Changing Consciousness 

Johdanto

David Bohm ja Mark Edwards tapasivat ensimmäisen kerran, kun Edwards kuvasi Krishnamurtia ja Bohmia kirjan The Ending of Time kannen kuvaksi. Krishnamurti esitteli heidät toisilleen. Molemmat olivat kiinnostuneet Krishnamurtin opetuksista. Bohmille keskeinen oivallus opetuksissa oli, että ajatuksen vääränlainen toiminta on syy useimpiin ihmiskunnan ongelmiin. Tästä seuraa, että tarvitaan ajattelun uudenlaista tarkkailemista.

Krishnamurti herätti Edwardsissa valtavan uteliaisuuden ymmärtää, miten sivilisaatio on johtanut monenlaisiin kielteisiin seurauksiin yhteiskunnissa, luontosuhteessamme ja kulttuurin ja mielenterveyden alueella. Työssään valokuvaajana hän saattoi todeta oikeaksi sen, mistä Krishnamurti puhui. Tutustumisen jälkeen he alkoivat tavata ja lopulta työskennellä yhdessä ja yhdistivät osaamisensa tuottamalla kirjan, jossa he yrittävät antaa koherentin kokonaiskäsityksen sivilisaatiostamme.

Esittely

Tekniikan kehitys on periaatteessa luonut valtavia uusia mahdollisuuksia luovaan ja onnelliseen elämään, mutta samalla se uhkaa sivilisaatiotamme, ehkä jopa ihmiskuntaa ja planeettaamme.

Kirjan tarkoituksena on luonnostella syvempiä syitä, jotka ovat johtaneet kriiseihin ympäristössä, ihmisten välillä ja yhteiskunnissa, sekä osoittaa jotakin sellaista, joka voisi auttaa ratkaisemaan näitä ongelmia.

Tekstin alussa kohdistetaan huomio siihen, miten nykyajan kriisejä pitävät yllä ja pahentavat epäsuhta älyn ja tunteiden välillä. Se ilmenee henkilökohtaisissa suhteissamme, maiden hallitusten välisissä suhteissa ja suhteessamme luontoon. Elämäämme sävyttävät monenlaiset ongelmat, joihin ei näytä löytyvän todellisia ja pysyviä ratkaisukeinoja. Selvästikään emme ole selvittäneet ongelmiemme syvempiä syitä. Kirjan keskeinen kohta on, että kaikkien ongelmiemme perussyy on ajatuksissa.

Osa 1 : Ajattelu ja ihmisen ehdollistuneisuus

1. Maailman kriisi ja ajatus

Mark Edwards: Matkustaessani eri puolilla olen havainnut, että tarvitsemme pikaisesti uudenlaisen lähestymistavan elämään. Meille opetetaan koulussa, että maailma jakautuu kansakuntiin. Se esitellään ikään kuin se olisi luonnonlaki. Hallitukset käyttävät miljoonia puolustukseen ja valtavasti ihmisiä tapetaan turvallisuuden nimissä.

David Bohm: Taipumus aiheuttaa ristiriitaa johtuu ajatuksistamme. Ajatuksille on luontaista jakaa asiat. On perusteltua ja hyödyllistä jakaa erilaiset kasvit ravitsemuksellisen koostumuksen mukaan tai erottaa lampaat ja vuohet, mutta kun viemme jakamisen liian pitkälle, emme enää huomaa jakavamme. Ihmiset ajattelevat helposti, että erot kansojen välillä ovat samanlaiset kuin erot tuolin ja pöydän välillä. Jälkimmäiset ovat erillisiä esineitä, mutta kansakunnat eivät ole. Valtiot ovat syntyneet ajatuksista ja näyttävät valtavan arvokkailta. Koko maailman tasolla ollaan valmiita käyttämään miljoonia dollareita vuodessa isänmaan puolustamiseen. Kansakunnat voivat olla hyödyllisiä hallinnollisina yksiköinä, mutta eroja liioitellaan valtavasti. Maat ovat monin tavoin riippuvaisia toisistaan: taloudellisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti. Ihmiset vähättelevät keskinäistä riippuvuutta. Tällainen ajattelu on pirstovaa. Sana pirstoa tarkoittaa rikkomista, särkemistä. Se ei tarkoita jakamista. Kellon osat voi erottaa toisistaan, mutta jos murskaa kellon, se on käyttökelvoton.

Pirstominen merkitsee väärin perustein jakamista ja väärin yhdistämistä. Yksikään kansakunta ei ole todella yhdistynyt. Kansakuntien sisällä on valtavia ristiriitoja.

ME: On vaikea nähdä, että ajatus voi luoda nämä jaot. Se olettaa vain heijastavansa sitä mitä oikeasti on, eikä tuottavansa jakoja.

Bohm: On olemassa sellaisia ajatuksia, jotka enemmän tai vähemmän kuvastavat todellisuutta, niin kuin kartta kuvastaa sitä. Ajatuksilla on kuitenkin myös luova funktio: ne luovat todellisuutta, kuten kaupunkeja, rakennuksia, tieteen ja teknologian, ja myös melkein kaiken sen, mitä sanomme luonnoksi. Viljelysmaa on ajattelun luomus. Ensin ihmiset ajattelivat, mitä maalle voisi tehdä, ja sitten tekivät sen. Ilman ajatusta meillä ei olisi viljelyksiä, meillä ei olisi tehtaita, meillä ei olisi laivoja, lentokoneita eikä hallituksia. Yhtiöt, kuten General Motors, perustuvat ihmisten ajatuksiin. He pohtivat, mitä yhtiön kuuluu tehdä – ilman noita ajatuksia yhtiö romahtaisi ja lakkaisi olemasta. Ajatus siis osallistuu yhtiön luomiseen.

Ajatus on luonut monia hyviä asioita. Se on vahva väline, mutta jos emme huomaa, miten se toimii, se voi aiheuttaa paljon vahinkoa.

ME: Voisitko määritellä, mitä tarkoitat ajatuksella?

Bohm: Ensiksikin ajatus liittyy ilmaisemiseen, tiedon soveltamiseen ja sen luomiseen. Ilman tietoa emme olisi ihmisiä. Meillä on käytännönläheistä tietoa, kuten ohjeita siitä, miten ajaa polkupyörällä. Se on hiljaista tietoa, joka syntyy kokemuksen kautta.

Ajatuksia voi käyttää myös ongelmien ratkaisemiseen pelkästään mielessä.

Kun ajatus tuottaa jotain fyysistä, emme enää pidä sitä ajatusten tuotteena. Yritämme korjata niitä. Ajatuksista seuraa kaikenlaista kielteistä ja sitten se sanoo, että sen pitää lopettaa tuottamasta vahinkoa. Tämä on absurdia.

Kolmas ajatuksen ominaisuus on vastahakoisuus, taipumus jatkaa tiettyjen asioiden ajattelemista, vaikka niissä ei ole mitään järkeä. Jokin asia tuntuu ehdottoman väistämättömältä. Emme näe toimillemme mitään vaihtoehtoja. Emme missään nimessä suostu luopumaan tietyistä asioista eivätkä muuttamaan niitä.

ME: Meillä on myös taipumus luoda yhä erikoistuneempia organisaatioita, jotka keskittyvät seurauksiin. Kaikki energiamme menee siihen, että reagoimme välittömiin haasteisiin, emme saa tuntumaa koko ongelmaan.

Bohm: Ongelman ydin ei paljastu, koska se on ajatusprosessi itsessään. Luonteenomaista ajatuksille on, että ne ovat peräisin menneisyydestä. Se on kerran "ajateltu", mutta ajatus ei ole lakannut. Menneessä tietämämme perusteella ajatus auttaa luomaan vaikutelman siitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Ajatus seuloo ja poistaa jotakin ja näin tehdessään päätyy johonkin, johon kiinnitämme huomiomme. Aina on kuitenkin valtavan paljon enemmän kuin mitä voimme ymmärtää. Ajatusta voi pitää abstraktina ja yleisenä karttana todellisuudesta, mutta maastossa on aina paljon enemmän kuin kartalla.

Ajatus vaikuttaa tapaamme nähdä tosiasiat ja maaston. Kun ylitämme maan rajan, näemme toisen kansan, mutta mikä on todella erilaista?

ME: Kun katsoo jotakin, sitä seuraa nopeasti jokin ajatus.

Bohm: Ajatus on ehdollistunut reagoimaan niin kuin se olisi tietokoneen kiintolevy. On hyödyllistä pitää ajatusta ehdollistuneena refleksinä. Ajan kuluessa opimme reagoimaan muistinvaraisesti, mutta kun näin kerran tapahtuu, on vaikea huomata sen mekaanista luonnetta.

Reaktiivinen ajatus ja tosiasian havaitseminen ovat ihan erilaisia. Ensin pitää havaita, että voimme havaita tosiasian aistiemme avulla. Saamme informaatiota, jota ajatus ei voi tuottaa. Toinen kohta on havaita mielen avulla, onko ajatuksemme koherentti vai ei.

Kun näin tapahtuu, pääsemme ajattelun tuolle puolen. Ajatus lakkaa hetkeksi. Tietyssä mielessä emme havaitse aistien avulla, vaan katsomme käyttäen mieltämme. Sellainen havaitseminen voi mitätöidä väärän ohjelman niin, että seuraava ajatus on siitä vapaa ja siksi koherentti.

Yhteenvetona, ajatus on muistiin perustuva reaktio, reagoipa se aisteihin tai mieleen, eikä mieleen reagoiva ole muistiperäistä. Tällaisen havaitsemisen avulla voimme nähdä ajatustemme inkoherenssin.

ME: Ajatusten inkoherenssia voi tutkia ylikansoituksessa. Näyttää siltä, että ihmiset ovat ohjelmoituneet mieluummin sopeutumaan kamaliin olosuhteisiin kuin kyseenalaistamaan perinteiset arvonsa. Nuo arvot eivät sovellu uusissa olosuhteissa, joita joudumme kohtaamaan.

Bohm: Kysymys on siitä, mitä pidämme arvossa. Arvot sisältävät sinänsä enemmän kuin ajatukset. Pidämme arvossa sitä, mikä liikuttaa meitä. Aikoinaan ihmiset tunnistivat arvot sillä perusteella, mistä he liikuttuivat vahvasti. Sitten he pystyivät antamaan sille sanan ja lopulta tuo sana liikutti heitä samalla tavalla kuin alkuperäinen havainto. Tunnemme perinteiden arvon, mutta pysähtymättä juurikaan ajattelemaan niitä.

