Krishnamurti ja tiedemiehet1974

J. Krishnamurti keskustelee tiedemiesten kanssa 1974 Brockwood Parkissa

Teksti: HEIKKI PELTOLA

Professori David Bohm kutsui joukon arvostettuja tiedemiehiä tutkimaan tiedon merkitystä ihmisen ja yhteiskunnan muutoksessa yhdessä Jiddu Krishnamurtin kanssa. He tapasivat kaksitoista kertaa seitsemän päivän aikana, alkaen 13. lokakuuta 1974. Osallistujina olivat fyysikot David Bohm, David Peat, Fritjof Capra ja George Sudarshan, psykiatrit Gordon Globus, Bryan Goodwin, David Shainberg ja Montague Ullman, aivotutkija Karl H. Pribram, biofyysikko Maurice Wilkins, biologi Robin Monro, lääkäri Elizabeth Ferris sekä filosofi Julian Melzack. Paikalla oli myös joitakin keskusteluun osallistumattomia tutkijoita ja Brockwood Parkin koulun henkilökuntaa.

Kutsutut tiedemiehet pitivät lyhyen esitelmän, minkä jälkeen keskusteltiin yhdessä monista ihmiskuntaa koskevista aiheista. Krishnamurti haastoi heidät hänelle tyypillisillä kysymyksillä: mikä on minä, voimmeko elää ilman sitä ja siten ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat? Voisimmeko elää vapaina ihmisinä ja tehdä yhteistyötä ilman psykologisia leimoja?

Näihin kysymyksiin vastaamiseksi on ylitettävä teoriat ja spekulaatiot ja kohdattava elämämme sellaisena kuin se on. Keskeistä on nähdä suoraan, että ihmismieli on ehdollistunut kuvitteelliseen ajatukseen erillisestä itsestä. Miksi elämme vangittuina tähän haitalliseen harhaan, ja onko siitä mahdollista päästä eroon? Vastaus saattaa löytyä mielestä, tavasta, jolla ajatuksemme jakavat maailman. Krishnamurtin mukaan ajattelu on inhimillisen kärsimyksen ja konfliktien perimmäinen syy, joka hallitsee tajuntaamme.

Jotta ihmismielessä voi tapahtua perusteellinen muutos, meidän on ymmärrettävä, että maailma on yksi, universumissa ihan kaikki on yhteydessä ihan kaikkeen, ja että ajattelumme erottaa asiat toisistaan. Voiko mieli tajuta tämän virheen, jonka se tekee hahmottaessaan maailmaa, ja korjata sen heti, ei vähitellen?

Krishnamurti korostaa, että meidän on toteutettava tämä muutos, emme voi vain puhua siitä. Meidän on kommunikoitava tästä sekä sanallisesti että sanattomasti, kohdattava toisemme samalla tasolla, samaan aikaan. Tämä johtaa todelliseen yhteyteen, välittämiseen ja rakkauteen. Yhteys ei ole mahdollista, jos elämme osittain, toistamme toisten ihmisten ajatuksia elämästä, olivatpa ne kuinka kohottavia tahansa.

Kun näemme, että tosiasiallisesti me olemme maailma emmekä erillisiä olentoja, suhteemme kaikkeen muuttuu: itseemme, muihin ihmisiin, luontoon ja koko maailmankaikkeuteen. Kun itseä ei ole, tarkkailija on tarkkailtava.

Kaikki tilaisuudet nauhoitettiin ja ne voi kuunnella YouTubessa. Alla olevista linkeistä voi hypätä mukaan tutkimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä oman alansa huippuasiantuntijoiden kanssa. Krishnamurti korostaa, että elämämme ei ole teoriaa eikä viisasta sanailua, vaan se on hyvin konkreettista. Jotta voimme kohdata elämän sellaisena kuin se on, meidän on unohdettava kaikki ideat ja astuttava ulottuvuuteen, jossa ei ole konflikteja eikä kärsimystä.

Tieto on aina rajallista; löytääkseen jotain uutta mielen on oltava avoin ja valmis seuraamaan elämän loputonta virtaa.

Valmisteleva tapaaminen (ilman K:ta) 13. lokakuuta 1974

David Bohm aloitti konferenssin toteamalla, että kokoontumisen aiheena on tutkia, mikä on tiedon paikka ihmisen ja yhteiskunnan muutoksessa. Bohmin mukaan maailmassa vallitsee kaikenlaista kaaosta, jonka perimmäinen syy on se, että "ihminen itsessään on vajavainen" ja että tälle asialle on tehtävä jotain.

Monet ikivanhat uskonnot ovat ajaneet ihmisen muutosta, erityisesti buddhalaisuus kehottaa muuttamaan radikaalisti koko ihmisen psyyken tai koko olemuksen. Kristinusko sanoo, että ihmiset ovat perisynnin tilassa ja heidät on pelastettava. Nykyaikana uskonnollinen vaikutus on kuitenkin hiipunut, mutta sama muuttumisen teema on saanut jatkoa maallisemmassa muodossa tieteessä.

Uskonnollista tietoa pidettiin osana ihmisen muutosta. Renessanssin jälkeen se muuttui tieteen ja teknologian muodossa ilmeneväksi maallisen tiedon hankkimiseksi. Jotkut uskoivat, että tieto olemassaolon järjestyksestä olisi sinänsä tuottanut muutoksen. Esimerkiksi Albert Einstein uskoi, että tavallinen elämä on melko mitätöntä ja sekavaa eikä sillä ole paljon merkitystä, mutta jos ihmiset kokoontuvat tutkimaan tieteellisesti maailmankaikkeuden järjestystä, he todella alkavat toimia yhdessä erilaisessa hengessä ja muuttuvat.

Vain harvat ihmiset pystyivät toteuttamaan tällaisen muutoksen, ja useimmille tieteellinen tieto oli tärkeää sen käytännön sovellusten vuoksi. Sen kuviteltiin poistavan köyhyyden ja tietämättömyyden yhteiskunnasta, ja yhdessä teknologian ja poliittisten muutosten kanssa se aikaa myöten muuttaisi yhteiskunnan ja ihmisen.

