en-Kun mahdoton toteutuu

02/12/2017

Elämme kahdessa maailmassa. Toinen on totta ja toinen mielemme heijastetta. Totta on se mitä kaikkialla maailmassa kaiken aikaa tapahtuu. Se mitä kaikesta ajattelemme, on mielen luomusta.

Pitkään elin luulossa, että kokemani maailma on totta. Se tuntui todelliselta ja oli ainoa maailma, mistä jotakin tiesin. Sitten oivalsin, että kaikki ongelmani syntyvät mieleni tavasta katsoa todellisuutta. 

Asetin itselleni ison kysymyksen: mikä on totta?

Tajusin, että totta on se mitä ihan oikeasti tapahtuu. Heti kun alan kuvailla tai selittää tapahtunutta, siirryn pääni sisälle ja asiat alkavat vääristyä. Tulkintani tapahtuneesta eroaa aina vähän tai paljon siitä mitä oli todella tapahtunut. Lisäksi huomasin toisten tulkitsevan asioita ihan eri tavalla kuin minä. Ja erilaiset käsitykset johtivat eriasteisiin kiistoihin.

Päätin, että yritän aina pitäytyä tosiasioissa, nähdä maailman sellaisena kuin se oikeasti on. Ei se ollut helppoa heti eikä ole vieläkään. Mieli on nopea värittämään kaiken kokemamme.

Alkoi kuitenkin tapahtua ällistyttäviä asioita. Kun oivalsin, että meillä on vakava väärinkäsitys ajattelun roolista todellisuuden ymmärtämisessä, lakkasin rakentamasta elämääni uskomuksille. Yksi sitkeimmistä luuloistamme on käsitys, että todellisuus koostuu erillisistä elementeistä ja tämä harha tuli selväksi perehdyttyäni kvanttifysiikkaan.

Tämän jälkeen asetin itselleni toisen ison kysymyksen: mikä on oikein? Mistä voi tietää, toimiiko viisaasti vai tyhmästi? Vastasin, että ei sitä voi tietää, mutta tekojensa seurauksista voi päätellä aika paljon. Tyhmyydestä saa ns. maksaa.

Kolmas iso kysymykseni oli, mikä on mahdollista: mihin kykenemme ja mihin emme? Asiaa pohdittuani vastasin, että kykenemme paljon enempään kuin tulemme tehneeksi, mutta pelkoon pohjautuva ajatustapamme estää meitä tehokkaasti testaamasta kykyjemme rajoja. Kun ei usko pystyvänsä jotakin tekemään, sitä ei edes yritä tehdä. Voi miten paljon hyvää on jäänytkään tekemättä epäonnistumisen pelon takia!

Ystäväni, sisututkija Emilia Lahti aikoo testata oman jaksamisensa rajoja juoksemalla ensi vuoden alussa Uuden Seelannin päästä päähän, 50 maratonia 50 päivässä. Juoksulla on tarkoitus: poistaa perheväkivalta maailmasta ja näin keventää miljoonien ihmisten henkistä kuormitusta.

Mahdotonta, moni sanoo. Typerää, joku toinen toteaa. MAHtavaa, totean minä ja moni muu.

Emilian hurjaa unelmaa perheväkivallan vähenemisestä on helppo dissata, mutta onko parempi olla tekemättä mitään. Vaieta. Alistua. Tyytyä kohtaloon. Kitua hiljaa ja kuolla pois.

Yle teki toukokuussa puhuttelevan dokumentin Emilia Lahden hankkeesta. Sitä katsoessaan miettii, mikä on mahdollista ja mikä ei. Jo pelkkä kysymys mahdollisen rajoista johdattaa oivaltamaan, että asetamme itse mielen rajat pitämällä jotakin asiaa mahdottomana.

On hyvä kysyä itseltään, miksi rajoitamme itseämme ja miten rajoitamme toisia sullomalla heidät kapeaan karsinaan. Vielä tärkeämpää on kysyä, miten mahdottoman raja siirtyisi?

Tekemällä se siirtyy. Ei tarvitse juosta maratonia eikä matkustaa mihinkään. Riittää kun tekee sitä mitä rakastaa tehdä - tai rakastaa sitä mitä tekee. Rakkaus siirtää tai jopa poistaa mahdottoman rajan. Silloin elämän energia virtaa vapaana jokaisen solumme läpi.

Ja kun todella rakastaa, toimii oikein.