On vaikea kyseenalaistaa arvoja osittain siksi, että olemme perinteisesti jakaneet ajatukset ja tunteet. Tunteet ovat minä. Ajatuksen mielestä on välttämätöntä aina käyttäytyä tunteiden pohjalta, silloinkin kun ne ovat ohjelman tuottamia. Jossakin vaiheessa ihmiset alkavat kyseenalaistaa perinteitä.

Kaikki yhteiskunnat ovat niin osittuneita ja mekaanisia, että elämällä näyttää olevan vain vähän merkitystä. Ihmiset eivät tunne, että heillä on merkitystä tai arvoa, eikä elämällä ole tarkoitusta. Ne kaikki ovat vain ajatuksia ja voivat johtaa johtopäätökseen, että mitään ei ole tehtävissä, asiat menevät tuttuun tyyliinsä ja muutokset ovat pinnallisia.

Emme pääse mihinkään, ellemme tee jotain ajatuksillemme. Voidakseen vaikuttaa ihmisiin, on aloitettava heistä, jotka pystyvät kuuntelemaan. Kaikki uusi alkaa muutamista ihmisistä. Pienillä asioilla voi olla isoja seurauksia. Newtonin aikaan ei ollut sataakaan ansioitunutta tiedemiestä Euroopassa. Kuitenkin tiede vaikutti valtavasti.

ME: Pitkällä tähtäimellä sivilisaatiot eivät ehkä selviydy, ellemme pysty yhteistyöhön täysin uudella tasolla. Sen estää, että olemme niin kiinni ohjelmissamme. Olen nähnyt, miten paljon ihmiset ovat valmiita kärsimään puolustaakseen perinteisiä ajatustapojaan. Johtuuko se siitä, että he ovat sokeita sille, miten ajatus tuottaa ne?

Bohm: Jotkut eivät näe, mitä ajatus saa aikaan siksi, että he eivät kiinnitä riittävää huomiota näihin kysymyksiin. Ajatuksella on lisäksi taipumus puolustaa itseään silloin, kun se on väärässä, erityisesti silloin, kun sen perusarvoja kyseenalaistetaan.

Ajatus luo kansakunnan ja antaa sille paljon arvoa, ja sen on puolustettava sitä hinnalla millä hyvänsä. Alkaa tuntua siltä, että näistä ajatuksista on pidettävä kiinni.

ME: Kuulen kerta toisensa jälkeen, miten journalistit, toimittajat ja tv-tuottajat sanovat, että heidän on julkaistava tarinoita, jotka antavat ihmisille toivoa. Kaikki ovat kyllästyneet huonoihin uutisiin. Miksi he eivät korosta, että on tärkeää arvostaa maata, ilmaa, jokia, merta, koska elämämme riippuu niistä täysin? Taidamme rakastaa teknologiaamme enemmän kuin niitä.

Bohm: Alkukantaiset heimot pitivät maata äitinään. Nyt se on jotakin, mitä käytetään hyväksi. Sivistyneeseen elämään näyttää liittyvän taipumus tuottaa ajatuksia, joiden seuraukset ovat äärimmäisen tuhoisia. Jos ihmiset pystyvät kaatamaan metsiä ja ansaitsemaan rahaa, he tekevät niin, vaikka hyödyt ovat vähäisiä verrattuna aiheutuneisiin menetyksiin. Monet ihmiset olisivat terveempiä, jos he eivät olisi koskaan saaneet halpoja hampurilaisia.

Mieli haluaa välttää epämiellyttäviä ajatuksia. Itsepetos on yksi ajattelun ominaisuuksista. Ajatus pettää itseään luodessaan paremman mielikuvan ja tunteen. Näin tehdään kollektiivisesti, jopa enemmän kuin yksilöinä, koska yleisen uskomuksen mukaan sen, mistä kaikki ovat samaa mieltä, täytyy olla totta.

ME: Me kaikki uskomme, että jonkun toisen paatti uppoaa eikä se vaikuta meihin. Kuitenkin ongelmat ovat yhteisiä. On äärimmäisen tärkeää nähdä juurisyy.

Bohm: Ihmiset, jotka ovat huolissaan vain omien ongelmiensa ratkaisemisesta, ovat luoneet hiekkamyrskyt ja muita ympäristöongelmia.

ME: Yksi ongelmista on, että emme todella tunne olevamme samassa veneessä. Me vain sanomme, että ei ole maita ja että maailma on yhtä. Sanat eivät mene kovin syvälle tajuntaamme, sinne asti, mistä tekomme syntyvät.

Bohm: Eristyminen saa alkunsa tavastamme ajatella. Vedämme vääriä rajoja itsemme ja toisten ihmisten välille ja myös koemme nämä rajat. Ellei ajattelu muutu, tunteiden muutokset eivät voi olla pysyviä.

ME: On tilanteita, joissa ihmiset kokevat kuuluvansa yhteen, olevansa osa maailmaa, mutta se tunne ei kestä kovin kauan. Peruskysymyksiin on todella vaikea vastata.

Bohm: Arjessa ajatus päättää, mikä on tärkeää ja mikä ei ole. Me toimimme tiedostamattomien arvojen pohjalta. Ihmiskunnan kollektiivisessa ajattelussa on arvoja, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä nyt sanomme. Näin eivät ensisijaisesti tee poliitikot ja liikemiehet. Eikä kyse ole siitä, että ihmisillä on huonot tarkoitusperät, vaan siitä, että tavalliset ihmiset ovat jääneet kiinni ajatusten verkkoon.

Useimmat myöntävät, ettei se, mitä teemme ympäristölle, voi olla oikein, mutta kovalevymme työntää kysymyksen pois, koska ei pidä sitä tärkeänä.

ME: Ajatus siis johtaa mielihyvään ja vie huomiomme pois vakavista kysymyksistä.

Bohm: Myös tuskaa ja pelkoa. Näyttää siltä, että kovalevymme säveltää musiikkia, mutta en usko, että sillä keinolla syntyy kovin hyvää musiikkia.

ME: On vaikea käsittää kaikkea tätä, koska se tuntuu näkymättömältä, niin kuin vesi kalalle.

Bohm: Tämä johtuu osin siitä, että ihmisiltä puuttuu kyky ymmärtää abstraktioita. Abstrahoida tarkoittaa, että jotakin otetaan kirjaimellisesti pois sen sisällöstä ja kiinnitetään huomio pääkohtaan. Todellisuus sisältää liikaa, jotta sitä voisi ymmärtää yksityiskohtia myöten mielellä, siksi teemme abstraktioita. Abstraktin vastakohta on konkreettinen.

Tieto rakentuu abstraktioiden varaan. Kaikki nimet ovat abstraktioita. Abstrahoimalla jättää jotakin pois valtavasta moninaisuudesta, mutta alkaa myös panna asioita koherenttiin järjestykseen. Se mahdollistaa järjen käytön.

Emme voi toimia abstrahoimatta, mutta jos olemme liian kiinni niissä, ajatus ei toimi koherentisti eikä sitä voi muuttaa. Abstraktion voi valita osittain muistin avulla, mutta siihen voi liittyä myös suoraa havaitsemista, jossa näkee ajatuksen kohteen olevan sellainen kuin sen kuvittelemme. Jos on liian juuttunut omaan ajatukseensa, havaitsemalla ei saa muutettua ajatustaan.

Abstraktiot voivat tuottaa konkreettisia tuloksia, mutta ajatukselta tämä jää huomaamatta.

Olemme luoneet monimutkaisen maailman ajatuksen abstraktioiden avulla. Luonnon kanssa toimiessamme tarvitsemme kuitenkin paljon täysin toisenlaista älykkyyttä. Kuvittelemme ajatusten olevan tällä tavalla älykkäitä, mutta ne eivät ole. Ne toimivat kuin ohjelma, joka vastaa nopeasti ja automaattisesti sen mukaan, miten se on ohjelmoitu.

Tulemme siihen, mitä kutsun ajattelun prosessiksi. Ajatuksilla on tietty sisältö ja merkitys, mutta samanaikaisesti ajattelu on aivoissa ja hermostossa tapahtuva prosessi. Emme tiedä, mikä muistin lähde on, mutta meidän ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että tiedämme, miten se toimii.

Väitän, että ajatus liikkuu pääasiallisesti itsekseen. Ajattelemme ohjailevamme ajatusta, mutta olisi oikeammin sanoa, että ajatusprosessi ohjailee meitä.

Ajatellaanpa itsetuntoa. Jos kuvittelen olevani merkittävä henkilö, minusta tuntuu hyvältä. Jos joku sanoo, että en ole sellainen, minusta tuntuu pahalta. En voi hallita noita reaktioita. Jos tuntee olevansa idiootti, harva pystyy välttämään sen tuottamaa epämukavuuden tunnetta.

ME: Jos joku sanoo sinua idiootiksi ja epäilee tuon todenmukaisuutta, ajatuksen liike saattaisi keskeytyä.

Bohm: Mieleen tulee automaattisesti torjuva ajatus, jonka mukaan tuo henkilö on idiootti enkä minä. Jos se toimii, tuntuu paremmalta. Jos näkee, että koko prosessi on pielessä, se hidastuu.

ME: Prosessin hidastuminen tarjoaa mahdollisuuden nähdä, miten prosessi toimii. Renkaan puolia ei näe, kun pyörä pyörii nopeasti.

Bohm: On tärkeää hidastaa pyörimistä. On oltava tilaa, jossa ajatus voi hidastua niin, että sen voi nähdä. Tähän ei riitä ajatus; tarvitaan todellista havaitsemista. Ajattelua ei pysty näkemään tavallisilla aisteilla.

Miten abstraktio muuttuu? Ihmiset eivät näe abstraktien ajatusten merkitystä. Meidän on kehitettävä kykyämme nähdä, mitä abstraktio on, sen todellinen voima. Abstraktiot ovat konkreettisia silloin, kun ne liittyvät todellisiin prosesseihin. Ensin on tultava tietoiseksi siitä, että näin tapahtuu, ja löydettävä keinot, joilla ihmiset voivat arvostaa näitä abstraktioita. Ne eivät todellakaan ole mitään hämäriä heijasteita; ne ovat syntyneet konkreettisesta prosessista, joka tuottaa konkreettisia tuloksia.