Tämä on ollut modernin valistuksen kantava teema. Aluksi se ilmeni järjen aikakautena, joka lupasi järjen muuttavan ihmisen, mutta tämä toive kaatui Ranskan vallankumouksen myötä.

1800-luvulla tämä ajatus johti kuitenkin vakaaseen edistykseen. Kartuttamalla tietoa voisimme jatkuvasti parantaa elämäämme. Nykyään vain harvat uskovat, että tieto voi muuttaa yhteiskuntaa. Itse asiassa monet pitävät tietoa vaarallisena ja tuhoisana. Lääketieteen kehitys on johtanut ylikansoittumiseen, saastumiseen ja elämänlaadun yleiseen heikkenemiseen, sillä liikenne, melu ja saasteet ovat lisääntyneet. Lisäksi on väkivaltaa, pulaa energiasta (öljystä), talouden horjuminen, ja monet ennustavat jopa koko sivilisaatiomme romahtamista.

Syvempi kysymys tämän vyyhdin taustalla on, että ihminen ei kykene toimimaan yhteistyössä, vaikka teknologia on tehnyt kaikki maailman ihmiset toisistaan riippuvaisiksi. Kriisi on siis peräisin itsestämme: miksi emme kykene tekemään yhteistyötä? Jotta ihminen voisi toimia yhteistyössä, hänessä on tapahduttava syvällinen muutos.

Marx, Engels ja Lenin pyrkivät muuttamaan ihmistä yhteiskunnallisen vallankumouksen avulla. He uskoivat, että uusi yhteiskuntajärjestys loisi uuden ihmisen. He puhuivat neuvostoliittolaisesta ihmisestä. Kiinassa oli vastaava tavoite. Siellä haluttiin muuttaa ihmistä psykologisesti. Hyväksymällä ja noudattamalla Mao Zedongin ideoita melko mekaanisesti ihmiset tuhosivat älykkyytensä, ja yhteistyö ilman älykkyyttä on vaarallista.

Jotkut ovat soveltaneet itsetuntemuksellista lähestymistapaa, toiset ovat korostaneet uskonnollista tai teknologista tietoa. On tiedemiehiä, jotka uskovat, että geneettinen muokkaus tekisi ihmisestä paremman, ja behavioristit ajattelevat ihmisen uudelleenkouluttamista.

Kun ihmisen muuttamiseen ei ole löytynyt älykästä lähestymistapaa, on todennäköistä, että joku yrittää käyttää ei-älykästä lähestymistapaa. Bohm lähtee siitä, että osallistujat pitävät konferenssin teemaa merkityksellisenä.

Bohm näkee, että tarvitaan älykkyyttä. Älykkään vastakohta on tyhmä tai mekaaninen.

Ihmiskunta näyttää olevan uskomattoman typerä, koska maailmassa on nähty niin paljon tuhoa jo vuosisatojen ajan. Miksi emme voi muuttua tai lopettaa tätä lapsellista käytöstä? Aivot ovat turtuneet koko tilanteesta eivätkä kykene oikeisiin toimiin. Tämän typeryyden perinteen vuoksi maailmassa on hirvittävä sekasorto.

Bohmin mukaan on olemassa kahdenlaista älykkyyttä: yleinen, kaikenkattava älykkyys ja älykkyys, joka palvelee typerää pyrkimystä. On ihmisiä, jotka ovat erittäin älykkäitä jollain kapealla alalla, mutta he palvelevat tuhoisia pyrkimyksiä ja aiheuttavat ongelmia maailmassa. Älykäs ihminen rakentaa itselleen ansan, koska ei näe toimintansa seurauksia.

Bohm myöntää, että ihminen on onnistunut monilla aloilla, esimerkiksi taiteessa ja tieteessä, mutta tuho on hallinnut historiaamme. Muutos on yhä tarpeen.

Kun häneltä kysytään, Bohm ei halua selittää tai määritellä liikaa, mitä älykkyys on. Jos olisimme älykkäitä, saisimme aikaan sen, mitä haluamme, mutta niin ei ole tällä hetkellä.

Rationaalinen tieto on tarpeen, mutta se ei riitä; meillä on oltava myös intuitiivista tietoa. Nykyään ihmisten aivot ovat turtuneet oman edun tavoittelusta ja tuhansista tunteista.

Bohm toivoo, että osallistujat kuuntelevat toisiaan ja pitävät mielessä, että sanallisessa viestinnässä on aina paljon implisiittistä sisältöä. Heidän pitäisi ja he voivat oppia paljon toisiltaan.

Toinen tapaaminen 14. lokakuuta 1974
Moderni fysiikka ja itämainen mystiikka, itsetuntemus ja näkeminen

Fyysikko Fritjof Capra aloittaa puhumalla kahdesta ti etämyksen tyypistä: tieteellisestä ja mystisestä. Modernissa fysiikassa maailmankaikkeus näyttäytyy erottamattomana, toisiinsa kytkeytyneenä kokonaisuutena, jota ei voi jakaa toisistaan erillisiin asioihin tai tapahtumiin. Maailmaa ei voi pelkistää perusrakenteiksi, perusosiksi. Kaikkea on tarkasteltava monimutkaisten suhteiden verkoston tai verkostojen kautta. Emme voi puhua esineiden ominaisuuksista sinänsä, sillä ne ovat merkityksellisiä vain vuorovaikutuksessa meidän kanssamme. Tutkija ei siis ole irrallinen tarkkailija, vaan hän on osallisena maailmassa ja vaikuttaa tarkkailemiensa esineiden ominaisuuksiin. Häntä voi kutsua osallistujaksi.

Aika ja tila sulautuvat neliulotteiseksi jatkumoksi, jota kutsutaan aika-tilaksi. Siinä ei ole staattisia esineitä, vaan dynaamisia kuvioita, joilla on tila- ja aika-ulottuvuus. Niillä on tietty massa ja energia. Massa on energian muoto, joten esineitä ei voi erottaa niiden olemassaolosta, niiden olemuksesta. Ne ovat eläviä, ja niissä tapahtuu dynaamista keskinäistä vuorovaikutusta, jossa hiukkasia syntyy ja ilmestyy jatkuvasti, muodostaen eräänlaisen erottamattoman kosmisen verkon.

