kuvitelmia, joiden uskottelemme olevan totta. Takerrumme omiin uskomuksiimme ja puolustamme niitä niin kuin ne olisivat totta.

Mielikuvat määrittävät suhteemme toisiin ihmisiin. Yhteytemme ovat mielikuvien välisiä, eivät todellisia.

Luon mielikuvan sinusta ja elän omassa maailmassani. Sinä teet samoin. Meillä molemmilla on toisiamme kohtaan odotuksia, jotka eivät toteudu. Vika ja syyllinen on kuitenkin aina helpompi nähdä toisessa kuin itsessä.

Tajunnassa ei ole mitään ristiriidatonta. Siksi kaikissa suhteissamme on ristiriitaa monilla tasoilla. Elämä muuttuu helposti loputtomaksi taisteluksi, jossa hyökätään ja puolustetaan vuorotellen.

Olemme hyväksyneet kilpailun, kateuden, ahneuden ja aggressiivisuuden luonnolliseksi elämäntavaksi. Jos emme hyväksy näitä, olemme vapaita yhteiskunnan psykologisesta rakenteesta.

"Tämä ei tarkoita, että eläisimme apaattisina tai jämähtäneinä; päinvastoin, meistä tulee dynaamisia, elinvoimaisia, energiaa pursuvia."

Tämän saavuttamiseksi tarvitsemme tunnevoimaista ja hellittämätöntä energiaa. Tämä ei ole samanlaista energiaa, jota saamme virikkeistä, motiiveista, kirkosta tai huumeista. Ne tekevät meistä psykologisesti riippuvaisia.

Saamme riippuvuuksista energiaa ja elinvoimaa. Kiihokkeiden rakenteen näkeminen vapauttaa mielen. Pelkkä sanallinen tai älyllinen havainnointi ei riitä. Energian tuhlaamisen lähteen löytäminen lopettaa ristiriidan senvälillä, mitä on ja mitä pitäisi olla.

"Katso tätä niin kuin näkisit jonkin konkreettisen kohteen, niin ymmärrät totuuden elämästä, jossa ei ole ristiriitaa."

Tuhansien vuosien taakka

Seuraavassa luvussa Krishnamurti tutkii vapautta. Ilman sitä totuus ei paljastu.

Haluammeko edes elää totuudessa? Haluamme päästä eroon ikävistä tunteista mutta silti samalla säilyttää mielihyvää tuottavat uskomuksemme, mielemme rakkaimmat lelut.

Näitä kahta ei kuitenkaan voi erottaa, niin kuin ei voi kolikon kruunaa ja klaavaakaan. Vapaus on mielen tila, joka tarkoittaa vapautta tehdä jotakin eikä suinkaan vapautta jostakin.

"Raahaamme mukanamme taakkaa, joka koostuu tuhansien ihmisten ajatuksista ja onnettomuuksien jättämistä muistikuvista. Tuon kaiken hylkääminen on yksinolevuutta ja oleellinen osa vapautumista."

"Tällä tavoin yksin olevana alat ymmärtää, että on välttämätöntä elää itsesi parissa sellaisena kuin olet eikä sellaisena kuin haluaisit olla tai olet ollut."

Ihminen ei voi vapautua vähitellen. Elääkseen suorassa yhteydessä siihen, minkä osa on, ihminen ei tarvitse aikaa. Vapaa ihminen ei sano olevansa vapaa, se on pelkkä toteamus, joka perustuu itse luotuun mielikuvaan vapaudesta. Vapaus on ajan ja ajattelun tuolla puolen.

Aika on idea

Seuraavassa, yhdeksännessä luvussa puhutaan ajasta, surusta ja kuolemasta.

"Useimmat ihmiset ajattelevat ajallisesti. Ihminen elää ajan varassa. Tulevaisuuden keksiminen on hänen mieluisin pakenemistemppunsa."

Aika ei kuitenkaan tuo järjestystä tai rauhaa. Meidän on lakattava ajattelemasta ajan ehdoilla.

"Ei tule huomista, jossa olisimme rauhassa. Sisäisen järjestyksen on synnyttävä silmänräpäyksessä."