Meidän täytyy puhua siitä, miten tämä kaikki sai alkunsa, miten päädyimme tähän sekasotkuun ja myös siitä, miten ajatusta tulisi tarkastella.

2. Tekninen kehitys ja psykologinen taantuma

Mark Edwards: Teknologia on muuttanut elämäämme, mutta miksi psykologinen kehitys on ollut niin vähäistä? Olemme menettäneet elossa olemisesta iloitsemisen tunteen. Arveletteko, että teknologinen kehitys tuhoaa jotakin arvokasta psyykestä? Kuinka usein näemme ihmisten hymyilevän isojen kaupunkien kaduilla?

Bohm: Arvelen, että psyyken tuhoutumisen taustalla ei ole vain teknologia, vaan myös ajatusprosessin kehittyminen. Voisi sanoa, että toisten seurasta nauttiminen on luonnollista, mutta meidän yhteiskunnassamme se taintuu nopeasti. Yhteiskunta on kehittynyt aggressiivisella, väkivaltaisella ja inkoherentilla tavalla hyväksikäyttäväksi ja tuhoisaksi. Mitä pitemmälle yhteiskunta kehittyy, sitä enemmän ihmiset joutuvat muuttamaan ajatteluaan.

ME: Teknologia on muuttanut yhteiskunnan perusteita. Tietynlaista kehitystä on tapahtunut ajattelussamme. Eräs on se, miten tunteet ja äly on alettu jakaa.

Bohm: Aiemmin suhteet olivat yksinkertaisia. Nykyisin yhteiskunta tuottaa valtavaa psykologista ristiriitaa. On oltava vapautta ja luovuuden vapaata leikkiä, mutta jäykissä organisaatioissa se on erittäin rajoitettua. Sellainen edellyttää oikeanlaatuista ja koherenttia suhdetta tunteen ja järjen välillä. Ihmisillä on usein häiritseviä tunteita, jotka heidän ajattelunsa mukaan ovat suhteettomia tilanteeseen nähden, ja pakottavia ajatuksia, joita heillä ei tunteiden mukaan pitäisi olla. Sellaisessa inkoherenssissa ei ole vapautta olla luova.

Tunteet tuottavat tarpeen ajatella. Ne voivat olla suorassa yhteydessä havaintoon. Kun aistii vaaran, tämän tuntee. Sitten ajatus kysyy, mitä tämä tarkoittaa.

Ajatus on muistin reaktio. Niin kauan kuin aistien kautta havaitsemme suoraan, tunteet ja järki toimivat suhteellisen hyvin. Kun ajatukset kasvavat ja tulevat merkitykseltään voimakkaiksi, se aiheuttaa tunteiden häiriintymistä.

Alkukantaisissa yhteiskunnissa oli harvoin suuria haluja herättäviä mielikuvia. Teknologian kehittäessä kiehtovia esineitä, tunteet vastasivat voimakkaasti. Enää ei voi vain ajatella, että tunteet ovat asiaan kuulumattomia, koska muisti toimii samoin kuin tietokoneen kovalevy.

On muistiin perustuvia tunteita ja tiedämme, että niitä on. Muistamme nuo tunteet. Ne ovat ajatuksia.

ME: Tuollaiset tunteet vaikuttavat meihin fyysisesti. Keho reagoi vihaan, pelkoon ja mielihyvään.

Bohm: Ne tuottavat lihasjännitystä, sydän lyö, adrenaliini virtaa ja niin edelleen. Ne ovat todellisia tunteita ja tulevat suorasta kokemisesta, mutta ajatus yrittää tehdä abstraktioita myös muistiin perustuvista tunteista, jotka se on itse luonut. Seurauksena on hämmennys.

ME: Haasteemme on saada tämä viallinen maailma jonkinlaiseen harmoniaan sekä luonnon että teknologian kanssa.

Bohm: Mitä tarkoitatte "tällä maailmalla"? Tarkoitatteko luontoa ja planeettoja vai yhteiskuntaamme? Yhteiskunnan on luonut ajatus. Ei ole mitään keinoa olla harmoniassa sen maailman kanssa, koska ajatus on niin hämmentynyt, kaoottinen, inkoherentti. Epäjärjestyksessä ei voi olla harmoniaa.

Miten tästä tulisi jatkaa? Suora toiminta ei ole sopivaa. On pysähdyttävä, ei vain lakattava toimimasta, vaan hidastettava ajattelua. Jos jatkamme ajattelua totutulla tavalla, kovalevymme antaa meille vanhan vastauksen ja epäharmonia jatkuu.

Lähestymistapamme on muututtava, muuten ihmiskunta ei ole elinkelpoinen. Onko jotakin pielessä ihmisen rakenteessa vai johtuuko tämä siitä, että olemme erehtyneet tai ymmärtäneet jotakin väärin?

ME: Voisi kysyä, onko aivojen rakenteessa rakenteellinen ongelma. Ehkä aivot ovat kehittyneet tavalla, joka ei ole elinkelpoinen, koska se ei voi olla pettämättä itseään voidakseen paremmin.

Bohm: Olen jo aiemmin esittänyt, mikä estää elinkelpoisuuden. Älyn ja tunteiden välinen yhteys toimii normaalisti silloin, kun erityisesti itseä ja psykologista turvaa koskevia ajatuksia ei ole kovin paljon. Kun niitä on paljon, systeemi ei enää pysty korjaamaan virhettä. Se ei tiedä, miten tavoittaa muistin. Se voi vain yrittää tavoittaa muistin tulokset, mutta käsittelee vain oireita eikä syitä.

ME: Minusta näyttää siltä, että tällainen vaikeus syntyy, kun ajatus yrittää manipuloida itseään käyttäytymään niin kuin se pitää oikeana.

Bohm: Aivan. Tämän näkee lapsissa. Heille sanotaan, että jos he eivät käyttäydy kunnolla, mörkö tulee. Ideana on luoda pelon tunne lapsen muistiin muistuttamaan häntä siitä, että huono käytös johtaa mörön kohtaamiseen. Lapsen toiminnan pohjaksi tulee palkkio ja rangaistus. Sellainen ei ole luovaa.

On monenlaisia keinoja ohjata ihmisiä, mukaan lukien fyysinen väkivalta ja erilaiset pakkokeinot. Koko systeemi on häiriintynyt ja se kaikki menee muistiin. Lapsi voi unohtaa tämän, mutta se on silti kovalevyllä. Kun vaikeuksia tulee, hän voi häiriintyä, mutta ei tiedä, miksi. Äly sanoo, että etsitään syy ja sitten tiedän, miten pitää toimia. En löydä syytä, koska se on kätkössä muistissa. Silloin lapsi voi yrittää löytää ajatuksia, jotka saavat hänet tuntemaan olonsa paremmaksi.

Syy on muistissa, mutta systeemi ei tiedä, missä muisti on ja miten siihen pääsee käsiksi. Voi vain korjata oireita, jotka ilmenevät älynä ja tunteina.

ME: Tästä näkee todisteita yhteiskunnassa. Mitä asialle voisi tehdä?

Bohm: Emme tiedä vastausta, mutta voimme omaksua taktiseksi optimismiksi kutsumani asenteen. Lähdemme siitä oletuksesta, että se on mahdollista. Kaikki ihmisten tekemät yritykset perustuvat tähän oletukseen.

Voimme sanoa, että poliittista toimintaa tarvitaan estämään katastrofi, mutta poliittinen toiminta vain lykkää ja hidastaa yleistä rappeutumista. Jos emme käytä aikaamme ydinsyyhyn, lykkääminen ei auta meitä yhtään. Voimme istuttaa puita ja pelastaa valaat, ja sekin pitää tehdä, mutta jos emme puutu varsinaiseen syyhyn, tapahtuu jotakin odottamatonta, joka on vielä monimutkaisempaa ja tuhoisampaa. Ja lopulta on pysäytettävä kasvu. Nykyisellä väestömäärällä on luovuttava loputtoman elintason kasvattamisesta. Vaikka teknologian avulla saisimme tuotettua energiaa ilman hiilidioksidia, syntyy muita ongelmia, kuten saastumista, ja teknologia aiheuttaa niitä lisää. Kun työskentelin atomienergian parissa, ajateltiin sen voivan ratkaista kaiken, mutta se osoittautui luovan vakavia ongelmia jätehuollossa, kuten vuotovaaran ja voimaloiden räjähtämisen vaaran.

ME: Jos voisimme tuottaa halpaa sähköä saasteettomasti Afrikan ja Intian kyliin, se johtaisi nopeaan ja traumaattiseen muutokseen elämäntyylissä. Sen seurauksia on melkein mahdotonta kuvitella. Varmasti syntyisi monia uusia ongelmia.

Bohm: Halpa energia voisi johtaa siihen, että tavaroita alettaisiin tuottaa samalla tahdilla kuin mekin. Jos viisi miljardia ihmistä haluaisi saavuttaa länsimaisen elintason, meillä olisi ainakin kolme tai neljä kertaa suurempia ongelmia.

Tämä on hyväksyttävä ja muutettava ajatuksia, mutta tunteet vaativat enemmän tavaroita. On siis saatava aikaan harmoninen suhde ajatusten ja tunteiden välillä, jos aiomme olla elinkelpoisia.

Osa 2 Dialogi ajatuksesta

Luku 3 Ajatuksen luonteesta

Mark Edwards: Puhutaanpa seuraavaksi siitä, mitä tarkoittaa ajatusprosessiin yhteydessä oleminen ja voiko tällöin ajatus itsessään alkaa muuttua.

Bohm: Emme oleta löytävämme täydellistä ratkaisua, painopisteemme on tutkimisessa. Ajatellaan tätä siemenenä, joka saattaisi kasvaa.

Ongelma syntyy muistin reaktiosta. Käsittelimme esimerkkinä tunteen ja älyn suhdetta. Älyn keskus on aivokuoren uloimmassa osassa, tunteet syvemmällä. Niitä yhdistää paksu hermokimppu. Suhde toimii kahteen suuntaan ja kaiken aikaa. Yhteys toimi hyvin silloin, kun ihmiset elivät lähellä luontoa ryhmissä, joihin kuului 20–40 ihmistä, eikä auktoriteettia ollut.

