fi

Puhe julkkareissa 

Ote Heikki Peltolan puheesta kirjan Rohtoja raatajille -kirjan julkistustilaisuudessa Bokvillanissa 6.9.2016

Tämä kirja on kooste parhaista ohjeista, joita olen urani aikana antanut ja saanut. Teen tällä kunniaa ihmisille, jotka ovat minua inspiroineet ja herättäneet henkisestä horroksesta, johon jokainen helposti vajoaa.

Olen aina tykännyt lukea, pohtia asioita, oppia itseäni viisaammilta ja ennen kaikkea kirjoittaa. Kirjoittamalla oppii näkemään, mitä ajattelee. Valmis kirja on aina erilainen kuin mitä ryhtyy kirjoittamaan. Niin tämäkin.

Kirjan avainsana on ihme. Kirjan ydinajatus kiteytyy takakannen tekstissä: "Ihminen ehtii elämänsä aikana kohdata miljoona ihmettä. Ehtona on, että kulkee omaa polkuaan mieli auki, tahtoo kiihkeästi nähdä ja tehdä ihmeellisiä asioita."

Monet vierastavat ja epäilevät koko käsitettä, mutta minulle ihmeitä on kolmenlaisia. Niitä voi nähdä, niitä voi tehdä, mutta voi myös kokea olevansa ihme.

Ihmeiden näkeminen edellyttää herkkyyttä, ihmeiden tekeminen rohkeutta, mutta ihmeenä oleminen ei edellytä mitään.

Kirjan teema on kohoaminen. Se on läheistä sukua sanalle noste, jonka käsitteen nappasin Esa Saariselta 20 vuotta sitten. Edelleen lumoudun ajatuksesta, että jokaisella ihmisellä on kyky nostaa toista, mutta yhtä lailla jokaisella on kyky tulla toisen nostamaksi.

Me käytämme tätä kykyä käsittämättömän pihdaten, ikään kuin se kuluisi käytössä. Olen aiemmissakin kirjoissa kirjoittanut nosteesta, mutta vasta nyt tajusin sen olevan läheistä sukua käsitteistä suurimmalle: rakkaudelle. Meitä nostaa se, mitä rakastamme ja me nostamme sitä, mille osoitamme rakkauttamme.

Tämän kirjan nimeksi tuli Rohtoja raatajille. Nimi on leikkisä - tai kuten Esa sanoo 'heikkisä' - mutta siinä on vakava piiloviesti: minusta on huolestuttavaa ja surullista, miten moni kokee elämän olevan raatamista. Tehdessään sellaista, mitä rakastaa, ei koe raatavansa.

Yli miljoona suomalaista meni tänäkin aamuna töihin vastentahtoisesti. Moni otti aamupalaksi mielialalääkkeen. Jotakin on pielessä.

Olen päässyt työssäni kurkistamaan yli tuhannen työyhteisön tunnelmiin, eikä näky ole hirveän hyvä. Tilanne ei ole myöskään parantunut, ehkä päinvastoin.

Jotakin on pielessä. Olen 20 vuotta yrittänyt selvittää, mistä kiikastaa ja erityisesti, mitä tilanteelle voisi tehdä. Tässä kirjassa esitän vastauksen, joka yllätti itseänikin.

Vastaukseni on, että elämässä on liian vähän ihmeilyä. Sivulla 14 kiteytän: Me touhuamme liikaa ja teemme liian vähän täysin tietoisina. Meitä johdetaan liikaa ja alistumme liian helposti. Luulemme liikaa ja luotamme liian vähän faktoihin. Valitamme liikaa ja välitämme liian vähän.

Jatkan, että jo pienellä pään säätämisellä tapahtuisi iso muutos, mutta aina ei riitä, että vaihtaa ajatuksia, joskus pitää vaihtaa oletuksia ja uskomuksia asioista.

Liian monet puhuvat elämästään kuin taudista, jota pitää lääkitä erilaisin keinoin. Entä jos perusoletuksemme olisi, että elämä on ihme, jota ei voi täysin ymmärtää eikä selittää, sitä pitää vaan innostuneesti ja lumoutuneena ihmetellä.