Kun vaara on todellinen, aika katoaa ja toimimme välittömästi. Kun emme tunnista monien ongelmiemme aiheuttamaa vaaraa, keksimme ajan niiden voittamiseksi. Aika pettää meitä, koska se ei koskaan auta meitä muuttumaan.

Jos huomaa eksyneensä metsään, pysähtyy katsomaan ympärilleen. Kun eksymme elämässä, ryntäämme ympäriinsä, etsimme, vaadimme ja kerjäämme. Jos pysähdymme, mielemme muuttuu selkeäksi ja rauhalliseksi.

Ongelmia on vain ajan kentässä, silloin, kun vastaamme haasteeseen vajavaisesti. Toiminta on aina välitöntä. Idea tai ajatus ei ole koskaan valmis. Nykyhetkessä ei ole aikaa. Elämä ei tapahdu ajassa, mutta osa mielestä elää vain ajassa.

Aika on siis havaitsijan ja havaitun välinen etäisyys. Kuoleman voi kuvitella etukäteen, ja sitä voi pelätä. Kuoleman hetkellä ei pelkoa enää ole. Pelon aiheuttaa ajatus elämän loppumisesta. Sen vaimentamiseksi haluamme tietää, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen.

Krishnamurti sanoo, että jos kuolemme joka hetki, elämme täysillä keskellä elämän ihmeitä ja ihmeellisyyksiä. Emme enää elä muistoissa. Silloin kuolema on puhdistava, elvyttävä prosessi, jossa ei ole sijaa pelolle.

"Kuolema on uudistumista, mutaatio, ja sitten on jotain täysin uutta. Vapaus tunnetusta on kuolemaa, ja silloin eletään."

Rakkaus ei tottele

Kymmenes luku sukeltaa rakkauden maailmaan. Rakkaus voi kohdistua ihmisiin, jumaliin tai monenlaisiin kuviteltuihin kohteisiin, ja usein toiveena on myös saada vastarakkautta.

Jos ihminen rakastaa isänmaataan, hän voi olla valmis puolustamaan sitä aseilla ja oman henkensä kustannuksella. Miljoonien elämä onkin päättynyt sodissa ennenaikaisesti.

Ymmärtääksemme mitä rakkaus on, rakkauden käsite on vapautettava siihen vuosisatojen aikana kertyneestä painolastista. Se on puhdistettava ihanteista ja ajatuksista siitä, mitä se saa tai pitää olla. Käsityksemme rakkaudesta perustuu meitä ympäröivän kulttuurin kehittämään kaavaan.

Todellinen rakkaus ei ole ajatuksen tuotetta, eikä sillä ole rajoja.

Rakkaus saattaa olla ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin ja vaivoihin, mutta miten voimme selvittää, mitä se on ja ei ole? Määrittelemälläkö?

Olemme tehneet rakkaudesta henkilökohtaista, aistillista ja rajallista. Rakkautta ei kuitenkaan Krishnamurtin mukaan voi jakaa pyhään ja epäpyhään tai inhimilliseen ja jumalalliseen. Kohdistuuko rakkaus yhteen vai moniin? Onko rakkaus tunne?

Meillä on rakkautta koskevia käsityksiä, malleja ja koodeja, joita kulttuuri, jossa elämme, on kehittänyt.

Ei rakkaus ole ajatuksen tuote. Ajatus ei voi kasvattaa rakkautta. Rakkaus on aina aktiivista läsnäoloa. Kun rakastamme, vertailulle ei ole sijaa. Silloin ei ole "toista".

"Tässä autioksi raastetussa maailmassa ei ole rakkautta, koska mielihyvällä ja haluilla on tärkein sija. Ilman rakkautta jokapäiväinen elämä on kuitenkin täysin merkityksetöntä."

Krishnamurtille rakkaus on aina uutta ja elävää. Sillä ei ole eilistä eikä huomista. Eikä rakkaudella ole vastakohtaa.

"Astuminen ajatuksen ja ajan tuolle puolen on rakkaudeksi sanotun uuden ulottuvuuden tiedostamista. Kun et etsi, et halua, et tavoittele, silloin ei ole mitään keskusta. Silloin rakkaus on", Krishnamurti kiteyttää lopuksi.

Sanan verho

Seuraavassa luvussa tutkitaan kauneuden olemusta.