Tämä loputon kosmisen energian tanssi ilmenee myös mystikoiden kirjoituksissa ja opetuksissa. Fyysikot saavat tämän tiedon kokeista, mystikot suorista meditaatiokokemuksistaan. Ne ovat toisiaan täydentäviä toimintoja, ihmismielen ilmentymiä.

Ero on siinä, että mystistä tietoa ei voi välittää suullisesti, sanojen tai kirjojen kautta. Se on tavallisille aisteillemme saavuttamatonta. Fysiikassa se on subatomisen maailman alue. Mystikot puhuvat korkeammista tietoisuuden tasoista, moniulotteisista kokemuksista.

Capra tiivistää asian toteamalla, että mystisen tiedon hankkiminen on itsessään muutosta, kun taas tieteellinen tieto pysyy abstraktina ja teoreettisena.

Monet fyysikot eivät ole tietoisia teorioidensa filosofisista, kulttuurisista ja henkisistä merkityksistä. Jokin tieteen rakenteessa antaa fyysikoille mahdollisuuden harjoittaa tutkimusta ja silti he vältyvät näkemästä tutkimustensa seurauksia. Sivilisaatiomme selviytyminen näyttää riippuvan kyvystämme ymmärtää luonnon perustavanlaatuinen ykseys ja kyvystämme elää sen kanssa sopusoinnussa.

Professori George Sudarshan kommentoi, että useimmat fyysikot eivät hyväksy holistista tulkintaa, vaan käsittelevät ilmiöitä erillisinä kokonaisuuksina. Toiseksi he eivät hyväksy ajatusta, että aikatila-ulottuvuus voi muuttua henkilökohtaisella tasolla. He ovat myös haluttomia myöntämään, että heidän henkilökohtaisilla kokemuksillaan olisi mitään merkitystä heidän tieteelliselle työlleen.

Capra myöntää tämän kaiken, mutta hänen mielestään kreikkalainen luonnonfilosofia, joka etsii aineen perusosia, on suuri este ja kompastuskivi modernille fysiikalle. Tarvitsemme kuitenkin molempia näkemyksiä ymmärtääksemme kokonaisuuden.

Tähän Bohm kommentoi lyhyesti, että kreikkalaisillakin oli holistisia näkemyksiä, esimerkiksi Herakleitos sanoi, että kaikki virtaa.

Seuraavaksi psykiatrian ja filosofian professori Gordon Globus nostaa esityksessään esiin kaksi kysymystä. Hänen näkemyksensä maailman tilasta on optimistisempi kuin Bohmin ja Krishnamurtin. Hänestä maailmassa on enemmän kuin koskaan ennen valveutuneita ihmisiä.

Globus näkee, että minuus on hyvin totta ja tärkeää kaikille. Minuus on myös muutakin kuin aistihavaintoja. 'Minä' on kiinnostunut omista eduistaan, kuten Freud sanoi. Itsekkyydellä on hyvin syvät biologiset juuret. Narsismi on luontainen osa ihmisyyttä; se on tapa, jolla aivomme on rakennettu toimimaan.

Psykiatri Montague Ullman kommentoi, että suuret ihmisryhmät eivät ole tietoisia toimintatapojensa ja asenteidensa tuhoisista seurauksista muille ihmisille ja kansakunnille sekä käyttäytymisensä tahattomista seurauksista. Toiseksi, olemme syntyneet toiminaan narsistisessa viitekehyksessä ja pirstaloituneina, mutta itsessä on myös potentiaalia ylittää itsensä.

Psykiatri David Shainberg kommentoi, että Freud näki narsismin keinona suojella itseämme perustavanlaatuiselta ahdistukselta, joka liittyy olemassaoloon maailmassa. Pakonomainen itseensä kiinnittyminen perustuu newtonilaiseen, mekanistiseen ja fragmentaariseen maailmankuvaan. Se on joustamatonta.

Aivotutkija Karl H. Pribram (jota kollegat kutsuvat "aivotieteen Einsteiniksi") kritisoi biologisen ehdollistumisen ideaa nativistisena näkemyksenä. Yksilöiden ilmaisutavoissa on suuria eroja. Hän toteaa, että ei ole hyvä luoda kahtiajakoa ja liioitella nativistista elementtiä. Meillä on luontaisia kykyjä, joita voidaan ilmaista ja käyttää eri tavoin.

Krishnamurti kysyy, mikä itse on arkielämässämme. Jos unohdamme kaikki teoriat ja spekulaatiot siitä, onko 'minä' todella erillinen siitä, mitä havaitsemme? Entä pitäisikö meidän reagoida siihen, mitä näemme tapahtuvan maailmassa, vai pitäisikö meidän pysyä sen ulkopuolella?

Muutaman kommentin jälkeen he päättivät palata myöhemmin tähän kysymykseen itsen luonteesta.

Seuraava teema on, tarvitsemmeko oppaan tai apua muutoksessa. Sudarshan sanoo, että joskus jotkut ihmiset tarvitsevat toisen apua. Capra käyttää vertauskuvaa peilin puhdistamisesta. Peili on sinun omasi, mutta joku auttaa sinua puhdistamaan sen. Kun se on puhdas, mikään ei häiritse sitä, se on sinun oma näkemyksesi. Bohm muistuttaa Zen-sanonnasta: "Ei ole peiliä eikä pölyä." Tämä mullistaa koko asian. Näkeminen on muutoksessa perustavanlaatuista; reagoimme niin kuin näemme maailman.

Krishnamurti huomauttaa, että jonkin asian näkeminen todellisena tai epätodellisena muuttaa tapaa, jolla näemme sen. Tämä tapahtuu välittömästi, siihen ei kulu aikaa. Muutos on samanhetkinen. Hän kysyy myös, voidaanko myötätuntoa tai rakkautta opettaa. Jos se olisi mahdollista ja meillä olisi rakkautta ja myötätuntoa, kaikki ihmiskunnan ongelmat voitaisiin ehkä ratkaista. Ei olisi sotia tai kauheuksia, joita yhä koemme. Mutta tieto ei ole rakkautta; jonkin asian tietäminen ei aiheuta muutosta.