Tämän ihmeen edessä meidän tulee asettaa itsellemme kolme kysymystä, joihin mihinkään ei ole yhtä oikeaa vastausta:

  • Mikä on totta ja mikä kuviteltua?
  • Mikä on oikein ja oleellista?
  • Mikä on mahdollista?

Minkään kysymyksen kohdalla ei kannata lukita ensimmäistä vastausta, vaan pitää sukeltaa syvemmälle, kyseenalaistaa itsensä kysymällä: miksi.

Totta on se, mitä ihan oikeasti tapahtuu, ei se miten sen päissämme tulkitsemme. Totta on se, että kaiken aikaa ympärillämme ja maailmassa tapahtuu ällistyttäviä ihmeitä, mutta me olemme niin uppoutuneita omiin ajatuksiimme, että emme huomaa juuri mitään.

Totta on sekin, että tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ovat hirveässä hädässä ja henkisesti hukassa, mutta useimmat ns. hyväosaiset eivät välitä, jos heillä itsellään on palikat paikallaan. Totta on se, että olemme hurjaa vauhtia tuhoamassa kotiplaneettaamme. Kukaan ei sitä tietenkään halua, mutta emme ole löytäneet ratkaisua, joka kelpaisi kaikille. Elämme tietynlaisessa kollektiivisen harhan vallassa, että pystymme ratkaisemaan kaiken, mutta tosiasiassa olemme aika voimattomia neljän keskeisen globaalin haasteen edessä: ympäristön, köyhyyden, ravinnon ja väkivallan.

En suostu ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä.

Oikein on se, että lähdemme tosiasioiden tunnustamisesta, mutta emme lannistu ylivoimaiselta näyttävän haasteen edessä. Oikein näkeminen edellyttää kykyä nähdä maailma systeemisenä prosessina, jossa kaikki kietoutuu kaikkeen. Kyse ei ole pelkästä mekaanisesta syy-seuraussuhteesta, vaan maailma on todella monimutkainen vyyhti, johon erottamattomasti kytkeydymme.

Mielellä on tässä keskeinen rooli. Totean kirjassa, että ihmismielellä on kaksi tehtävää: tulkita ja tuottaa todellisuutta. Jos tulkitsemme todellisuutta väärin, tuotamme "vääränlaista" todellisuutta.

Juuri näin teemme. Ehkä tuhoisin väärä luulomme on yksilöllisyyden ylikorostaminen. Elämä ei ole egotrippi oman navan ympärillä. Itsekkyyden on esitetty olevan geeneissä, mutta tämä on valhe. Lajimme on hengissä vain siksi, että opimme tekemään yhteistyötä ja välittämään toisistamme.

Palaan tässä kirjassani kuudennen kirjani "Yhtenä - kun minästä kasvaa me" keskeiseen hypoteesiin. Totesin kirjassani, että yhteistyön ylevin muoto on yhtenä tekeminen ja se edellyttää ihmisiltä kykyä säätää oma egonsa oikealle tasolle. Näin tapahtuu, kun ihmiset "virittyvät samalle taajuudelle", eivätkä henkilökohtaiset motiivit enää kuljeta heitä.

Totesin, että yhtenä tekemistä estää, jos jollakin on liian suuri ego ja hän haluaa sanella muille ehdot, mutta usein se estyy siksi, että porukassa on liian monta itseään ja osaamistaan vähättelevää henkilöä. Kutsuin heitä alimielisiksi.

Kokemuksiini perustuen esitin, että alimieliset ovat suurempi ongelma kuin ne muutamat ylimieliset, joita jokainen inhoaa ja välttelee. Kymmenen hengen porukassa on korkeintaan kaksi ylimielistä, mutta voi hyvin olla 7-8 alimielistä, jotka tekevät vain sen mitä käsketään. Tämä on tuhoisaa, sillä mitään hyvää ei synny käskemällä.

Nyt tullaan keskeiseen oivallukseen, joka kiteytyi tätä kirjaa kirjoittaessani: alimielisyydestä ei voi eikä pidä syyttää ketään yksittäistä ihmistä, koska sen aiheuttaa organisaatioiden yksilöön kohdistama systeeminen vähättely. Sen sijaan että ihmisiä rohkaistaisiin ajattelemaan itse, heidät pakotetaan toteuttamaan toisten tahtoa. Tämä on uskomattoman typerää ja vie organisaatiosta kaiken hohdon ja loiston. Se tappaa työn ilon ja itsetunnon.