Huolten sokaisemilla silmillä ei näe auringonlaskun kauneutta. Monet ovatkin kadottaneet kosketuksen luontoon. He elävät kaupungeissa näkemättä auringon nousuja ja laskuja tai kuutamoa. He etsivät kiihokkeita korvikkeista, lukevat ja lainailevat toisten ajatuksia, etsivät elämyksiä museoista, elokuvista tai yökerhoista. Kun ei osaa katsoa taivaalla liitävää lintua tai kukkuloilla vaeltavia varjoja, turvautuu johonkin huumaavaan kokeakseen olevansa elossa.

Katsoessamme jotakin ulkoista kohdetta mielemme nimeää sen ja kokemamme tunteen. Sana muodostaa kohteen ja katsojan välille verhon, joka estää näkemästä kohdetta sellaisena kuin se on.

Intensiivisesti tarkkaillessaan huomaa, ettei ole tarkkailijaa, on vain tarkkaavuutta. Jakamattoman tarkkaavuuden tilassa ei ole sijaa käsityksille tai mielikuville.

Kun katsoo puuta, tähtitaivasta tai tietä täysin itsettömästi, tietää mitä kauneus on. Silloin näkemäänsä ei vertaa mihinkään aiemmin näkemäänsä.

On olemassa myös kohteetonta kauneutta. Siinä ei ole tarkkailijaa tekemässä huomioita, vain suoraa ja nöyrää näkemistä ilman mielihaluja kokea jotain. Mieli on hiljaa ja kokonainen.

"Kun keskusta ja ympäröivää kehää ei ole, silloin on rakkautta. Ja kun rakastat, olet kauneutta."

Tarkkailija on alistaja

Kahdestoista luku paneutuu tarkkailijan ja tarkkailtavan väliseen jännitteeseen.

Tarkkailija koostuu tuhansista mielikuvista. Se on itsekin tajunnan kentässä elävä mielikuva, mutta se on eristänyt itsensä ja omaksunut katsojan ja arvioijan roolin. Se alistaa muut mielikuvat valtaansa ja haluaa muovata niitä mielensä mukaan.

Tarkkailija ei ole mikään ylempi olento, korkeampi itse, se on erottamaton osa tajuntaamme. Kun tarkkailija oivaltaa olevansa yhtä tarkkailemansa kohteen kanssa, ei siitä erillinen, ristiriita ja sisäinen taistelu lakkaa.

Emme voi kapinoida sitä vastaan tai paeta sitä, emme edes hyväksyä tai hylätä sitä. Olemme sekä kohde että katsoja. Tuosta intensiivisestä tietoisuudesta seuraa erilainen tarkkaavuuden laatu, joka tekee mielestä poikkeuksellisen herkän ja erittäin älykkään.

Ajattelu vääristää kaiken

Ajattelu on seuraavan luvun luonnollinen teema. Miten ajatukset saavat alkunsa ja ehdollistavat tekojamme? Onko ajattelun ulkopuolella jotain, mitä ajatus ei ole koskaan löytänyt tai mihin se ei voi avata ovea?

Ensin on tarpeen tajuta, miten ajatukset ja tunteet liittyvät toisiinsa. Tunteet haihtuvat nopeasti, jos ajatus ei anna niille jatkuvuutta. Siksi näitä kahta ei pidä erottaa toisistaan.

Olemme nähneet, miten ajatus ylläpitää ja antaa jatkuvuutta eilen saamallemme mielihyvälle ja miten ajatus ylläpitää myös mielihyvän kääntöpuolta, joka on pelko ja kipu. Kokija on siis sekä mielihyvä että kipu, samoin kuin niitä ruokkiva olento.

Ajattelija on se, joka erottaa mielihyvän kivusta. Hän ei kuitenkaan näe, että vaatimalla nautintoa hän kutsuu kipua ja pelkoa.

Ajatus vääristää kaiken oman mukavuutensa vuoksi. Sen vaatimus nautinnosta tuo mukanaan oman kahleensa.

Ajatusten luomat rajat tuntuvat yhtä todellisilta kuin lattia, seinä ja puhelin. Kaavan mukaan toimiva energia muuttuu aineeksi.

Piintyneet ajatukset eivät pysty ratkaisemaan psykologisia ongelmia – nehän juuri tekevät elämästä ongelman! Ajattelun avulla kykenemme keksimään sellaistakin, mitä ei ole. Ajatus kuitenkin helposti uskottelee, että sen luomat näyt ovat totta.