Kolmas tapaaminen 14. lokakuuta 1974
Ihmisenä olemisen määritteleminen, myötätunto, erityisyyden tunne

Filosofi Julian Melzack avaa seuraavan aamun tapaamisen toteamalla, että tiede on ihmisen ymmärtämisessä dilemman edessä. Lyhyesti sanottuna tiedolla on hänen mielestä ratkaiseva rooli ihmisen selittämisessä ja kehittämisessä.

Pribram kommentoi, että on olemassa kuvailevaa tiedettä ja normatiivista tiedettä, jossa on määriteltävä konteksti, jossa tietty havainto on tehty. Yhteiskuntatieteissä on sekä kuvailevia että normatiivisia piirteitä. Ihmisen rajaaminen biologiseen kehykseen luo keinotekoisen rajauksen.

Bohm on samaa mieltä. Ihmisen sijoittaminen johonkin käsitteeseen voi olla täysin väärin. Kun käsittelemme jotain niin hienovaraista kuin ihminen, mekaaninen kuvaus voi jättää olennaiset piirteet huomiotta. Yksikään kone ei voi koskaan selittää kvanttimekaniikkaa. Ensinnäkin meidän on päätettävä, mikä on se olennainen ominaisuus, joka tekee ihmisestä ihmisen. Tietyt tunteet ja reaktiot ovat välttämättömiä, mutta kone ei tunne masennusta tai muita inhimillisiä tunteita.

Pribram väittää, että ihmisten kuvaaminen automaateiksi (koneen kaltaisiksi) – kuten Melzack teki – ei vastaa havaintojen tosiasioita. Tätä rajoittunutta määritelmää on laajennettava.

Seuraava puhuja on biologi ja joogaterapian pioneeri Robin Monro. Hän nostaa esiin kolme kysymystä. Parapsykologia, tietoisuus ja mystiset kokemukset ovat vakava haaste mekanistiselle biologialle.

Vaikuttaa ilmeiseltä, että tietoisuutemme tila vaikuttaa ympäröivän maailman tilaan. Objektiivinen analyysi ei kuitenkaan tarjoa ratkaisuja ongelmiimme, koska jossain vaiheessa ajattelumme perustuu aina ennakko-oletuksiin arvoista.

Tieteessä ei näytä olevan paljon myötätuntoa. Myötätunto ja viisaus kulkevat käsi kädessä.

Krishnamurti kysyy jälleen, voiko myötätuntoa ja rakkautta opettaa. Jos voisi, kaikki ongelmat olisi ratkaistu. Pribram sanoo, että ainakin ne asiat, jotka ovat esteenä, voidaan poistaa mielestä.

Globus kysyy Krishnamurtilta, kuinka hän voisi opettaa myötätuntoa lääketieteen opiskelijoille. Tämä vastaa, että me kaikki tiedämme, mitä fyysinen ja psyykkinen kärsimys on. Jos emme pakene sitä ajatusten, lohdutusten ja uskomusten avulla, huomaamme, että tarkkailija on tarkkailtava. Silloin kaikki kärsimys lakkaa.

Yritämme paeta kärsimystä, ja se kuluttaa energiaamme. Kärsimyksen kanssa pysyminen tarkoittaa, että tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen jako lakkaa. Siitä syntyy myötätunto.

Neljäs tapaaminen 15. lokakuuta 1974
Aivot, mielikuvat, jooga

Aamupäivän istunto alkaa Karl Pribramin puheenvuorolla, jossa hän kertoo havaitsemisesta ja tiedosta. Mitä aivoissa oikein tapahtuu? Kokeiden valossa tieto jakautuu koko verkostoon: aivot ovat holografiset.

Toiseksi meillä on suoran havainnon harha. Ulkopuolinen maailma ei ole sitä, miltä se meistä näyttää. Klassinen tapa ajatella aivojen toimintaa on, että aivoihin tulee tietoa, joka abstrahoidaan ja järjestetään aivoissa ja välitetään ulos motorisiin järjestelmiin. Tämä ei ole hedelmällinen tapa tarkastella aivojen toimintaa. Aivoihin tulee tietoa, mutta on paljon näyttöä siitä, että aivoista itsestään myös lähtee tietoa.
Ne toimivat itse asiassa suodattimina tai seuloina aivoihin tuleville signaaleille. Ne toimittavat tietoa aivojen motorisille osille, jotka eivät suoraan liikuta lihaksia, vaan muuttavat aivoihin tulevien signaalien herkkyyttä. On siis todellista näyttöä siitä, että verkkokalvo muuttuu stimuloidessamme ns. assosiaatioaivokuorta.

Ulosmenotoimintoja on kolmea tyyppiä: osaaminen(know-how), tietäminen (know-what) ja tietoisuus(know-that). Ulosmenot eivät ole hierarkkisia ja analyyttisiä, vaan heterarkkisia ja holistisia. Tieto kulkee "alavirtaan", se muuttaa tapaa, jolla havaitsemme maailman. Meidän on tehtävä holistinen/subjektiivinen lähestymistapa yhtä järkeväksi ja tarkaksi kuin analyyttinen/objektiivinen lähestymistapa on ollut aiemmin. Silloin ns. mystinen ja tieteellinen ajattelu yhdistyvät. Analyyttinen ajattelu on aivan liian yksioikoista.

Gordon Globus katsoo, että Pribramin holografinen aivomalli selittää, miksi meidän kaikkien on niin vaikea muuttaa omia näkemyksiämme. Bohm korostaa, että Pribramin malli eroaa merkittävästi vanhasta näkemyksestä, koska siinä kokonaisuus on kietoutunut aivojen jokaiseen osaan eikä vain tiettyyn kohtaan aivoissa.

Viides tapaaminen 15. lokakuuta 1974
Muutos, vastuuntunto, kiintyminen

George Sudarshan puhuu henkilökohtaisesta muutoksesta. Ihminen voi itse valita, haluaako olla syy-seuraus-ketjun ulkopuolella. Hänen mielestään muutokseen voi olla monia reittejä. Se voi tapahtua kuunnellessa toista, lukemalla jotain, meditoimalla, kemiallisten ärsykkeiden vaikutuksesta tai mestarin läsnä ollessa.