Lääkkeeksi en tarjoa itseohjautuvuutta, siis että jokainen saa itse päättää mitä tekee ja mitä ei. Sellainen johtaisi vain anarkiaan. Rohtoni on, että kaiken tekemisen pitää perustua tarkoitukseen, tietynlaiseen yhteiseen tahtotilaan. Tarkoituksen määrää tarve.

Työtä tehdään siksi, että joku tarvitsee jotain. Työtä tehdään toisille.

Olen urani varrella tavannut tuhansia ihmisiä ja nopeasti aistii, kokeeko ihminen saavansa tehdä työtä vai joutuvansa sitä tekemään. Arvioni on, että jako on puolet ja puolet. Molemmille ryhmille työ on rankkaa, mutta ne, jotka kokevat saavansa tehdä työtä, nauttivat tekemisestä, ne jotka joutuvat tekemään työtä, suuntaavat työpaikalle raskain mielin ja askelin.

Useimmissa organisaatioissa on niin hyvin suunnitellut systeemit, että homma pyörii, vaikka joukossa olisi työhönsä kyllästyneitä. Olenkin huolissani näistä ihmisistä ja heidän läheisistään.

Työtään vihaava vie vihansa kotiin ja purkaa sitä rakkaimpiinsa. Siitä ei hyvää seuraa. Kitkeryys siirtyy sukupolvelta toiselle ja hinta on kova. Luin, että miljoona suomalaista käyttää mielialalääkkeitä. Haloo!

Oikein on puuttua tähän tilanteeseen. Vastuu on yhteinen. Jokaisen on puututtava, ei esimiesten tai ns. alaisten, jota sanaa tunnustan vihaavani.

Jos nykyiset rohdot eivät tuota haluttua tulosta, rohtoja pitää vaihtaa. Olen yrittänyt tehdä tätä sadoilla työpaikoilla ja joillakin ainakin hetkellisesti onnistunut. Useimmilla en ole onnistunut, koska hirveän vähän kukaan voi toisen hyväksi tehdä, ainakaan vastoin tämän omaa tahtoa.

Kolmas ja ehkä tärkein kysymys on: mikä on mahdollista? Kuten totesin, me kaikki sorrumme vähättelyn tautiin, toisten ja itsemme aliarvioimiseen.

Kykymme pääsevät parhaiten oikeuksiin silloin kun toimimme yhdessä, toisten kanssa. Saamme toisilta voimaa ja sitä heille annamme.

Tämä kirja kertoo minun tarinani, mutta olisi väärin sanoa sen kertovan minusta. Tämä on kuvaus hienoista ihmisistä, joiden kanssa olen saanut toimia. He ovat opettaneet minulle kaiken, herättäneet minut horroksesta, johon jokainen helposti vaipuu. Mainitsen tässä vain viisi:

Maila Sallinen, äidinkielen opettaja, joka sanoi minulle, että kirjoitan tosi kivasti. Ilman häntä tuskin olisin koskaan rohjennut kirjoittaa yhdeksää kirjaa.

Alpo Neuvonen, joka lempeästi opetti minulle, mitä johtajuus tarkoittaa.

Marja Aslama, jonka sydän oli maailman kokoinen.

Esa Saarinen, jonka horjumaton usko ihmisiin on saanut kirjaimellisesti tuhannet ihmiset näkemään oman elämänsä toisin.

Ja sitten on Eeva, elämäni valo.

Tämä kirja on vakava yritys tarjota rohtoja raatajille esittelemällä keinoja, joilla ihminen voisi kohota. Lopputuloksena ei ole to-do -lista, vaan pohdiskelua siitä, mitä voisimme tehdä ihmeiden näkemiseksi ja tekemiseksi. Miten voisimme poistaa monia systeemisiä ihmeiden esteitä ja lakata vähättelemästä toisia ja itseämme?

Viimeisessä luvussa määrittelen elämän kytkeytymiseksi maailmaan, joka on ääretön.

Kas siinä haastetta!