Vastaamme jokaiseen haasteeseen menneisyyden ehdoilla. Aivomme ovat ristiriidassa riippumatta siitä, mitä ne tekevät. Ajatus on luonut tämän mallin mielihyvästä, kivusta ja pelosta ja toiminut sen sisällä tuhansia vuosia, mutta ei voi irrottautua siitä.

"Ajatus ei ole koskaan uusi, eikä se siksi voi vastata mihinkään valtavaan kysymykseen. Vanhat aivot eivät pysty ratkaisemaan elämisen valtavaa ongelmaa."

Tarkkaavuuden tilassa ajatus alkaa kuihtua pois, silloin "emme reagoi haasteeseen vanhoilla aivoilla vaan täysin uudella tavalla".

Totuuden äärellä aivot antautuvat

Neljästoista luku käsittelee yksinäisyyttä, turvallisuutta, saavutuksia ja aitoa hiljaisuutta. Se alkaa tarinalla kahdesta munkista, jotka näkevät nuoren naisen itkevän joen rannalla. Nainen haluaa mennä vastarannalla olevaan kotiinsa. Toinen munkeista kantaa naisen joen yli. Pari tuntia myöhemmin hänen toverinsa moittii häntä ja sanoo hänen rikkoneen valansa olla koskematta naisiin ja tehneen kauhean synnin. Ensimmäinen munkki vastaa, että hän jätti naisen taakseen ajat sitten, mutta toinen kantaa yhä muistoa tuosta naisesta.

Tarinan opetus on, että kannamme taakkojamme mukanamme emmekä koskaan jätä niitä taaksemme. Jotta voisimme kukoistaa hyvyydessä, meissä on oltava sisäistä yksinäisyyttä ja tilaa. Mikään hyve ei voi kasvaa ilman tilaa itsessämme.

Kun mieli on hiljaa, on mahdollista olla selkeä. Meditaation tarkoitus on hallita ajatuksiamme, mutta jos emme luo oikeaa pohjaa, mielen on mahdotonta olla hiljaa.

Yksi elämän suurimmista kompastuskivistä on jatkuva kamppailu jonkin saavuttamisesta. Tarvitsemme fyysistä turvaa, mutta psykologista turvaa ei voi saavuttaa.

Halu olla jotakin tai tulla joksikin on minän ydintä. Sille ei koskaan tunnu riittävän se, mitä se on. Etsimme turvaa, koska minän elämä on epävakaata ja epävarmaa.

Vaikka ulkoinen turvallisuus on aivoille välttämätöntä, sisäisen turvallisuuden vaatimus voi tuhota sen, koska se voi johtaa epärationaaliseen käyttäytymiseen, järjettömiin normeihin mukautumiseen ja alistumiseen toisten vallalle.

Varmuus toteutuu, kun sitä lakkaa etsimästä ja mieli laskeutuu nykyhetkeen. Aika ja ajatusten liike lakkaavat. Ne voivat lakata silloinkin, kun uppoudumme johonkin tekemiseen, mutta sellainen tuottaa vain näennäistä ja keinotekoista hiljaisuutta, joka katoaa heti kun mielen kaapannut puuha loppuu.

On olemassa hiljaisuus, jossa aivosolut kohtaavat elämän mysteerin. Sitä ei voi ymmärtää, selittää, havainnollistaa tai artikuloida. Sitä ei voida saada aikaan tahdon avulla tai millään tajunnan toiminnolla.

Kun aivot kohtaavat totuuden, ne mykistyvät, koska eivät keksi mitään keinoa reagoida.

Kokemukset kutistavat

Toiseksi viimeisessä luvussa syvennytään kokemuksiin tai tarkemmin sanoen niiden haluamiseen.

Ihmiset ovat kautta aikojen halunneet kokea ja arvioineet itseään ja omaa elämäänsä sen perusteella, mitä ovat kokeneet. Elämyksiä haetaan uskonnoista, vallasta, asemasta, ihmissuhteista tai kirkoista.

Krishnamurtille tämä kaikki on osoitus mielen sisäisestä köyhyydestä. Yritämme paeta mitätöntä, kateellista ja levotonta minää hakemalla hetkellistä tyydytystä milloin mistäkin.