Krishnamurti kysyy Sudarshanilta, onko transformaatio tunnistettavissa; voiko ihminen tietää, että hän on muuttunut? Voiko transformaatio olla saavutettavissa? Jos tiedät, elät vielä sanojen maailmassa.

Toiseksi, onko vapautuminen kiintymyksestä ("minä") asteittainen vai välitön prosessi? Mikä on minä, jos emme ole kiintyneitä ideoihimme, ennakkoluuloihimme, maahamme, huonekaluihimme?

Kuudes tapaaminen 16. lokakuuta 1974
Unet, meditaatio ja laiskuus

Psykiatri Montague Ullman avaa seuraavan päivän sanomalla, että tiede on yksipuolista ja dualistista. Ihmisen homonomisiin tarpeisiin on kiinnitetty liian vähän huomiota. Hän itse tunsi tarvetta rakentaa "psyykkinen kaappi" paranormaaleja ilmiöitä varten. Nyt hän on alkanut avata ovea ja yrittänyt "poistaa sieltä luurankoja".

Ullman pitää Freudin teoriaa unista vääränä. Se lähestyi unia väärällä tavalla ja heitti lamauttavan varjon unien näkemisen päälle. Psykiatreille tulisi opettaa unien arvostamista, ei niiden tulkintaa. Unissamme ilmenevät voimat ylittävät selvästi valveilla olevat kykymme. Unet heijastavat luovasti yhteiskunnan aiheuttamia vääristymiä ja virittävät psyykeämme yhteyteen maailman kanssa.

Seitsemäs tapaaminen 17. lokakuuta 1974
Aivot, meditaatio, myötätunto tieteessä

Krishnamurti kysyy Pribramilta, voivatko aivot koskaan olla liikkumattomina. Tämä vastaa kieltävästi, koska hermosolut ovat aina aktiivisia. Kuitenkin joissakin tiloissa, kuten meditaatiossa ja syvässä unessa, ei tapahdu minkäänlaista ajattelutoimintaa.

Krishnamurti selventää, että hän tarkoittaa ajatusten aiheuttamaa liikettä. Pribram sanoo, että sähköistä toimintaa tapahtuu, mutta se on hyvin hidasta. Se on syklistä, toistuvaa, sen rytmi on erilaista ja energian konfiguraatio on hyvin erilainen.

Maurice Wilkins aloittaa puheenvuoronsa sanomalla, että hän on tietoinen kahtiajaosta ajatuksen ja tunteen sekä taiteen ja tieteen välillä. Häntä oli kiehtonut tieteellinen ajattelu, mutta analyyttinen ajattelu oli hänelle vastenmielistä. Hän jakoi osittain Kierkegaardin vakaumuksen, että ajattelu on kuollutta, mutta toisaalta Wilkinsin mukaan ajattelun maailmasta syntyy myös elämän ja rakkauden maailma.

Hän piti tiedemiehiä ylikasvaneina koulupoikina. He ovat muutaman vuoden ajan pakkomielteisesti kiinnostuneita jostakin, mutta tiedeyhteisö kokonaisuutena on jotenkin loukussa, lumoutunut ajattelun maailmasta, eivätkä tiedemiehet ole tietoisia siitä, kuinka loukussa he todellisuudessa ovat.

Wilkinsin mukaan on tärkeää olla tietoinen ehdollistumisestamme ja ihmisen rajoituksista, kuten Krishnamurti on korostanut. Hyvän yhteiskunnan rakentamiseksi tarvitsemme laajemman näkemyksen ihmisestä ja näin poistamme kehityksen esteet.

Henkilökohtaiset muutokset eivät kuitenkaan voi viedä meitä kovin pitkälle. Tarvitaan syvempää systeemistä muutosta. Historiaa opiskelemalla voimme oppia, että Jumalan ja kuninkaiden jumalallisen oikeuden nimissä on harjoitettu paljon sortoa. Poliittisen järjestelmän muuttaminen ei ole estänyt vallan törkeää väärinkäyttöä.

Wilkins kysyy, kuinka myötätunto voidaan tuoda tieteeseen. Koulutus ei esitä perustavanlaatuisia kysymyksiä. Se toimii erillisissä tieteenaloissa, siiloissa. Ajattelun pirstoutuminen koulutusjärjestelmässä aiheuttaa mielen lamaantumista.

On toivoa, että tiedemiehet pääsevät akateemisesta eristyneisyydestään kiinnostumalla vaihtoehtoisista teknologioista ja että ekologisemmat näkemykset tuovat meidät lähemmäksi luontoa. On myös tärkeää tutkia taiteen ja tieteen välisiä suhteita ja niiden lähentymistä.

Melzack pitää myötätuntoa täysin merkityksettömänä tieteessä, eikä holistisempi lähestymistapa auta häntä hänen työssään tiedemiehenä.

Sudarshan kommentoi, että myötätunnolla on erittäin tärkeä paikka jopa perustieteessä. Bohm lisää, että jos tiedemiehet eivät tunne yhteyttä toisiinsa, heidän työllään ei ole merkitystä. Pribram kommentoi, että aivotutkijana hänelle on tärkeää ymmärtää myötätuntoa ja aivojen toimintaa. Ne ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa, ilmeisesti toisiinsa kytkeytyneitä.

Krishnamurti kysyy, tuntevatko he kaikki tiedemiehinä olevansa vastuussa tappamisen lopettamisesta. Pribram vastaa myöntävästi, mutta Melzack kiistää. Hän pitää sitä naurettavana. Myötätunto ei auta ratkaisemaan yhtälöitä. Se pätee ihmisiin, mutta ei tiedemiehiin. Capra vastaa, ettei hän tee eroa näiden kahden välillä.

Krishnamurti sanoo, että tiedemiesten tulisi muuttaa itsensä, ja näin tekemällä he muuttaisivat maailmaa. Muutksen on tapahduttava välittömästi, eikä se voi tapahtua vähitellen.