Sivistyksen levitessä tarvittiin enemmän ajattelua ja muistin käyttöä, ei vain tapahtumien muistamiseen vaan myös johtopäätösten tekemiseen. Johtopäätös reagoi automaattisesti, kuten ehdollinen refleksi. Kun näkee tietynlaisen eläimen, ei ryhdy ajattelemaan. Muisti reagoi heti ja virittää kehon ja mielen joko taistelemaan, pakenemaan, jähmettymään tai olemaan ystävällisiä.

Vaarallisen eläimen nähdessämme adrenaliini virtaa. Reaktio on sama, jos meille on kerrottu, että eläin on vaarallinen. Koko systeemiin vaikuttaa muistin aiheuttama reaktio, ja se toimii ilman että asiaa tarvitsee erikseen ajatella.

Muistin takia voimme antaa asioille sanan ja symbolin sekä ilmaista ne. Tämä mahdollisti valtavan kehitysaskeleen ihmiselle.

ME: Tämä prosessi antoi ihmisille valtavan edun, koska pystyimme rakentamaan tietoa ympäristöstämme eri tavalla kuin muut lajit ja siirtämään sitä seuraavalle sukupolvelle. Tämä oli kaksijakoinen: se sekä toimi että aiheutti ongelmia.

Bohm: Kun ihmiset alkoivat ajatella abstrakteja ajatuksia, alkoi syntyä voimakkaita tunnereaktioita aivoissa ja ihmiset reagoivat niihin, ikään kuin ne olisivat todellisia.

ME: Mutta tunteet näyttävät pitävän niitä todellisina.

Bohm: Silloin saamme väärää tietoa. Tunteet vastaavat muistiin ja muisti voi herätä sanasta. Sitä pidetään ajatuksesta riippumattomana. Ajatus alkoi menettää tuntuman siitä, mikä on siitä riippumatonta ja totta, todellista suoraa havaitsemista ja minkä ajatus on itse tuottanut muistin avulla.

ME: Sanotteko, että ajatus ei kykene erottamaan näitä kahta tarpeeksi hyvin?

Bohm: Ei vain ajatus, vaan aivot ja hermostokaan eivät erota silloin, kun muisti on täynnä voimakkaita tunteita ja ehdottomia ajatuksia. Näin tapahtuu siksi, että muisti on henkisesti hämmentynyt ja fyysisesti sekaisin. Tämän lisäksi perinteet muodostavat voimakkaita muistikuvia. Perinteiden synnyttämillä kollektiivisilla ajatuksilla on valtava painoarvo. Ne tuntuvat todellisilta siksi, että ne jaetaan kaikkien kesken. Yksi tapa testata asian todenmukaisuutta on, näkevätkö kaikki muut saman. Jos näkevät, asian täytyy olla niin.

Meillä on kollektiivisia harhakuvia. Kokonaiset kansakunnat ovat jääneet sellaisiin kiinni. Tämä johtuu siitä, että ajatus etsii turvaa. Se on ohjelmoitu hakemaan turvallisuutta, eikä se ole täysin väärässä tekemällä niin. Ajatus ei kerro vain, mitkä kasvit ovat myrkyllisiä, vaan antaa myös kansallistunteen ja käsityksen toisesta ihmisestä sekä siitä, milloin hänet pitää tappaa.

ME: Saattaa olla, että jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat muistikuvat ovat vaarallisia. Muisti muodostaa tietynlaisen mielikuvan, ja se pysyy, vaikka todellisuus muuttuu.

Bohm: Muisti ei kykene sopeutumaan muuttuvaan todellisuuteen. Se sopeutuu hitaasti, mutta on usein liian hidas ja jäykkä, erityisesti silloin, kun muisti sisältää voimakkaita tunteita ja ehdottomia ajatuksia.

ME: Käytämme aivojen hyödyllistä kyvykkyyttä joihinkin asioihin, mutta niiltä puuttuu kyky ja äly arvioida, mikä on hyödyllistä ja mikä ei. Aivot eivät todella tunne omia rajoitteitaan.

Bohm: Tarvitsemme jotakin, mitä voisimme kutsua hienovaraiseksi oivalluskyvyksi. Hienovaraisen vastakohta on ilmentynyt – jotakin, jota voi katsoa silmillään tai pitää kädessään.

Ajatus perustuu muistiin eikä voi olla kovin hienovaraista. Se kiinnittyy tiettyihin kohtiin, mutta kun tarvitaan hienostuneempaa havaitsemista, ajatus ei siihen kykene. Se tietää vain sellaista, mikä perustuu aiemmin tapahtuneisiin asioihin ja mitä se on poiminut, oppinut ja tallentanut muistiin. Ajatus tuottaa verkon ja yrittää ymmärtää maailman sen avulla. Se yrittää luoda täydellisen verkon, mutta ei pysty siihen. Muisti rajoittaa verkkoa. Ajatus ei kykene ymmärtämään, mitä juuri nyt tapahtuu.

ME: Jos on jokin idea mielen liikkeestä, se vaikuttaa koko prosessiin tavalla, jota ei voi tietää etukäteen.

DB: Lisäksi se vaikuttaa siihen, miten asian näkee, miten siihen suhtautuu ja miten sitä tuntee. Yhtä tärkeää on ymmärtää, että se vaikuttaa myös siihen, mihin kiinnittää huomiota.

ME: Tämä on ilmeistä poliittisella kentällä, jossa ihmiset yrittävät ratkaista ongelmia. Heidän tapansa lähestyä ongelmia vääristää sitä, miten he näkevät ne.

Bohm: Kun on tekemisissä luonnon ja esineiden kanssa, aistit kertovat, mikä ei ole oikein, mutta politiikassa, perheessä tai filosofiassa aistit eivät pysty kertomaan, milloin on menty vikaan. Et näe vikaan menon aiheuttajaa, vaan vain lopputuloksen. Käsittelet seurausta etkä syytä. Systeemin yritys operoida seurauksella vain lisää hämmennystä. Meidän on päästävä asian ytimeen.

Voisimme sanoa, että muistikuvat saastuttavat havaintoamme. Havaintomme saastuvat vääränlaisista muistikuvista, kuten loukkauksista, ehdottomista arvoista koskien vaikkapa isänmaata, tottumuksista, koetun onnen tunteista ja niiden kaipauksesta. Kaikki ne estävät meitä arvostamasta sitä, mitä juuri nyt tapahtuu.

Jokainen havainto herättää muistikuvia, jotka menevät tuohon virtaan. Alajuoksulla elävät ihmiset voivat sanoa, että virrassa on paljon saastetta – tehdään suunnitelma saasteen puhdistamiseksi. Siinä ei ole mitään järkeä. Näin tehdessään he saattavat lisätä toisenlaista saastetta. Pitää mennä ylävirtaan ja poistaa saasteen lähteen.

Jos tätä ei tehdä ajatusprosessille, asiat eivät muutu. Ihmiset eivät ole tajunneet, miten ajatus vaikuttaa, eivätkä siksi ole kiinnittäneet huomiota varsinaiseen syyhyn.

ME: Voisiko tämän katsoa johtuvan aivojen vääränlaisesta toiminnasta?

Bohm: Voi. Aivot eivät ole tietoisia siitä, että häiriön alkuperä on muistissa, niinpä ne yrittävät korjata asiaa alajuoksussa, muovaamalla sisältöä ja tunteita, joissa muistikuvat paljastuvat.

Aivot eivät siis todella tiedä ongelmien syytä. Ne etsivät sitä joko ulkopuolelta ja sanovat turvallisuuden tunteen tulevat jos saan tarpeeksi rahaa, tai sisältä yrittämällä löytää ajatuksia, jotka luovat turvan tunteen. Kumpikaan näistä tavoista ei puutu kunnolla muistoihin, jotka häiritsevät aivoja, vaan molemmat johtavat itsepetokseen.

ME: Tarvitaan havaitsemista, jotta ei päädy itsepetokseen. Mistä sellainen havainto tulee?

Bohm: Ajatus ei voi saada aikaan sellaista. Tiedämme, että havaitsemme aisteillamme. Esitimme myös, että on mahdollista havaita mielellä, siis että näkee, kun asiat eivät ole oikein ja että kykenee saamaan uusia ideoita. Tämä viittaa siihen, että aivot ja koko systeemi saattaisivat toimia niin, että ne eivät ole riippuvaisia muistista.

On kaksi asiaa, jotka ovat selkeästi muistin tuolla puolen. Toinen on tietoisuus ja toinen tarkkaavuus. Kun on tietoinen, ei vain ajattele asioita, vaan seuraa niitä valppaasti.

ME: Otamme vastaan ääniä ja mielikuvia kaikesta, mitä tapahtuu. Silloin on valmis katsomaan kaikkea tarkasti.

Bohm: Niin, aisteilla. Tarkastellaanpa, mitä tapahtuu mielessä. Jos tiedät, että lähistöllä on vaarallinen eläin, aistisi valpastuvat. Seuraat kaikkia vilauksia.

ME: Vaarallinen eläin on tässä ajatus! Se on todellinen ratkaisun siemen.

Bohm: Krishnamurti sanoi hienosti todetessaan, että "ajatuksen kanssa eläminen on kuin eläisi huoneessa myrkyllisen käärmeen kanssa". Tuo mielikuva auttaa ymmärtämään tietoisuuden luonnetta.

Puhumme nyt sellaisesta ajatuksesta, joka ei ole tietoinen siitä, että se on peräisin muistista. Jos ajatus olisi suoraan tietoinen omasta alkuperästään, se ei sotkisi omia tuotoksiaan johonkin, joka on ajatuksesta riippumatonta. Kun ajatus on rationaalinen ja järjestyksessä ja tunteet eivät ole liian häiriintyneitä, voimme ainakin jotenkin olla tietoisia ajatuksen alkuperästä. Voi tuntea ajattelevansa ja huomata, että ajattelu vaikuttaa omiin tunteisiin. Kun ajatus on hiljaa, voi suhteellisen selvästi nähdä, mitä se tekee mielessä.

ME: Yleensä organisoimme elämämme niin, että hiljaisuutta ei juurikaan ole. Onko kuitenkin mahdollista nähdä ajatusten ja tunteiden leikkiä?

Bohm: Nähdäkseen sen on kohdistettava jakamaton huomio ajatusprosessiin, joka sisältää myös tunteita sekä fyysisiä ja kemiallisia reaktioita. Hallitseva piirre on muistin reagoiminen. Jos on tietoinen, havaitsee eron tunteen muistamisen ja suoran tuntemisen välillä.

ME: Yksi ongelmista on muistista tulevien tunteiden toistuva luonne.