Kokemus edellyttää tunnistamista. Voidaksemme kokea todellisuuden ja totuuden meidän pitäisi tunnistaa se. Siinä vaiheessa olemme jo kutistaneet sen oman mielemme muotin mukaiseksi. Jokainen tajuntaa laajentava kokemus on yhä tajunnan sisällä ja siksi rajoittunutta.

Olemme jääneet kiinni kokemusten tavoittelun kierteeseen. Miksi näin? Miksi meille ei riitä se, mitä olemme? Entä jos loputtoman tavoittelemisen taustalla onkin itse luotu tyytymättömyys, joka ei poistu saamalla lisää? Toiveiden kaivo ei täyty, koska toive sinällään perustuu haluun tai tarpeeseen, keksittyyn tai todelliseen.

Ajatusten luomiin rakennelmiin pitääkin olla tyytymätön ja niitä vastaan kannattaa kapinoida. Pitää kuitenkin olla tarkkana, ettei kanavoi tyytymättömyyttään ihanteeksi. Silloin ei pääse tavoittelusta vaan vain muotoilee itselleen uuden tavoitteen.

Tietoisuus hajottaa mielen omaksumat rakennelmat sisältä päin. Jokaisen ajatuksen ja tunteen tiedostaminen ilman johtopäätöstä tekee tarkkailijasta tarpeettoman. Ei ole kohdetta ja katsojaa erillään, on vain katsomista.

Tämä on mietiskelyä, jota voi harjoittaa milloin ja missä tahansa. Kukaan ei voi opettaa sitä meille, eikä tarkkailemisessa ole mitään oppimista. Ihminen joko on tietoinen tai ei ole.

Mietiskellä voi istuessaan linja-autossa tai kävellessään metsässä, katsoessaan puolisoaan tai lapsen kasvoja kadulla.

Mietiskelyssä ei ole mietiskelijää eikä menetelmää, ei tavoitetta eikä tahtoa saati pakkoa. Vapaudessa on suurta kauneutta ja rakkautta.

Tärkein meiltä puuttuu

Viimeinen luku räjäyttää tajunnan esittelemällä, miksi ja miten mielen mutaatio tapahtuu. Vanhojen aivojen on mahdotonta ratkaista ihmisen ongelmaa.

Kaikki tunteminen, tahtominen, ajatteleminen ja eläminen on energiaa. Jos tuon energian annetaan virrata niin, ettei siinä ole vastakohtaisuutta, kitkaa, ristiriitaa, silloin energia on rajatonta ja loputonta. Kitka rajoittaa energiaa, ja juuri ajattelu tuottaa kitkaa ja tuhlaa energiaa.

Tarvitsemme energiaa todellisuuden tutkimiseen ja näkemiseen. Nyt tuhlaamme sitä sisäiseen kitkaan ja ulkoisiin ristiriitoihin. Aika ei auta meitä vapauttamaan mieltä kitkasta. Juuri nyt, tässä hetkessä, koko elämisen prosessin voi viedä uuteen ulottuvuuteen.

Onko mielen mahdollista vapautua sidonnaisuudestaan ja ratkaista ongelmansa?

Emme kysy tätä itseltämme, vaan jäämme odottamaan, että joku kertoo sen meille. Itseltään kysyminen tarkoittaa elämän kohtaamista sellaisena kuin se on. Kun näkee mielen koko rakennelman yrittämättä kaunistella sitä ja lankeamatta ihanteiden ansaan, mieli saattaa yllättäen kohdata sen jonkin, mitä sanotaan totuudeksi. Se tulee kutsumatta mieleen, joka näkee suoraan.

Sitä ei voi kuitenkaan kokea eikä siitä voi kertoa toiselle. Itsepetosta on sekin, että "avautuu vastaanottamaan". Tuo valtavuuden vyöry ei kerta kaikkiaan mahdu pieneen mieleen.

Meidän on kysyttävä itseltämme, miksi tuo jokin puuttuu ihmisiltä. Mistä johtuu, että meiltä teknisesti taitavilta ihmisolennoilta puuttuu se, mikä on kaikkein tärkeintä ja millä lopulta on todellista merkitystä?