Kahdeksas tapaaminen 17. lokakuuta 1974
Vaihtoehtoinen lääketiede ja holismi

Lääkäri Elisabeth Ferris avaa torstain istunnon puhumalla vaihtoehtoisesta lääketieteestä. Hän sanoo, että lääketieteen pirstoutuminen on paradoksaalista, koska terveys on kokonaisvaltaista. Lääketiede ei kuitenkaan käsittele terveyttä vaan sairauksia. Lääketiede on sidottu Pasteurin bakteeriteoriaan. Bakteerit ovat jotain ihmisestä erillistä.

Yleinen käsitys on, että lääketiede ei sovellu ihmisten hoitamiseen, vaan ihmisen osien hoitamiseen. On kuitenkin vaikea tuntea myötätuntoa kyynärpäätä tai polvea kohtaan, mutta lääketieteessä on oleellista tarkastella ihmistä ja hänen tilaansa kokonaisvaltaisesti.

Keskustelu siirtyy kiinalaiseen ja intialaiseen lääketieteeseen, kuten akupunktioon ja tai chiin, sekä homeopatiaan ja myötätuntoisiin lääkäriin.

Bohm sanoo, että myös lääketieteessä tarvitaan erilaista ajattelutapaa ja havainnointitapaa. Kokonaisvaltaista näkemystä ei voi olla ilman tunteiden ja älyn yhdistämistä.

Yhdeksäs tapaaminen 18. lokakuuta 1974
Mittaamaton, sanaton viestintä, rakkaus ja Krishnamurtin nuoruus

Torstai-iltapäivän istunnossa David Bohm kertoo henkilökohtaisesta taustastaan. Hän havaitsi, että universumissa on äärimmäinen järjestys ja että asiat ovat yhteydessä toisiinsa, mutta hänen tuntemiensa ihmisten ja koko yhteiskunnan korkein ihanne oli hyvin pinnallinen ja kapea. Näiden kahden välillä oli syvä kuilu.

Bohm kiinnostui fysiikasta, erityisesti tajuttuaan, että atomissa on energiaa, joka ehkä voitaisiin vapauttaa. Seuraava harppaus tapahtui, kun hän tutustui kvanttiteoriaan. Siitä hän oppi, että tarkkailija ja tarkkailtava ovat erottamattomia. Tarkkailuväline vaikuttaa saatavaan tulokseen. Koko universumi on yksi ja jakamaton. Näin totesi myös Krishnamurti, ja tämä johti heidän ystävyyteensä 1960-luvun alussa.

Bohm sanoo, että hän on aina tehnyt tieteellistä työtään rakkaudella ja intohimolla, se ei ole koskaan ollut vain työtä. Häntä kiinnosti myös politiikka. Vapaus ja demokratia olivat hänen kiinnostuksen kohteitaan, ja orjuus oli hänen mielestä iljettävin mahdollinen asia. Se tuntui ihmisten halventamiselta ja turmelemiselta. Sitten tulivat fasismi ja natsismi, jotka olivat sitäkin pahempia.

Bohmille Amerikka oli ennen sotaa puolifasistinen, ja hän suhtautui suopeasti kommunismiin ja Marxin aatteisiin. Kun hän näki, että Stalin oli Hitlerin jälkeen pahin hirviö, hän luopui kommunismista ja keskittyi tieteeseen. Se tuntui olevan totta, ja tiedemiehet näyttivät muodostavan veljeskunnan. Myöhemmin hän huomasi, että asia ei ollut lainkaan niin.

Bohm oli Krishnamurtin kanssa samaa mieltä siitä, että ihmiskunnan perusongelma ei ole tiedon tai poliittisen organisaation puute, vaan virheellisesti käytetty ja sekava ajattelu. Se vaatii huomiotamme. Jotta voimme tehdä jotain uutta tieteessä, tarvitaan rakkautta ja intohimoa, vahvaa halua tehdä yhteistyötä. Bohm tuli vakuuttuneeksi siitä, että ajattelu on todellinen ongelmamme ja avain ongelmien ratkaisemiseen!

Lännessä mittaaminen on ollut ensisijaisen tärkeää. Idässä painopiste on ollut mittaamattomassa.

Havainnoija määrittää mittapuun. Yleiset ilmaisutapamme ovat kehittyneet korostamaan voimakkaasti tätä mittaamista tai tila-aika-suhteen syy-seuraussuhteita.

Krishnamurti sanoo, että perustavanlaatuinen kysymys ei ole ymmärtää ja selittää maailmaa sanoilla, vaan kysyä itseltään: Voimmeko elää maailmassa ilman itseä? Ei voi keskustella tästä, ellei ole tässä itsettömässä tilassa. Ilman yhteyttä kyse olisi vain verbaalisesta sanailusta. Asian on oltava todellisuudessa sellaista kuin puhumme. Silloin voimme kommunikoida paitsi sanallisesti myös todellisuudessa.

Jotta voisimme olla itsettömässä tilassa, meidän on nähtävä, että ajattelu on luonut tämän hirvittävän sotkun maailmaan, kaiken ihmisten välisen jakautumisen. Kaikki uskonnot perustuvat ajatteluun. Krishnamurti tuntee valtavaa vastuuta saada aikaan muutos sisäisesti ja ulkoisesti. Kaikki on nyt itsekeskeistä, eikä ajattelu voi muuttaa sitä, koska ajattelun toiminta on itsekeskeisyyden perimmäinen syy.

Mittaamaton on olemassa, kun kiellämme kaiken, mitä se ei ole. Se ei ole aikaa, ajattelua, sanaa eikä kuvausta. Mittaamatonta ei ole mahdoton kommunikoida, mutta ajattelu yksinään ei voi koskaan saavuttaa sitä, koska se on rajallista. Bohm sanoo, että tarvitsemme alustavaa analyysiä selvittääksemme tämän, mutta meidän on oltava "siellä" ja ehkä tarvitsemme erilaista kieltä, jotta voimme nähdä maailman eri tavalla.

Tieto on erittäin rajallista, ja puhumme tilasta tai liikkeestä, jossa ei ole tarkkailijaa.

Krishnamurti huomauttaa, että meidän on osattava kuunnella toista. Verbaalinen ymmärtäminen ei riitä. Silloin saattaa kuulla jotain, mitä ei ole koskaan ennen kuullut tai kokenut. Osanottajat yrittävät ilmaista verbaalisesti jotain ei-verbaalista.