Bohm: Ne voi halutessaan palauttaa mieleen yhä uudelleen. Todellinen tunne ei ole toistuva, se virtaa. Korostan, että ajattelu on aktiivinen sana – se todella tapahtuu – kun taas ajatus tarkoittaa toimintaa, joka reagoi siihen jääneeseen jälkeen siitä, mitä on tehty. Suuri osa henkisistä toiminnoistamme on vain ajatuksia. Se on kovalevyllä muistissa ja tuo kovalevy toimii automaattisesti. Ajattelu voi kyseenalaistaa tuon reaktion kysymällä, onko ajatus koherentti ja onko järkevää toimia sen pohjalta.

ME: Kyseenalaistaminen on ajattelun ominaisuus, kun taas muistin reaktio on ajattelua.

Bohm: Ensimmäisessä välittömässä reaktiossa ei ole kysymystä. Kun joku kysyy nimeäsi, sanot sen. Jos sinulta kysytään jotakin vaikeampaa, etsit ensin omasta muististasi ja sitten kollektiivisesta. Jossakin vaiheessa voit todeta, että kukaan ei tiedä vastausta. Jos jokin ei toimi oikein, voimme todeta, että meillä on ongelma, ja alkaa ajatella sitä.

ME: Millaiseen ongelmaan viittaat?

Bohm: Kun hyväksyy jonkin olevan ongelma, a problem, sen olettaa epäsuorasti tarkoittavan, että asia pitää ratkaista, mutta et tiedä, miten. Jos ongelmani on päästä kotiin, tiedän, mihin pitää mennä, mutta en tiedä keinoa. Jos ongelmani on loukkaantuminen. Ensin saatan tietää, mitä pitää tehdä päästäkseni siitä eroon. Vaikuttaa siltä, että pitää vain löytää keinot, mutta vastaus sellaiseen etsimiseen sisältyisi ajatukseen. Kuitenkin loukkaantuminen vääristää ajatuksen ja värvää sen loukkauksen jatkamisen palvelukseen, esimerkiksi puolustelemalla sitä väitteillä, jotka ovat itsepetosta. Ajatus tuottaa ja pitää yllä loukkauksia, siksi keinojen etsiminen on hyödytöntä.

Esitämme kysymyksen, mutta emme tee siitä ongelmaa. Ongelmassa pitää tietää, mitä tahtoo, ja vain löytää keinot. Loukkauksessa emme tiedä ihan tarkasti, mitä yritämme saavuttaa.

Olemme esittäneet, että muisti on vaikeuden aiheuttaja. Emme tiedä, missä muisti on tai mitä meidän on tehtävä päästäksemme eroon sen väärästä toiminnasta. Etsimme keinoa saada muistin toimimaan järjestyneesti. Emme halua, että muisti toimii siellä, missä sen ei kuulu toimia.

ME: Haluamme estää muistin inkoherentin toiminnan, mutta tämä ei toteudu, koska oletamme tietävämme jotain, jota emme todella tiedä.

Bohm: Niin, emme tiedä, mitä tavoittelemme. Jos aloittaa siitä, että muisti on epäjärjestyksessä ja yrittää kuvitella järjestyksen, menemme harhaan. Erilaiset muistikuvat ohjaavat ihmisten käsitystä järjestyksestä.

ME: Sanotteko, että järjestys tulisi, jos ihmiset olisivat avoimia havaitsemaan?

Bohm: Tässä pitää palata tarkkaavuuteen, joka on avaintekijä havaitsemisessa. Tarkkaavuus on mielen venyttämistä niin, että yritetään ymmärtää koko merkitys. Tarkkaavuus vaatii paljon energiaa ja herkkyyttä.

ME: Energiamme kuluu ristiriitoihin, jotka pieleen mennyt ajatusprosessi on aiheuttanut. Se on paha kierre, joka edellyttää selkeyttä ja näkemystä siitä, mistä kannattaa aloittaa. Se tuntuu olevan jumissa.

Bohm: Ei oikeastaan. Ajatus saattaa pystyä pääsemään tästä ansasta. Tarvitsemme sellaista tarkkaavuutta, joka näkee herkästi, miten ajatus toimii.

ME: Onko tarkkaavuus aivotoimintaa?

Bohm: Emme tiedä – se vaikuttaa ilmeisesti aivoihin perusteellisesti. Olisi väärin vastata tähän kysymykseen, koska emme tiedä vastausta. Mutta on tärkeää esittää tämä kysymys. Pelkkä kysymyksen esittäminen aiheuttaa sen, että ajatus pysähtyy, pitää tauon. Monet tiedemiehet näyttävät uskovan, että aivot ovat tässä ainoa merkittävä asia. Itse asiassa kukaan ei tätä tiedä.

ME: Monet ihmiset sanovat, että ajatuksen eikä aivojen tuolla puolen ole mitään.

DB: Niin, mutta mistä he tietävät sen? Jokainen tietää epäsuorasti, että on jotakin muutakin kuin ajatuksia, ei pelkästään aistimuksia, vaan jotakin paljon hienosyisempää.

Jos pyydät minua kiinnittämään huomioni siihen, mitä tässä huoneessa on, voisin sulkea silmäni ja ajatella, mitä täällä on. Siinä ei olisi mitään järkeä. Huomion kiinnittäminen edellyttää aistien käyttämistä. Se merkitsee, että näkee kaiken merkityksen. En voi vain sanoa, että merkitys on minulla tiedossa eikä minun siksi tarvitse ajatella sitä, mitä jo tiedän. Epäsuorasti jokainen hyväksyy, että tarkkaavuus on enemmän kuin ajatus eikä se perustu yksinomaan muistiin.

Ajatus on rajoittunut, koska se perustuu siihen, mitä tiedämme. Tiedemiehet voivat olettaa jo tietävänsä ainakin päälinjat kaikesta, mikä on merkityksellistä. Jos pysähtyy ajattelemaan asiaa, sille ei ole mitään pohjaa. Sellainen oletus saattaa saada aikaan paremman olon, mutta tuon varmuuden tunteen hinta on se, että aivojen toiminta häiriintyy.

Aivojen oikea toiminta ei ole tehdä oletuksia, vaan kyseenalaistaa ja pidättäytyä ajatuksen toiminnasta riittävästi ollakseen tarkkaava kaikelle, mikä on relevanttia. Jos niillä on oletus jostakin ihmisestä, ne eivät todennäköisesti kiinnitä huomiota henkilöön. Hänet näkee muistin läpi. Voisimme yrittää ajaa autoa näin, mutta pitkällä tähtäimellä on vaarallisempaa toimia näin ihmissuhteissa kuin ajaa autoa tarkkaamatta ympäristöään.

Reagoimme muistinvaraisesti ja näemme muistin ehdoilla tietämättä, että niin todella tapahtuu. Tämä johtaa asiaankuulumattomaan käytökseen ja lopulta ristiriitoihin. Perusvaikeus on se, että ajatus ei ole yhteydessä siihen tosiasiaan, että ristiriita kahden tekijän välillä on ajatuksen itsensä luoma. Ajatus sekoittaa, mikä on sen omaa luomusta ja mikä ajatuksesta riippumatonta.

Ristiriidan ratkaiseminen edellyttää, että molemmat osapuolet kohtaavat toistensa ajatuksen. Molempien on oltava valmiita kyseenalaistamaan perusajatukset, tutkimaan niitä ja muuttamaan niitä vastaamaan todellisuutta.

Meidän pitää päästä tämän sotkun alkulähteelle eikä yrittää puhdistaa alajuoksua. Tämä edellyttää ajatukseen ja koko ajatusprosessiin kohdistuvaa tarkkaavuutta, sillä ajatus kulkee ihmisten välillä; se on kollektiivista, ei yksilöllistä.

ME: Käytit vertausta saastuneesta joesta. Onko mahdollista mennä sen kohdan tuolle puolen, jossa jokea saastutetaan? Kysyn, voimmeko olla syvästi oivalluskykyisiä.

Bohm: Mielestäni voimme. Mitä tarkkaavampia olemme, sitä ylemmäksi virrassa nousemme ja lopulta saatamme päästä "saastumisen tuolle puolen". Tällä hetkellä ajatusprosessiin vaikuttaa syvästi ja tuhoisasti koko mieli, koska se tuottaa monenlaisia asiaankuulumattomia tunteita, mielihaluja, oletuksia ja vääristyneitä faktoja, jotka johtavat harhoihin. Koko systeemi häiriintyy sekä fyysisesti että kemiallisesti. On ehkä olemassa sellaista oivalluskykyä, johon tämä ei vaikuta, ja se voi alkaa vaikuttaa alempaa ja syvemmältä kuin saastuminen.

Sana intelligence perustuu latinan sanoihin inter ja legere. Legere tarkoittaa "seulomista" tai "kokoamista". Ajatus seuloo ja kokoaa. Se seuloo asiat luokkiin ja kokoaa ne erojen ja yhtäläisyyksien mukaan, mutta muistin määräämän kaavan perusteella.

Oivalluskyvyn avulla keräämme "välissä olevia" asioita, vähän niin kuin lukisimme rivien välejä. Siten syntyy uusia ryhmiä. Tuota prosessia ei rajoita muisti; siinä on havaitsemisen liikettä. Se voi nähdä tuoreesti, mikä on oikea tapa yhdistää asiat – oikea tapa koota ja seuloa. Se voi luoda täysin uusia tapoja.

Sana intellect on sanan intelligere imperfekti. Äly on se, mitä kovalevyllä on sen jälkeen, kun on valittu ja koottu, samalla tavalla kuin ajatus on sitä, mitä on ajateltu. Äly toimii kuin ohjelma. Kaiken voi organisoida loogisesti, mutta se ei ole uutta. Se rajoittuu aina siihen, mitä on sattunut oppimaan. Äly on tarpeen ja siitä on hyötyä, mutta se ei ole koko tarina.

Yhteenvetona, tarvitsemme sellaista oivalluskykyä, joka menee yli muistiin pohjautuvan ajattelun ja joka on hienosyisempää kuin ajattelu. Näin tehdessämme syntyy uusia merkityksiä.

Muisti saattaa aiheuttaa aivoissa väärän kemiallisen tilan niin, että ne eivät pysty reagoimaan oivalluksiin. Yhteiskunnassamme ihmiset eivät yleensä ole oikeanlaisessa tilassa reagoimaan oivaltavasti. Poikkeuksen muodostavat tilanteet, joissa he ovat hiljaa ja niin kiinnostuneita, että kaikki ajatusten sisältö sysätään syrjään. Tarvitsemme pikaisesti pitkäkestoista älykkyyttä, ei vain satunnaisesti aktiivista ymmärrystä.

Oivalluskyky tekee muutoksen tekemisestä mahdollista. Se muuttaa asioita ylävirrassa, alkuähteellä. Tietoisuutta, tarkkaavuutta ja tietynlaista ajattelua tarvitaan. Meidän on ajateltava selkeästi ja tarkasti, mitä ajatusprosessi on. Tunnevoimaa ja energiaa tarvitsemme myös. Oivallukset vapauttavat energiaa, koska tuhlaamme sitä nyt ajatusten kaoottiseen toimintaan.

ME: Tästä ei vielä selviä riittävän selvästi, millä keinoin voisimme edetä. Ymmärrän, että on välttämätöntä antaa tällaiselle oivallukselle mahdollisuus. Voisimme paneutua siihen, mitä voisimme tehdä tai olla tekemättä tämän toteutumiseksi.

Bohm: Voisi aloittaa panemalla arkielämänsä järjestykseen. Erityisesti pitää huomata ongelmat ihmissuhteissa katsomalla omaa toimintaansa tuomitsematta. Tämä voisi auttaa saamaan oman mielen ruotuun ja hiljaiseksi, alttiiksi oivalluskyvylle. Tietoisuus ongelmista omissa ajatuksissa ei ole toistettavissa oleva harjoitus, vaan sitä pitää tehdä tuoreesti ja luovasti hetkestä hetkeen. Ei voi laatia sääntöjä siitä, miten sen voi tehdä.

Tarkkaillessa tulee olla tietoinen sekä ajatusprosessista kokonaisuutena että yksityiskohdista. Ei ole tarkoitus tehdä harjoituksia, toistaa jotakin mekaanisesti saavuttaakseen jonkin tuloksen. On joitakin asioita, jotka voivat auttaa olemaan valpas ja tietoinen. Voi nähdä, mitä tapahtuu, kun tekee jotain, ei kuitenkaan lopputuloksen tähden vaan oppiakseen. Pitää kiinnittää erityistä huomiota prosessiin, jossa ajatus ja tunne linkittyvät toisiinsa muistin ja sen aiheuttamien reaktioiden kautta. Esimerkiksi jokin ajatus saattaa häiritä meitä ja vähän myöhemmin tuo häiriö kulkeutuu sisuspunokseen (solar plexus) tai vatsanonteloon, aiheuttaen syvän vatsanpohjatuntemuksen. Pidämme tätä osoituksena siitä, että kaikki on hyvin, mutta tosiasiassa se saattaa olla mekaaninen muistin aiheuttama reaktio, ajatusprosessin laajentuma. Jos sitä pidetään riippumattomana tapahtumana, sille annetaan suuri arvo. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mistä nämä johtuvat, jotta voidaan antaa niille oikea merkitys.

ME: Paino on tällöin katsomisessa.

Bohm: Niin. Pitää myös olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä katsoo. Ehdotan, että sanoja käytetään niin, että mielessä pysyy kirkkaana, että ajatus ja tunne ovat todella yhteydessä toisiinsa. Käytämme sanoja puhuen subjektista. Jos sanon olevani nälkäinen, puhun mieleni tilasta. Tämä voi johtaa meitä harhaan, koska jään helposti kiinni tuohon määritykseen. Ehdotan, että tämän sijaan käyttäisimme sanoja, jotka kohdistuvat tosiasiallisesti tapahtuvaan ja kuvaavat sitä, mitä mielessämme todella tapahtuu. Sen sijaan että ajattelen vihaavani jotakin, kohdistan huomioni vihaan.

Oletetaan, että jokin tapahtuma teki minut vihaiseksi. Pysyttelen rauhallisena, mutta viha on yhä sisälläni, "hautumassa takaliedellä". Ehdotan, että tietoisesti ja tosissaan ajattelet ajatuksia, jotka herättävät ja pitävät yllä taustalla olevaa vihan tunnetta. Näin tehdessään huomaa, että vihan tuntemuksia herää. Tämä havainnollistaa, miten läheinen yhteys sanoilla ja tunteilla on. Sama toimii myös toisin päin. Voit huomata, että tietynlainen ajatuskulku tarvitaan vihan ylläpitämiseen. Huomaat, miten vaikea on luopua sellaisesta ajatuksesta, koska sinulla tuntuu olevan hyvä syy olla vihainen.

ME: Tarkemmin ajatellen, syy ei tunnu kovin hyvältä. Kyse on vain tunnesyystä. Kuten sanotaan, sydämellä on syynsä. Jos sinua on loukattu, et halua muistaa tuota loukkausta, mutta törmäät siihen, halusitpa tai et. Et halua ikävän muiston häiritsevän sinua, mutta se tulee silti mieleesi. Se on kuin äänilevy, joka ei lakkaa soimasta.

Bohm: Mitä noille tunteille voi tehdä? Tukahduttaa, kieltää tai kärsiä? Mitä tahansa teemmekin, mikään niistä ei toimi.

Viha on perusteltua silloin, kun sen avulla teemme toiselle tiettäväksi, että hän aiheuttaa jotakin ikävää. Silloin on hyvä syy olla vihainen. On iso virhe, jos tuo hetkellinen purkaus jää pysyväksi vihaksi. Ajatus on tästä vastuussa eikä sillä pitäisi olla paikkaa vihassa. Ajatus pitää yllä vihaa.

Ajatus ei voi itse löytää keinoa päättää tämän virheellisen prosessin, koska se perustuu muistin ohjelmaan. Oivalluskyky ei jaa asioita väärin perustein luokkiin. Kun oivalluskyky herää, systeemi toimii ehjästi ja ajatusprosessi vapautuu irrelevanteista ja tuhoisista ohjelmista. Se ei enää reagoi merkityksettömästi, ei yritä voittaa vihaa, koska äly vaatii niin tekemään.

Vapautuminen tästä reaktiosta edellyttää, että mielen on mahdollista nähdä asiat silloin, kun ne tapahtuvat, eikä jäädä odottamaan, että muisti suodattaa, seuloo, kokoaa ja järjestää ne aiemmin luomiensa luokkien mukaisesti. Tämä merkitsee, että ajatus on tietoinen omista liikkeistään samalla tavalla kuin keho on tietoinen itsestään, ilman tunnetta erillisestä tarkkailijasta. Kun ajatus ilmaantuu, koko systeemi tietää, että kyse on muistin reaktiosta.

Tällaisessa havainnoinnissa ja tietoisuudessa ilmenee erilaisia tunteita. Jos pystyy todella katsomaan koko prosessia hetkestä hetkeen, ei aisti vain noita tunteita, vaan myös sen, miten ne herättävät lisää tunteita.

Tällaisessa tarkkaavuudessa saa tuntuman siitä, miten kaikki tapahtuu, ja pystyy näkemään, että kaikki on yhtä prosessia. Tuolla prosessilla ei ole paljon merkitystä. Muistiin pohjautuva tunne ei merkitse paljoakaan. Tällä tavalla näkee, että oma viha ei ole niin tärkeää; siksi se lakkaa. Jos ajattelen, että minulla on pätevä syy olla vihainen, viha ei koskaan pääty. Syy kumpuaa lakkaamatta muistin kovalevyltä ja koko prosessi vaikuttaa tunteisiin. Se on kuin säätila, joka liittyy tunteisiin.

Tärkeintä on nähdä. Jos tunne poistuu ilman, että näemme, miten se toimii, se tulee takaisin seuraavalla kerralla.

Yritys ratkaista ympäristökriisi, yhteiskunnalliset, kulttuurienväliset ja poliittiset ongelmat ei johda tulokseen, jos käytämme keinona karkeaa ja osittunutta ajatusta. Tarvitsemme hienosyisempää älykkyyttä, joka pohjautuu jakamattomaan kokonaisuuteen. "Saastumisen" juurisyyhyn pääseminen ja oivalluskyvyn saastumattoman alkulähteen saavuttaminen alkavat puhdistaa saastetta samalla tavalla kuin tietyt bakteerit puhdistavat jokea.

Luku 4 Harha ja todellisuus

Mark Edwards: Minusta näyttää siltä, että ajatus on luonut maailman harhojen pohjalta, mutta tuo prosessi on tuottanut todellisia tuloksia. Ajatusprosessi on helposti taipuvainen itsepetokseen. Voisimmeko keskustella todellisesta prosessista, joka on ajatuksen luomien harhojen taustalla?

David Bohm: Meidän on oletettava, että mitä tahansa tiedämme tai ajattelemme, on osa sellaista todellisuutta, jota ajatus ei ole luonut. Ajatus ei kata kaikkea: se on rajoittunutta. Tiedämmepä mitä tahansa, aina on jotain enemmän. Löydämme asioita, joista emme tienneet, ja asioita, jotka ovat tietojemme ulkopuolella. Tämä on osoitus siitä, että on olemassa todellisuus, joka on tietojemme, tahtomme, tavoitteidemme, halujemme ja kaiken luomamme tuolla puolen.

Kummin tahansa oletamme, olemme tässä todellisuudessa. Osallistumme siihen. Yhteiskunnan todellisuus sääntöineen on pääosin ajattelumme tulosta. Luonto syntyi kuitenkin omana prosessinaan ja planeetat olivat olemassa ennen kuin tulimme tänne.

Se, mitä näemme ympärillämme, on pääosin meidän tekemäämme sekä fyysisesti, kulttuurisesti, institutionaalisesti että yhteiskunnallisesti. Kun katsomme yhteiskuntaa, meistä ei tunnu siltä, että olemme tehneet sen. Se on harha. Vaikka en tehnyt sitä henkilökohtaisesti, me kaikki yhdessä ja esi-isämme loivat sen. Meidän luomamme todellisuus sai muodon ajatuksistamme. Nytkin osallistumme tähän prosessiin tahtomattamme muovaten yleistä ajatusprosessia. Vaikka todellisuuden perusta ei riipu ajatuksistamme, tietty todellisuuden osa on ajatusten luomaa.

Ajatusten luoma todellisuus johtaa harvoin, jos koskaan, siihen, mitä siltä odotamme. Huomiomme ja havaintomme tulee kohdistaa siihen, että ajatus pysyy todellisuuden mukana. Jos ajatus on liian jäykkä, se ei onnistu. Jos mielemme olisi elävä ja valpas, huomaisimme tämän nopeasti ja alkaisimme muuttaa ajatuksiamme.