Kun todella kuuntelet, et projisoi mielipiteitäsi, arvioitasi, johtopäätöksiäsi tai ennakkoluulojasi. Kun kuuntelet näin, olet tarkkaavainen, ja syntyy todellinen yhteys.

Ajattelu on luonut tämän hirvittävän sotkun maailmaan, jakautumisen ihmisten välille, mutta ajattelu ei voi muuttaa luomaansa sosiaalista rakennetta. Mikä siis on tekijä, joka muuttaa ihmisen? Tarvitaan toinen elementti.

Ensin on ymmärrettävä, että emme ole kokonaisia; ajattelumme on pirstaleista, ja se tekee elämästämme jatkuvan taistelun sisällä ja ulkona. Tarkkaavuus muuttaa tämän, kun näemme ilman tarkkailijaa. Tarkkailija on epäjärjestyksen aiheuttaja, koska se jakaa. Olemme jakaneet elämän ja kuoleman, sinut ja minut, meidät ja heidät, ihmisen ja luonnon.

Ajattelu tietona ei voi muuttaa ihmistä psykologisesti. Voimme aloittaa sanallisella vuoropuhelulla ja tutkia yhdessä tekemättä johtopäätöksiä. Sitten saamme selville, mikä on suhteemme koko ihmiskuntaan.

Kymmenes tapaaminen 18. lokakuuta 1974
Mestarit, Krishnamurti, meditaatio ja hiljaisuus

Krishnamurti kertoo nuoruudestaan ja siitä, kuinka teosofit löysivät hänet ja "valmistivat häntä maailmanopettajan ilmentymäksi". Hän sanoo puhuvansa yksinkertaisista asioista, kuten nautinnosta ja pelosta, ihmisen käytöksestä. Asia joko on niin tai ei ole. Hän ei tee propagandaa.

Capra kysyy Krishnamurtilta, onko tämä muuttunut vuosien varrella. Tämä vastaa, että vain hänen käyttämänsä sanamuodot ovat muuttuneet, sanomisen keskeinen ydin on sama. Capra haluaa myös tietää, miten Krishnamurtin sanallinen menetelmä voi tuottaa muutoksen ihmisessä. Caprasta näyttää, että Krishnamurti vain istuu tuolilla ja puhuu ihmisille sanoen, että heidän on lopetettava ajatteleminen. Muut opettajat käyttävät muita menetelmiä, usein täysin sanattomia.

Krishnamurti vastaa, että on suuri vaara, että hänen sanansa tulkitaan kuulijoiden ennakkoluulojen mukaan. Heidän ajatuksensa ottavat helposti auktoriteetin itselleen sisäisen tarkkailijan roolissa. Se muka tietää ja osaa erottaa, mikä on oikein ja mikä väärin.

On mahdollista, että kuuntelemalla toista täysin kuulija näkee oman ajattelunsa rajoitukset, ja sitten loputtomasti lörpöttelevän mielen mekanismi pysähtyy luonnollisesti. Silloin kontrolli katoaa, eikä ole enää auktoriteettia.

Voimmeko todella lopettaa itsen joka päivä? Ei siis vain puhua asiasta, vaan tehdä niin! Ymmärtääksemme elämän pyhyyden tarvitsemme hiljaisen mielen, jossa ei ole minkäänlaisia mielikuvia.

Sudarshan kysyy Krishnamurtilta, onko hänellä koskaan hetkiä, jolloin hän on tilassa, jossa ei ole minää. Krishnamurti vastaa, että kukaan ei voi tietää olevansa tuossa tilassa. Itse asiassa se ei ole edes mikään tila, vaan liikettä. Tämä liike ei tapahdu ajassa! Sitä tilaa ei voi kuvitella tai kokea. Me emme tiedä siitä mitään!

Mielessä voi olla hiljaisuus, ja tuolla hiljaisuudella ei ole motiivia. Sitä ei voi aiheuttaa. Kun mieli on tyyni, "taivaat avautuvat". Tuossa hiljaisuudessa on pyhyys.

Mielemme ei ole hiljaa, koska olemme ehdollistettuja elämään ristiriidassa. Me pidämme konflikteista, Krishnamurti toteaa tylysti, me tykkäämme elää konfliktitilassa, koska siitä ego saa tunteen, että se on elossa!

Emme halua päästä eroon itsestämme, koska oletamme sen olevan tärkein asia elämässämme. Se ON elämämme! Koska näin on useimpien ihmisten kohdalla, heille ei ole mitään sanottavaa. He eivät kuuntele! Jos jokin tuo meille hyötyä – taloudellisesti, emotionaalisesti tai älyllisesti – me menemme sen mukaan.

Yhdestoista tapaaminen 19. lokakuuta 1974
Meditaatio, kuolema, mieli, kun itseä ei ole

Molemmissa viimeisen päivän sessioissa Krishnamurti puhuu kuolemasta ja meditaatiosta. Hän sanoo, että olemme kaikki jäljittelijöitä, toistamme oppimaamme, sanomme kauniita asioita, mutta emme elä niiden mukaan. Olemme erittäin itsekeskeisiä emmekä tunne vakavaa vastuuta muita ihmisiä kohtaan. Itse ei ole myötätuntoinen, se välittää vain hyvin valikoivasti. 'Minä' ei tiedä, mitä todellinen rakkaus on; rakastamme omaksumiamme mielikuvia. Tämä on osa ehdollistumistamme.

Mitä tarkoittaa minälle kuoleminen? Kuka on olento, joka yhdistää fyysisen ja henkisen, tämä "yhdistäjä"? Voiko psykologista kuolemaa olla? Onko minuudessa mitään pysyvää? Mitä tuo 'minä' oikeastaan on, ei jonkun muun, jonkun asiantuntijan mielestä? Onko se sarja sanoja, käsitteitä, muotoja, jotka on koottu yhteen ja muodostavat käsityksen minästä?

Näkeminen on tärkeämpää kuin se, joka näkee. On ratkaisevan tärkeää ymmärtää, että ei ole näkemisestä erillistä näkevää. Näkijä vääristää näkemänsä. Näkijä on menneisyys, ehdollistumisemme. Se on keskeinen tekijä vääristymissä, ristiriidoissa ja jakautumisessa, jotka aiheuttavat konflikteja ja ponnistelua.