Emme muutu helposti, vaan pidämme kiinni ajatuksistamme ja puolustamme niitä silloinkin, kun niitä pitäisi muuttaa. Tämä johtaa itsepetokseen. Sana "illuusio" tarkoittaa väärin pelaamista. Se tarkoittaa, että esitämme todellisuudesta version, joka ei vastaa sitä.

Taikurit luovat illuusioita saamalla meidät ajattelemaan toisin kuin mitä tapahtuu. He saavat huomion kiinnittymään siihen, mitä sanotaan, eikä siihen, mitä todella tapahtuu. He tekevät jotain ja tuloksena on jotain, joka näyttää taialta. He luovat illuusion.

Muistille on luonteenomaista taipumus luoda harhoja. Voin muistaa jotakin, mutta en ymmärrä, mistä se on peräisin. Muistia ei koskaan voi nähdä.

Joskus muistamiimme asioihin sisältyy tunneladattuja arvoja, ja ne tuntuvat niin todellisilta, että niitä pitää puolustaa. Jos on jotakin todella arvokasta, olisi järkevää puolustaa sitä. Oletetaan, että muistat olevasi merkkihenkilö. Sitten joku kutsuu sinua idiootiksi. Keho panee vastaan ja lähettää signaaleja siitä, että se ei halua tulla järkytetyksi tällä tavalla. Muisti tarjoaa välittömästi vastineen: "En minä ole idiootti, mutta joku muu on."

Koko asia katoaa ja kehossa tuntuu paremmalta. Olen luonut harhan, ensin kuvittelemalla olevani merkittävä ja hieno, toiseksi, tuo toinen loi harhan pitämällä minua idioottina. Sitten luon kolmannen harhan pitämällä tuota toista idioottina.

Tuollaiseen käyttäytymiseen liittyy se, että ihmiset ovat samaistuneet tiettyihin asioihin ja pitävät niitä oleellisina piirteinä minuudesta, ja siksi niitä pitää puolustaa kaikin keinoin. Me emme kuitenkaan tiedä, mitä itse oikein on. Kukaan ei ole nähnyt sitä. Pääosa minäksi kutsutusta on ajatus, joka liittää tietyt ominaispiirteet siihen, mitä olemme. Jos ei pysty pitämään yllä käsitystä omasta suuruudesta ja mahtavuudesta, saattaa pian päätyä vastakkaiseen tulokseen ja ajatella olevansa hirveä, paha syntinen. Pohjimmiltaan on kyse samasta prosessista.  

ME: Yksi sitkeimmistä ajatuksista on, että itse ei ole ajatuksen luoma.

Bohm: Mehän emme tiedä, onko se vai ei – voihan meillä olla minä, joka on enemmän. Pääosa itseksi kutsutusta on muistista johtuvaa reagoimista. Se täyttää aivomme. Tuo minuus koostuu vain ajatuksista. Vaikka olisi tosiminuus ajatusten tuolla puolen, emme pysty näkemään sitä niin kauan kuin olemme hämmentyneitä.

Käytän mielelläni analogiaa Las Vegasista. Kaikkien valojen palaessa tähtitaivas ei näy. Jos joku puhuu tähdistä, voimme pitää sitä pelkkänä puheena, koska emme näe niitä. Jos valot sammuttaa ja kaikki hälinä vaimenee, taivaanranta näkyisi. 

Ehkä meillä on tosiminä tai ehkä minä on osa maailmankaikkeuden kokonaisuutta. Ehkä on jonkinlainen todellinen minä, mutta se ei näy kaiken sivustyksen tuottaman pinnallisen hälinän ja vilkkuvien valojen läpi.

ME: Haluaisin tutkia syvemmin ajatuksen taipumusta puolustaa itseään silloinkin, kun on todisteita siitä, että se on väärässä. Tämä on totisesti vaarallinen ominaisuus. Se ei anna meille suoraa informaatiota ja edes kohdatessamme todisteita puolustamme ideoita, joihin olemme aiemmin samaistuneet. 

Bohm: Tämä on ideoihin samaistumisen prosessia. Jos poikaa kutsutaan tuhmaksi, hän lopulta samaistuu siihen ja on tuhma siitä eteenpäin. Identiteetti ei ole vain abstrakti idea, siihen liittyy tunnetta, tahtoa, mielihaluja: se on valtava neurofysiologinen prosessi.  Kun puolustamme identiteettiämme kaikin keinoin, päädymme itsepetokseen.

ME: Mistä arvelet johtuvan, että haluamme samaistua kollektiiviin? 

Bohm: Sen on täytynyt olla olemassa jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Meillä on edelleen todellinen tarve kuulua johonkin suurempaan kokonaisuuteen, jonkinlaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Kysymyksen pitäisi olla: miksi tämä johtaa väärään prosessiin, itsensä pettämiseen? Emme vastustaisi tarvetta kuulua johonkin suurempaan kokonaisuuteen, jos se ei johtaisi tähän kaikkeen itsensä pettämiseen.

Sivistynyt yhteiskunta kannustaa nykyään ihmisiä ajattelemaan itseään yksilöinä, mutta se hyökkää myös heitä vastaan yksilöinä. Se sanoo, että he ovat heikkoja, että he eivät ole mitään, ja kysyy heiltä: "Kuka luulet olevasi?" Se sanoo, että olet mitätön, vain pieni sinä. Samalla on implisiittisesti selvää, että näin toimiminen on väärin, että elämässä pitäisi olla jotain enemmän kuin se. Et voi täyttää tietoisuuttasi pienellä minällä pelkästään siksi, että se ei ole mielenkiintoista. Siksi voin kuvitella, yksinkertaisesti olettaa, että olen ymmärtänyt asian sanomalla, että kuulun maahani, ystävieni joukkoon, yritykseeni, ja että tällä tavalla minulla on identiteetti. Mutta itse asiassa keksin tällaisen identiteetin. Se on horjuva, joten jatkan sen taustalla olevien ajatusten puolustamista, pettäen itseäni. Jos samaistun maahani ja huomaan, että maani on korruptoitunut, heikko ja tyhmä, se tarkoittaisi, että minäkin olisin sellainen. Voisin irrottautua siitä, mutta silloin minun pitäisi kysyä: Kuka minä olen? Sen sijaan sanon: Se on väärin, minun maani on mahtava. Näin luon illuusion.

Jos meillä olisi todellinen identiteetti, todellinen olemus, miksi meidän pitäisi koskaan puolustaa sitä tällä tavalla? Juuri siksi, että minulla ei ole todellista identiteettiä, saatan ajautua typerään toimintaan, jossa puolustan niitä olennaisia ominaisuuksia, joiden oletetaan muodostavan identiteettini, huolimatta todisteista, jotka osoittavat, etteivät ne ole sellaisia kuin luulen niiden olevan. Jos minulla olisi todellinen identiteetti, mikään ei voisi viedä sitä minulta.

ME: Yhteiskunnan silmissä jokainen on itse asiassa melko merkityksetön ja pieni.

Bohm: Niin, ja jokainen meistä tukee tätä ajatusta ajattelemalla niin. Se ei ehkä ole lainkaan totta. Ehkä teemme itsestämme merkityksettömiä ja pieniä uskomalla, että olemme sellaisia. Yhteiskuntamme, vakauttaakseen itseään, saa meidät uskomaan tällaiseen ajatukseen. Pelätään, että muuten meistä tulisi liian "ylimielisiä" ja hieman vaikeasti hallittavia. Muutamien ihmisten sallitaan ajatella toisin – suurten johtajien, karismaattisten hahmojen, tunnustettujen nerojen – mutta tavallisten ihmisten ei sallita tehdä niin, koska heitä ei voitaisi hallita, jos he uskoisivat olevansa suuria ja ihmeellisiä olentoja. Jos heidät saadaan uskomaan, että he ovat vain pieniä hammaspyöriä suuressa koneistossa, heitä on helpompi hallita. Ihmiset hyväksyvät tämän, koska he ovat siitä vakuuttuneita.

Tarkoitan sillä, että emme tiedä, mikä todellinen olemuksemme on – peitämme sen kaiken tämän sekasorron alle. Saatamme olla potentiaalisesti paljon suurempia kuin luulemme. Itse asiassa, jos emme ole, en näe juurikaan mahdollisuuksia ihmislajin selviytymiselle.

ME: Kyllä, elämme eräänlaisessa psykologisessa pölymyrskyssä, joka peittää mahdollisuuden mihinkään todelliseen havaintoon.

Bohm: Emme näe, mitä me oikeasti olemme. Älykkyys voisi purkaa tuon. Tällainen ajatus syntyy muistista: se on levyllä. Kuvittele, että sinulla olisi tietokone. Siellä on virus, joka käskee tietokonetta levittämään samoja ohjeita muihin tietokoneisiin. Tämä on hyvä vertauskuva siitä, mitä mielessä tapahtuu. Tämän seurauksena älykkyys, jota voisimme verrata ohjelmoijaan, ei enää kykene vaikuttamaan aivoihin asianmukaisesti.

Olemme itse asiassa tämän "levyn" valtaamia, ja se täyttää aivomme kaikenlaisella merkityksettömällä ja virheellisellä tiedolla. Ja mitä enemmän meillä on televisiota, sanomalehtiä ja tämänkaltaisia asioita, sitä nopeammin virus leviää. Joten meidän on kyseenalaistettava tekemistämme ja hidastettava sitä. Kun kyseenalaistamme sen, se hidastuu. Kun kiinnitämme huomiota, älykkyys saattaa pystyä toimimaan ja tekemään selväksi, että olemme todellakin juuttuneet johonkin hulluun, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä.

ME: Tarkoitatko, että jos tätä prosessia jatketaan, se voi alkaa saada meidät ymmärtämään, miten illuusio syntyy.

Bohm: Emme väitä, että tulisimme olemaan täysin ilman muistia, ilman ajattelua. Se on mahdotonta. Mutta muistin on saatava järjestykseen, eikä se voi järjestää itseään. Tarvitaan hienovaraisempaa ja luovempaa älykkyyttä, joka pystyy järjestämään muistin. Sen on ymmärrettävä ja nähtävä, mitä muisti on, jotta se voi saada sen järjestykseen.

ME: Mitä tarkoitat, kun käytät sanaa "luova"?