Bohm kutsuu tarkkailijaa fiktioksi. Uskomme, että on olemassa tarkkailija, jonka pohjana on valtava energia ja jonkinlainen todellisuus. Sen mikä on ylittäminen antaa meille paljon enemmän energiaa, koska siinä ei ole ristiriitaa. Silti minän harha ei ole pelkkä fiktio, sillä sen takana näyttää olevan aitoa voimaa. Yhden ajatuksen jälkeen mieleen tupsahtaa toinen ajatus, jota pidämme todisteena siitä, että harhamme ei olekaan harhaa.

Krishnamurti kysyy, voiko tuo kuvitelma kuolla, ei elämän lopussa vaan joka päivä? Bohm sanoo, että se olisi vain kuvitteellinen kuolema.

Itsekäs ihminen on valtavan elinvoimainen. Hänen toimintansa aiheuttaa paljon pahaa ja kärsimystä muille tai itselleen. Tämän tiedostaminen on eräänlaista älykkyyttä. Voimmeko nähdä, että kärsimys ja kärsijä eivät ole kaksi eri asiaa? Voiko mieli pysyä siinä, eikä paeta tai tukahduttaa kärsimystä?

Hammassärky ja psykologinen kärsimys eroavat toisistaan siinä, että hammassärky on todellinen, kun taas kärsimys tulee kuvitteellisesta olennosta.

Mitä tapahtuu mielelle, joka on täysin tyhjä, täysin olematon? Krishnamurti sanoo, että kun itseä ei ole, välitämme kaikesta paljon enemmän. On vapaus ja myös suuri rakkauden tunne. Todellisella rakkaudella ei ole mitään tekemistä ajattelun kanssa. Sellaista voi olla vain silloin, kun toiminta ei perustu kaavaan, käsitteeseen.

Emme voi mitenkään ymmärtää tätä ajattelun avulla. Elämä ei ole kaava, jota voidaan ilmaista. Mielemme on liian mitätön kattamaan koko elämän.

Bohm sanoo, että kuvitelma itsestä häiritsee toimintaa ja tuhlaa energiaamme, saa meidät sekaisin. Jos luopuu tästä mielikuvasta, syntyy todellista kiintymystä ja välittämistä. Silloin tapahtuu jotain täysin erilaista. Sisällä ei ole mitään, on vain valtava tilan ja energian tunne ilman suuntaa.

Kun itseä ei ole kaikkine taakkoineen, on todellista vapautta ja valtava rakkauden tunne.

Rakkaus, jonka tunnemme, on ajattelun, muistojen tuote. Se rakkaus on osa pelkoa ja nautintoa, ja sitä voidaan vaalia ajattelulla. Se on osa "minää". Jos minää ei ole, sillä, mitä kutsumme rakkaudeksi, on aivan erilainen merkitys, elävyys ja energia. Se toimii, siitä ei vain saarnata.

Kahdestoista tapaaminen 19. lokakuuta 1974
Yhteistyö ja toiminta, joka ei perustu ihanteisiin

Krishnamurti avaa viimeisen istunnon kysymällä, mitä on toiminta, kun itseä ei ole. Entä mitä on toiminta, joka ei perustu ideaan, ihanteeseen tai käsitteeseen? Kuinka saada ihmiset, joilla on vakiintuneet ajatukset, toimimaan yhdessä ja ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmia?

Elämä on yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Et voi tehdä yhteistyötä, jos olet ennakkoluuloinen, jos sinulla on kaava, jos on auktoriteetteja tai liikaa omaa edun tavoittelua tai jos haluat hallita muita.

Meidän on ensin oltava vapaita, vapaita näkemään tosiasiat yhdessä ja toimimaan sitten, ei idean tai auktoriteetin perusteella. Krishnamurti sanoo, että näin tapahtuu, kun rakastaa jotakuta. Mutta olemme niin kirotun älyllisiä, ettemme näe ja tee tätä. Kun rakastaa, ei ole minää.

Todellinen toimintavapaus ei ole mahdollista, kun on ihanteita, uskomuksia, käsitteitä tai kaavoja. Oikean toiminnan avain on nähdä sama asia yhdessä vastustamatta tai hyväksymättä sitä.

Lopuksi

On inspiroivaa kuulla älykkäiden ihmisten pohtivan tietoisuutta ja sen ilmeisiä rajoituksia. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että ihan kaikki heistä eivät ymmärtäneet Krishnamurtin ydinkohtaa.

On inhimillistä, että mielemme rajoittuu siihen, mitä voimme ymmärtää. Kukaan ei ymmärrä koko elämää, mutta on selvää, että voimme ainakin saada käsityksen ajattelun luonteesta ja sen rajoista. Tästä teemasta Krishnamurti ja Bohm keskustelivat perusteellisesti tämän tapaamisen jälkeen.

Hätkähdin kuullessani Krishnamurtin sanovan, että "ihmiset pidävät konflikteista". Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi emme ole ratkaisseet väkivallan ongelmaa. Konfliktit saavat meidät tuntemaan, että olemme elossa.

Toinen mielenkiintoinen kohta on kun Krishnamurti ja Bohm puhuvat itsestä fiktiivisenä olentona. Kuitenkin me kaikki tunnemme, että kyse on jostakin hyvin, hyvin todelliselta. Miksi? Mitä elämästämme tulisi ilman itseämme, ilman tietoisuutemme sisältöä?

Olisiko se olisi tyhjää?

Itse pelkää tyhjyyden ajatusta. Tyhjyydessä itse tuntee menettävänsä kaiken itselleen rakkaan. Krishnamurti on päinvastaista mieltä. Hänen mielestään tyhjä mieli on täynnä energiaa ja sitä elementtiä, jota kutsumme rakkaudeksi tai iloksi. Se on vapaa mieli – vapaa surusta, pelosta ja nautinnon tavoittelusta.

Ajatuksena tällä ei ole arvoa. Kun mieli on todella vapaa, se on ajaton ja tunnetun tuolla puolen.