Bohm: Sitä ei oikeastaan voi määritellä, mutta voimme keskustella siitä, mitä tarkoittaa olla luovuudeton. Siinä on kolme asiaa: se voi olla mekaanisesti juuttunut tiettyjen kaavojen toistamiseen; se voi olla tuhoisa pikemminkin kuin luova; ja se voi olla keskinkertainen pikemminkin kuin luova. Sana "keskinkertainen" tarkoittaa, että on puolivälissä vuoren huipulle johtavaa polkua. Ne, jotka haluavat intohimoisesti päästä huipulle, jatkavat matkaansa. Luovuuteen tarvitaan samanlaista intohimoa; ilman sitä jää kiinni keskinkertaisuuteen.

Luovuus on mielestäni luonnollinen potentiaali, mutta se on suurelta osin tukittu sen vuoksi, miten sivilisaatio on kehittynyt. Aikaisemmin ihmiset elivät luovempaa elämää. Luonnossa eläessä ei ole mahdollista luoda mekaanista rutiinia. Heillä ei myöskään ollut syytä olla yhtä tuhoisia kuin me olemme.

ME: Minusta tuntuu, että yksi luovuutta estävistä tekijöistä ovat vahvat oletukset, joista monista emme edes ole tietoisia.

Bohm: Se on tärkeä huomio. Mielen on oltava vapaa ja valmis tutkimaan näitä oletuksia, eikä se saa olla niihin kiinnittynyt. Oletuksiin kiinnittyminen on yleensä eräänlainen ehdollistunut refleksi, jossa ihminen kokee nämä oletukset kiinteinä totuuksina. Siten jää kiinni illuusion luomiseen.

ME: Eikö tämä tapahdu yhtä lailla yhteiskunnallisella ja kollektiivisella tasolla kuin yksilöidenkin kohdalla?

Bohm: Kyllä. Yhteiskunta pitää tiettyjä oletuksia totuuksina, koska se olettaa niiden olevan välttämättömiä sen vakauden kannalta. Meitä painostetaan valtavasti, jotta emme tarkastelisi näitä oletuksia tai jotta puolustaisimme niitä väkivaltaisesti. Yhteiskunnallisten oletusten puolustaminen voi johtaa äärimmäiseen väkivaltaan, sotaan, murhiin ja sortoon. Ihmiset tuntevat suurta epämukavuutta, kun he kyseenalaistavat yhteiskuntansa perusoletuksia.

ME: Usein on vaikea tietää, mitkä ovat perusoletuksemme. Minulla on suuria vaikeuksia kristinuskon suhteen. Onko se jonkin oletuksen tulos?

Bohm: Luulen niin. Oletuksesi vaikuttavat selvästikin voimakkaasti suhtautumiseesi kristinuskoon. Reagoimme yksinkertaisesti ehdollistuneella refleksillä oletustemme mukaisesti. Olemme juuttuneet kaikenlaisiin illuusioihin muista ihmisistä ja itsestämme.

On olemassa lukuisia ihmisiä, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa eivätkä hyväksy kaikkia oletuksia. Usein heillä on omat oletuksensa. Kun he pääsevät valtaan, he puolustavat oletuksiaan samalla tavalla, ja tämä johtaa toisenlaisiin harhoihin.

ME: Miten tämä prosessi saadaan päätökseen?

Bohm: On olennaista tulla tietoiseksi oletuksistamme, etenkin niistä, joita meillä on taipumus puolustaa tällä tavalla. Voimme kyseenalaistaa koko sen mielentilan, joka on taipuvainen puolustautumaan. Meidän on kuitenkin pidettävä mielessä, että tarvitsemme oletuksia. Ei ole mitään järkeä yrittää päästä eroon oletuksista kokonaan. Itse asiassa koko kulttuuri sisältää joukon yhteisiä perusoletuksia. Niin kauan kuin niitä voidaan kyseenalaistaa, voimme päästä jonnekin.

Itse asiassa yhteiskuntien perusoletuksia ei useinkaan voida kyseenalaistaa tai niistä neuvotella. Ne ovat hiljaisia ja jopa piilossa. Ihmiset pelkäävät, että jos he luopuvat tällaisista oletuksista, kaikki romahtaisi.

Monet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Einstein sanoi niin, ja yksi tärkeimmistä tehtävistämme on omistautua yhteiskunnan parantamiselle. Itsekin tunsin niin suurimman osan elämästäni. Aluksi se tuntuu järkevältä, mutta yhteiskunnalla sellaisena kuin sen tunnemme ei ole todellista perustaa. Sen pohjalle ei voi rakentaa, koska se perustuu ajattelutapaan, joka on suunnattu luomaan illuusiota. Joten mikään yhteiskunnan instituutio ei ole sellainen kuin luulemme sen olevan, eikä mikään niistä tarjoa tarvittavaa turvallisuutta tai vakautta.

ME: Näemme nykyään, että pyrkiessään tyydyttämään ihmisten aineellisia tarpeita kapitalistinen yhteiskunta aiheuttaa katastrofaalista ympäristön tuhoa eikä se ole oikeastaan järjestäytynyt muuttumaan tarvittavalla tavalla.

Bohm: Ympäristön tuho Itä-Euroopassa on vielä pahempaa. Tuskin voidaan sanoa, että niiden byrokratiat pystyisivät toimimaan yhtään paremmin tämän tuhon lopettamiseksi.

On vähitellen käymässä yhä selvemmäksi, ettei mikään näistä vanhoista järjestelmistä voi todella toimia kestävällä tavalla. Ne kaikki perustuvat itsensä pettävään ajatteluun, johon sisältyy implisiittinen tarve puolustautua todisteita vastaan, jotka osoittavat sen olevan virheellinen. Sosialismi on yksi tällainen järjestelmä, kapitalismi toinen.

ME: Voisiko olla olemassa poliittinen liike, joka ei perustuisi tällaiseen luovan ajattelun harhaan?

Bohm: En tiedä, voimmeko aloittaa pohtimalla poliittisia liikkeitä. Ihmiset saattavat jakaa tiettyjä ajatuksia siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta olennaista olisi tarkastella sellaista mielentilaa, jossa ei pidetä kiinni ideoista jäykästi, ja keskustella siitä, miten se toimisi yhteiskunnallisesti. Tarvitaan yhteiskunta, jossa oletuksia ei puolusteta todisteita vastaan, jotka osoittavat niiden olevan vääriä.

ME: Kun kaksi ihmistä istuu pöydän vastakkaisille puolille, he tukevat keskustelun edetessä omia oletuksiaan yhä voimakkaammin.

Bohm: He eivät kiinnitä huomiota ajatteluprosessiin. He kokevat, että heidän perusoletuksensa ovat osa heitä itseään. Jos emme ymmärrä, miten ajattelu toimii, puolustamme ajatuksiamme silloinkin, kun ne ovat vääriä. Jos kaksi poliittista puoluetta yrittää neuvotella, kumpikin on taipuvainen puolustamaan vääriä ajatuksia hinnalla millä hyvänsä. Jos toinen voittaa, se johtaa väärien ajatusten voittoon. Todellisen demokratian saavuttamiseksi meillä on oltava erilainen ajatteluprosessi.

Tarkastellaanpa joitakin niistä oletuksistamme, joista ei neuvotella. Esimerkiksi nationalismin taustalla on oletuksia, joita ei yleensä saa kyseenalaistaa. Tästä aiheesta ei voi keskustella järkevästi, varsinkaan kriisiaikoina. Älykkyyden toimintaa estävät nationalismin, uskonnollisen fanatismin ja poliittisen ideologian taustalla olevat oletukset. Aivot ovat näiden oletusten vaikutuksen alaisina eivätkä voi antaa älykkyyden toimia.

ME: Näyttää siltä, että meissä on tapahtunut eräänlainen hienovarainen aivovaurio.

Bohm: Kyllä, uskon niin. Haluan korostaa, että tarvitsemme kulttuuria, jossa ei toimita tavalla, joka saattaa vahingoittaa aivoja puolustamalla niiden perusoletuksia todisteita vastaan, jotka osoittavat niiden olevan vääriä. Meidän on keskusteltava oletuksistamme vapaasti ja oltava valmiita muuttamaan niitä tarvittaessa.

Tällä hetkellä pelaamme väärää peliä. Ihmiset ovat peloissaan; he kokevat, että heidän on pakko voittaa, vaikkapa vain itsetuntonsa vuoksi. Jos häviät, tunnet, että itsetuntosi on loukkaantunut. Siksi samaistut voittamiseen.

Nykyinen tilanne näyttää pitkällä tähtäimellä sietämättömältä. Emme voi sallia ajatusten karkaavan käsistä ja vangita meitä yhdestä illuusiosta toiseen.

ME: Ihmiset saattavat pitää sitä, mitä juuri sanoitte, pelkkänä suvaitsevaisuuden kehotuksena.

Bohm: Suvaitsevaisuus tarkoittaa, että suostut antamaan toisen olla, mutta et ota häntä kovin vakavasti. Silloinkin saatat ärsyyntyä niin paljon, että lakkaat suvaitsemasta. On ollut pitkiä uskonnollisen suvaitsevaisuuden kausia, jotka myöhemmin muuttuivat sorroksi.

Hyvässä kulttuurissa meidän on jaettava merkityksiämme ja osallistuttava yhdessä sellaisen yhteisen merkityksen luomiseen, joka on johdonmukainen ja vapaa illuusioista. Merkitysten jakamista estää se, että olemme kiintyneitä nykyiseen toimintatapaan ja pelästymme, kun sitä kyseenalaistetaan. Koemme myös, että nykyinen toimintatapa palkitsee meitä tietyillä tavoilla, emmekä halua luopua siitä. On olemassa kuuluisa sanonta, jonka mukaan tuttu paholainen ei ole niin paha kuin tuntematon paholainen. Mutta se on pelkkä oletus.

Kaikesta tästä käy selväksi, että illuusion luominen on yhtä lailla kollektiivinen kuin yksilöllinenkin prosessi ja että jokainen osallistuu antamaan näille illuusioille todellisuuden tuntua. Vapautuaksemme tästä koko illuusioiden luomisen prosessista meidän on jatkettava sellaista tutkimusta ja työtä, josta olemme keskustelleet, sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti. Seuraavaksi keskustelemme siitä, miten lähestyä tätä kysymystä kollektiivisesti vuoropuhelun kautta.